[artikkelin kuva: chttps://www.wikiwand.com/fi/Simhat_Tora]

Suomalaiseen 1992 raamatunkäännökseen sisältyy heprealaisen kaanonin mukaiset 39 Vanhan ja 27 Uuden testamentin kirjoitusta, yhteensä 66 kirjaa. Vanhan testamentin apokryfikirjat on julkaistu erillisenä niteenä uudelleen käännettyinä (2007), ja ne kuuluvat täydelliseen Kirkkoraamattuun.

Kun kyseessä on pyhien kirjojen kokoelma – tai pidemminkin yksi pyhä kirja, Raamattu – mielikuvat kaanonin itsestään selvyydestä ovat ymmärrettäviä. Kuitenkin tutkimuksen valossa, ja jo pelkästään Raamatun tekstejä lukemalla, on mahdollista ymmärtää, että jokaisella kansien väliin päätyneellä tekstillä on yhtäältä oma historiansa ja toisaalta todennäköinen hyvä syy, miksi se on päätynyt osaksi (myöhemmin määriteltyä) kokoelmaa. Lisäksi kristillisten kirkkokuntien kesken ei ole täyttä yksimielisyyttä Raamatun kaanonista. Miten Raamatun kirjoituskokoelma on syntynyt? Miten kirjoituksista on tullut arvovaltaisia? Miten arvovaltaisuus ja kaanon ovat suhteessa toisiinsa?

Pohdin seuraavissa kolmen jutun verran Raamatun kaanonin historiaa. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa käsittelen yleisellä tasolla kysymystä kaanonista. Toisessa kirjoituksessa esittelen Timothy H. Limin tutkimuksen The Formation of the Jewish Canon (2013). Teos sisältää näkökulmia, jotka haastavat vallitsevan tutkimuskonsensuksen. Kolmannessa kirjoituksessa pohdin lähinnä Septuagintan vaikutusta kaanonin syntyyn puhtaasti Limin kirjan jälkeensä jättämien kysymysten pohjalta.

Uuden testamentin rajat

Kristillisen kirkon sanoma, evankeliumi, eli parina ensimmäisenä vuosisatana ilman tarkoin määriteltyä kokonaisuutta, Raamatun kaanonia. Toiselta vuosisadalta lähtien arvovaltaisista kirjoituksista vallitsi kohtalainen yksimielisyys. Vuonna 397 kirkolliskokous vahvisti kristillisen kaanonin, Uuden testamentin rajat, samat, jotka tunnettiin jo Athanasioksen esittämänä vuonna 367.

Muutamista yksittäisistä kirjoista, mm. Jaakobin kirje ja Johanneksen ilmestys, jäi itämään jännite idän ja lännen kirkkojen välille. Vielä 1500-luvulla Luther kritisoi Heprealaiskirjeen, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen ja Ilmestyskirjan paikkaa Uuden testamentin kaanonissa. Mukaan nämä kaikki kiistanalaiset tai ”epäilyttävät” kirjat kuitenkin päätyivät. Uuden testamentin osalta niin ortodoksinen, katolinen kuin luterilainen kirkko näkevät kaanon rajat samoin. Sen sijaan Vanhan testamentin osalta kirkkojen näkemyksissä on eroja.

Vanhan testamentin rajoista

Idän kirkon kaanon (VT:n osalta) on laajin. Ortodoksinen kirkko sisällytti kaanoniinsa koko Septuagintan (heprealaisten kirjoitusten ensimmäinen kreikankielinen käännös), joka käsitti 51 kirjoitusta. Kaikki katolisen ja luterilaisen kirkon VT:n kaanoniin lukemat kirjat sisältyvät idän kirkon määrittelyyn. ”Lähteille paluun” -periaatetta noudattaen Luther pitäytyi Heprealaiseen (VT:n) kaanoniin laajemman Septuagintan sijasta. Hän piti apokryfikirjoja ”hyödyllisinä lukea, mutta ei pyhien kirjoitusten vertaisena”.

Reaktiona reformaation haasteeseen Trenton kirkolliskokous (1545–1563) määritteli muun muassa roomalaiskatolisen kirkon käyttämän kaanonin rajat. Katoliseen kaanoniin kuuluu 46 Vanhan ja 27 Uuden testamentin kirjoitusta, yhteensä 73 kirjaa. Sen lisäksi, että ortodoksinen kirkko on sisällyttänyt kaanoniinsa eniten kirjoituksia, erot kirkkojen kaanoneiden välillä perustuvat osin kirjoitusten järjestykseen ja jaotteluun.

Ei kirja – vaan kirjoitusten kokoelma

Kaanonin ydin kaiken kaikkiaan on varsin selvä, vaikka eri kirkkokunnilla on vaihtelevia käsityksiä siitä, mitkä kirjoitukset luetaan Vanhan testamentin ohjeellisiin kirjoituksiin. Raamatun uloimmat rajat ovat olleet – ja ovat edelleen hiukan häilyvät. Raamattu ei siis ole yksi taivaasta annettu kirja, vaan se sisältää kokoelman kristillisten yhteisöjen käytössä olleita kirjoituksia, sittemmin arvovaltaisiksi koettuja, ja myöhemmin kanonisoituja.

Raamatun kokoelma on syntynyt historiallisen prosessin seurauksena. Kirjojen arvovalta on perustunut hyvin pitkälle niiden yleiseen käyttöön, tunnistettavaan tekijään tai traditioon ja oikeaan opetukseen. Kristillinen yhteisö ja yhteisöt sekä niiden kulloisetkin päävirtaukset ovat olleet Raamattuun päätyneiden kirjoitusten ohjaava inhimillinen tekijä – ottamatta kantaa tässä siihen, mikä Jumalan, jumalallisen inspiraation tai Pyhän Hengen rooli tässä prosessissa on ollut.

Raamatun arvovallan kasvulle on luonteva selitys. Kun ajallinen etäisyys alkuperäisiin tapahtumiin kasvoi, kasvoi myös olennaisiksi koettujen kristillisten kirjoitusten arvovalta. Kanonisointi merkitsi määrittelyä ja lukkoon lyömistä. Kirkko otti annettuna ne tekstit, jotka ilmaisivat alkuperäisimpinä lähteinä esimerkiksi kertomuksia Nasaretin Jeesuksesta. Pyhiksi päätyneiden kirjoitusten joukkoon ei voi oikein lisätä enää mitään. Eikä sieltä voi ottaa mitään pois, vaikka kuten edellä mainitsin, läntinen kirkko kävi keskustelua kaanonin rajoista vielä 1500-luvulla.

Kirkko on siis määritellyt matkansa varrella kaanonin ja sen rajat. Raamatun ulkopuolisiin lähteisiin nojaten voidaan tutkimuksen avulla piirtää täydempää kuvaa siitä, mitä kirjoituksia, sisältöjä, aatteita ja alueita rajautui kaanonin ulkopuolelle (esimerkiksi Uuden testamentin apokryfikirjat).

Koska nimenomaan Vanhan testamentin kirjoitukset ja kirjoitusten määrä aiheuttavat variaatioita kristillisen kirkkojen kaanonmäärittelyssä, käsittelen seuraavassa kirjoituksessa  Heprealaisen raamatun (TaNaK) syntyprosessia Timothy H. Limin kirjan The Formation of the Jewish Canon.

Osa 2: https://www.jukkahautala.fi/kaytetty-arvovaltainen-kanonisoitu-pyha-raamatun-kaanonista-2-3/

Osa 3: https://www.jukkahautala.fi/kaytetty-arvovaltainen-kanonisoitu-ja-pyha-raamatun-kaanonista-3-3/

Jaa somessa: