[”Jeesus antaa elämän” – 17. sunnuntai helluntaista, toinen vuosikerta. Saarna Turun tuomiokirkossa Turun kristillisen opiston syysopistolaispäivillä ja Anna-Maija Raittila -seminaarin yhteydessä 24.9.2023. Saarnatekstinä Johannes 11:21–29 (30–31) 32–45]

Tunnekuormaa

Päivän evankeliumissa Jeesukselle sanotaan kahdesti: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Näillä sanoilla sekä Martta että Maria tervehtivät Jeesusta heti, kun he tapasivat hänet. Tervehdyksissä voi kuulla paljon tunnekuormaa. Ne kuulostavat syyllistäviltä. Molempien naisten tapa sanoittaa tilannetta on ymmärrettävä. Oma järkytys ja suru on pakko siirtää mielen päältä jonnekin pois.

Turun kristillisellä opistolla on eilen muisteltu runoilija Anna-Maija Raittilaa. Itselleni mieleeni nousi tämän päivän evankeliumitekstin äärellä kuva Anna-Maija Raittilan ja Taisto Niemisen avioliitosta, jota varjosti Taiston pitkittynyt sairastelu. Masennusta sairastanut Taisto tuli matkansa päähän itsetuhoisesti, yksinäisyydessä – ja samaan aikaan Anna-Maija oli muualla omissa kiireissään. Ehkä kuolemaa ensimmäisinä todistaneet Morbackan hiljaisuuden yhteisön jäsenet saattoivat ainakin mielessään sanoa: ”Anna-Maija, jos sinä olisit ollut täällä, Taisto ei olisi kuollut.” Ehkä Anna-Maija saattoi myös itse sanoa itselleen niin. Taisto kuoli keväällä 2000. Saman vuoden joulukuussa Anna-Maija sai aivoinfarktin, mistä kuntoutui vain osittain. Mahtoiko puolison kuoleman aiheuttama syyllisyydentunne vammauttaa myös Anna-Maijan?

Tämän päivän evankeliumiteksti sisältää muutenkin paljon tunnetta ja tunteiden pohjalta tapahtuvaa toimintaa. Itkevän Marian ympärillä oli lohduttajia, jotka hekin itkivät. Tunne tarttui myös Jeesukseen, niin että ”syvä liikutus valtasi hänet. — Jeesus itki”. Lasaruksen kerrotaan olleen Jeesukselle rakas – mistä syystä hän järkyttyi haudalle tullessaan.

Näissä kuvissa on selvää, että elämä – ja kuolema – koskettavat ihmistä syvästi. Elämä ja kuolema tuntuvat sisällämme ja mielessämme. Joskus tuo tuntuminen ryöpsähtää ulos hallitsemattomasti ja spontaanisti – kuten vaikka syyllistävänä tokaisuna: ”jos sinä olisit ollut täällä”. Me emme voi tietää, mitä Jeesuksen pään sisällä tapahtui, kun häneen kohdistettiin syytös Lasaruksen kuolemasta. Miltä samat sanat kuulostaisivat itsellemme lausuttuina: ”jos sinä et olisi unohtanut…, jos olisit ollut paikalla, jos sinä olisit ollut vähän enemmän kotona…; jos sinä…”

Kun oma pettymys purkautuu hallitsemattomana ilmaisuna tai syytöksenä toisen kannettavaksi, käy usein niin, että purkauksen kohteeksi joutunut ihminen puolustautuu ja heijastaa tunnekuorman takaisin. Kohta ilman täyttää tunnemyrsky. Näin voi käydä kodeissa, kouluissa tai työpaikoilla -mutta vielä paljon todennäköisemmin sosiaalisen median kanavilla, joissa toisilleen tutut tai ventovieraat ihmiset siirtelevät ja palauttelevat tunnekuormiaan.

Toinen tapa – ja ehkä paljon vahingollisempi – on kätkeä ja haudata elämän muutosten synnyttämät tunteet ja tunteiden alut. Usein se, mitä halutaan tukahduttaa joko selittelyllä, vähättelyllä tai järjen perusteilla, tulee näkyviin tunteiden varjopuolena: rakkautensa tukahduttaminen voi näyttäytyä kovuutena, kaipauksen tukahduttaminen kylmyytenä, pelkonsa tukahduttanut kyynisyytenä, ilon tukahduttaminen kiittämättömyytenä. Nämä kätketyt tunteet tulevat näkyviksi ja vaikuttaviksi vastakohtinaan. Näihin vastakohtiin tahtovat kompastua sekä ihminen itse, että toiset hänen ympärillään.

Jeesuksen toiminnassa piirtyy esiin suuri sielunhoidollinen osaaminen. Kun häneen siirretään voimakkaita tunteita, hän ei heijasta niitä takaisin vaan ottaa ne vastaan. Hän asettuu suremaan yhdessä ihmisten kanssa – ja näyttää omaa suruaan.

Evankeliumia on se, että ihminen rohkaistuu ja uskaltaa olla elämässä sekä kantajana että kannettavana. Että voi ja saa ilmaista tarpeitaan – ja että vastassa on Kristuksen rohkaisemia ihmisiä, jotka uskaltavat ottaa vastaan kaikenlaisia tunteita.

Anna-Maija Raittila sanallistaa virressään 510(:1) kokevan ja tuntevan, mutta väistelevän, pelkäävän ja aran ihmisen rukousta Vapahtajan edessä näin:

Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten,
kun katsot sydämeen,
miten pelkään, valoa väistelen
ja kaipaan pyhyyteen.

Kolmenlaista puhetta

Evankeliumitekstissä ei puhuta vain tunteista. Siinä nivoutuvat ihmismielen kaikki tavat reagoida suuriin muutoksiin: tunteiden ja kokemusten ilmaisun lisäksi mukana on tietoon ja järkeen vetoavaa puhetta – sekä puhetta uskosta ja luottamuksesta, joka ei palaudu vain tunteeseen ja kokemukseen eikä myöskään tietoon tai järkeen.

Kun ihminen reagoi voimakkaissa murrostilanteissa tunteillaan, rinnalle tarvitaan ennemmin tai myöhemmin myös järjen ääntä ja todellisuuteen juurruttavaa puhetta, joka antaa mittakaavan kokemuksille. Kriisin hetkellä ihminen ei todennäköisesti pysty ottamaan vastaan järjen ääntä eikä tietopuolista opastusta. Vastaavasti auttajan sanat käyvät heikoiksi ja ulkokohtaisiksi, ja ne jäävät monesti kokonaan sanomatta.

Evankeliumitekstissä jotkut läsnäolleista järkeilivät tapahtuman äärellä näin: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?” Järkeiltiin siis kärsimyksen ongelman tapaan: Miksi Jeesus, jolla on valta, ja joka on hyvä – ei tässä tapauksessa estänytkään onnettomuutta? Eikö Jeesus halunnut auttaa, vaikka olisi voinut? Jeesuksen mennessä haudalle ja sanoessaan ”ottakaa kivi pois”, alkaa Martta estellä arkijärkeen vedoten: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Hänkin oli surun ja järkytyksen keskellä kuitenkin kiinni inhimillisissä realiteeteissa: Lasarusta ei voi eikä kannata enää auttaa.

Meillä monella lienee surun keskellä kokemus siitä, että sanat menettävät paljolti merkityksensä. Surevalle lohdutuksista, muistutuksista ja neuvoista ei ole sillä hetkellä apua. Myös lohduttajan osa on vaikea: jotenkin haluaisi huomioida ja auttaa, mutta kaikki mieleen tulevat sanat ovat liian pieniä, vääriä tai teennäisiä – ja monesti ne jätetään sanomatta. Lohduttaja on kiinni arjessa ja ymmärtää, että suru kestää aikansa – sureva taas elää omassa ajassaan, jota ei voi puhumalla liittää lohduttajan aikaan.

Mari Teinilän kertoo kirjassaan, miten Anna-Maija Raittila sai Taiston kuoleman jälkeen paljon kirjeitä, joita hän kuvasi lohduttaviksi. ”Suomessa on niin paljon koteja, joissa suuren surun hetkellä, perheenjäsenen tehtyä itsemurhan, ei kukaan katso osaavansa ottaa osaa. Toinen on helpompi jättää yksin.” (s. 177).

Arkirealismia, järkeä ja mittasuhteita ei tule kriisitilanteissa hylätä, vaan lohduttajan on suostuttava ne tietäen siihen, ettei niistä vain juuri surun hetkellä ole hyötyä. Käyttöön on otettava läsnäolo, empatia ja vierelle asettuminen. Tapahtuneen sanallistamiselle ja ymmärtämiselle on oma, myöhempi aikansa.

Arkirealismi, järki ja mittasuhteet ovat tärkeä osa kokonaisen ihmisen elämää. Jumalan luoma maailma kutsuu ihmistä tutkimaan, löytämään ja ymmärtämään. Myös kristillinen teologia on sanallistanut ihmisen ja Jumalan kohtaamisen merkityksiä. ”Jumala on suuri – ja ihminen pieni”, ”Jumala on kolmiyhteinen”, ”Kristus on läsnä meissä”. Nämä esimerkit ovat kiteytyksiä, mittasuhteiden asettamista ja totuuksia, joita kristillinen usko on nostanut esiin. Niistä päivän evankeliumissakin on esimerkkejä, kun Martta sanoo, että ”tiedän kyllä, että Lasarus nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Vähitellen Kristuksen elämästä ja teoista lähtenyt kohtaaminen on muokannut juutalaista uskonperintöä ja luonut kristillistä oppia ja opetusta – joka on yhä jatkuva ja elävä prosessi.

Läsnäolosta ja luottamuksesta

Mutta ihminen ei elä ainoastaan leivästä – eikä kristitty elä ainoastaan opista, joka hänelle on opetettu ja jonka hän osaa toistaa. Hädän ja vaikeuksien keskellä toivoa eivät synnytä kirjain, totuudet, opit eikä oikeassa oleminen. Tässä tullaan kolmanteen ihmisessä olevaan ulottuvuuteen. Siinä on kyse läsnäolosta ja luottamuksesta. Sellaisesta luottamuksesta, että Jumala ja Kristus kantavat meitä silloinkin, kun maiseman yli käy suurin pimeys ja kaikki lohduttavat sanat, opit, oma usko ja kaikki tieto muuttuvat mykiksi tai kumisevat tyhjyyttään. Luottamus merkitsee lopultakin irti päästämistä, suostumista, hallinnan yrityksistä luopumista, kaiken ihmistekoisen taakse jättämistä. Luottamus on pohja, jonka varassa koko elämä lepää. Jumala rakentaa joka päivä luottamusta meissä Luojana, Lunastajana ja Täydellistäjänä.

Mari Teinilä on antanut Anna-Maija Raittilan elämäkerralle alaotsikoksi ”Luottamuksen pyhiinvaeltaja.” Se kuvaa hyvin sekä Anna-Maijan heittäytymisen taitoa ja läsnäoloa elämässä, mutta myös hänen kirjoittamiensa runojen asennetta.

Luottamus on avautumista persoonallisen yhteyden mahdollisuudelle sekä Jumalan että toinen toistemme kanssa. Anna-Maija virsirunoudessa ovat sekä luottamuksen että läsnäolon ulottuvuudet. Suomentamassaan virressä 194(:4) sanotaan:

Armon meri aava,
kehto elämämme,
ilma, jota hengitämme,
ihme olet itse,
armahtava Luoja,
kaiken pelastus ja suoja.

Marttakin luotti Jeesukseen ja laittoi toivonsa häneen, vaikka ei vielä käsittänytkään, miten paljon enemmän tuo luottamus saattoi sisältää, kuin mitä hän siinä hetkessä ymmärsi sanoessaan: ”minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”

Mari Teinilä kuvaa kirjassaan, miten Anna-Maijalle oli kehittynyt omanlaisensa suhtautuminen kuolemaan: ”kyky nähdä uuden syntymistä kaikkein pimeimmissä hetkissä”. (s. 169) Anna-Maija toteaa pari kuukautta Taiston kuoleman jälkeen, että ”ahdistuksista ja itsesyytöksestä huolimatta minulla on ollut koko ajan yhteys siihen toiseen tasoon, kirkkauden todellisuuteen.” Tällä samalla asenteella hän lohdutti monia menetysten keskellä eläviä,

Anna-Maija Raittilan Taizen kirkosta antamaansa kuvausta haluaisin laajentaa kuvaukseksi kirkostamme ja maailmastamme tänään: ”Kun siellä lauletaan kaanonissa, keinutaan aina kuin koko maapallon leveydeltä, suuressa levon keinussa, jossa on tilaa jokaiselle. On tilaa ottaa hiljalleen toinen toisensa vastaan. Ja hiljalleen siinä jokainen löytää myös oman paikkansa, omalle äänelleen kuuluvan volyymin, ei liian aran eikä liian dominoivan. Armon ja rukouksen Henki on siinä ainoa ohjaaja.”

***

Lainaukset kirjasta Mari Teinilä (2001), Anna-Maija Raittila – luottamuksen pyhiinvaeltaja