Nykyisen kirkolliskokouksen työskentelykausi päättyi Martinpäivänä 10.11.2023. Samalle päivälle sattui myös Martti Ahtisaaren valtiolliset hautajaiset. Kausi alkoi poikkeuksellisesti, kun toukokuun 2020 istunto siirtyi elokuulla pidettäväksi ja pari seuraavaa kertaa työskenneltiin korona-ajan etäisyyksin, maskein ja muiden varotoimien puitteissa. Valiokunnat ottivat käyttöönsä Teams-kokoukset.

A. Vanhana syntynyt uusi kirkkolaki

Kirkon lainsäädäntötyön näkökulmasta merkittävin asia oli kirkkolakiuudistuksen valmistuminen ja hyväksyntä. Lakiuudistuksen vaikutuksia voi lueskella täältä. Vaikka asiaa voi pitää merkityksellisenä, pidän lakiuudistusta jo syntyessään vanhana. Kirkkolain puolella – jota koskeva muutokset myös eduskunta hyväksyy – on aivan liian paljon asiaa. Kirkko haluaa (tai joutuu) kierrättämään suuren määrän pieniä yksityiskohtia eduskunnan kautta. Kirkkolakipaketti oli kuitenkin ”too big to fail”, joten se laskettiin käsistä eduskunnan hyväksyttäväksi suuren yksimielisyyden vallitessa.

Itse haluaisin ajaa asiaa siihen suuntaan, että kirkon julkisoikeudellista asemaa hylkäämättä kirkkolaki olisi mahdollisimman niukka. Vastaavasti yhteiskunnalle tyypilliset muut hallintoperiaatteet voitaisiin ottaa viittauksin yleisestä lainsäädännöstä (esim. tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslaki, yt-laki, laki tietosuojasta yms.). Tällöin näissä laeissa tapahtuvat muutokset eivät edellyttäisi kirkon omaa rinnakkaista säätämis- ja hyväksyttämisprosessia. Jos kirkon hallintoa haluttaisiin keventää, tämä olisi ensimmäinen ja merkittävin askel.

Monilla valtiollisen lainsäädännön toimilla on suora vaikutus suomalaisten arkeen, koskivatpa ne sitten sosiaalietuuksia, verotusta, polttoaineen hintaa, opiskelua tai terveydenhuoltoa. Mikä vaikutus kirkolliskokouksen päätöksillä on ihmisille?

B. Mitä kirkolliskokouskausi voisi merkitä seurakuntalaisen kannalta?

Seurakuntalaisen näkökulman tulisi olla koko ajan mukana, kun kirkon asioista päätetään. Seuraavassa muutamia havaintoja siitä, mitä kirkolliskokouskaudelle 2020–2024 tehdyt päätökset merkitsevät yksittäisen seurakuntalaisen kannalta. Samaan hengenvetoon todettava, että useimmat kirkolliskokouksen päätökset (koska paljolti koskevat lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta) koskettavat yksittäistä seurakuntalaista vain välillisesti.

1. Hengellisyyttä tukevan aineiston tuottaminen

Edustaja-aloitteissa esitettiin erilaisia toiveita monimuotoistuvan hengellisyyden tueksi eri tilanteisiin. Aloitteet liittyivät mm. konfirmaatioon ja kodinsiunaamistilaisuuteen liittyvien virikeaineistojen tuottamiseen, toimitustenkirjan rukouksiin sekä hengellisyyttä tukevan virikeaineiston kokoamiseen helposti saatavaan muotoon. Näiden päätösten pohjalta kirkkohallitus on työstänyt ja työstää aineistoja niin seurakuntalaisia kuin seurakuntien työntekijöitä palvelevaan muotoon.

2. Lapset, nuoret ja nuoret aikuiset

Nousevat ikäpolvet olivat monen päätöksiin sisältyneiden toimeksiantojen silmäteränä. Nuorten ja nuorten aikuisten kohdalla päätöksistä seuraavat toimenpiteet liittyvät erityisesti osallisuuden vahvistamiseen päätöksenteossa (Signaalihuoneet, Nuorten tulevaisuusseminaari, Millenniaalien kirkko, lapsivaikutusten arviointi). Jonkinlaisen päivityksenä seurakuntalaisen kannalta voi nähdä myös muutoksen, että kastettavan lapsen kummiksi riittää yksi kriteerit täyttävä kirkon jäsen.

3. Turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus

Kirkolliskokouskaudella tehtiin päätöksiä, jotka (toivottavasti) edistävät sekä seurakuntalaisten että seurakunnan työntekijöiden yleistä turvallisuutta. Nämä liittyvät mm. toiminnallisen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman laadintaan sekä seksuaalisen häirinnän vastaisten toimien vahvistamiseen kirkossa. Nämä teemat ovat sitä ”oikeudellista ilmaa” jota sopimusperusteinen maailmanjärjestys hengittää ja siksi niihin liittyminen on tärkeää – toisaalta kristillisestä uskosta käsin ymmärrettynä turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus pitäisi olla keskiössä jo itsessään. Hyvä, että tehdyillä päätöksille latentteja asioita tehdään näkyväksi.

4. Päätös tukea Kiihtelysvaaran kirkon rakentamista

Kiihtelysvaaran kirkko paloi tuhopolton seurauksena syksyllä 2018. Kirkolliskokous päätti myöntää 500.000 euron tuen uuden kirkon rakennushankkeeseen. Pistemäisesti tämä päätös koskettaa tietysti satoja alueen seurakuntalaisia, mutta välillisesti myös ihmisiä laajemmin.

 

C. Mitkä asiat seurakuntalaisen kannalta jäivät toteutumatta?

1. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ja se siunaaminen

Kirkko ei liittynyt eduskunnan periaatteisiin uuden avioliittolain astuttua voimaan 1.3.2017. Ylipäätään kysymys homoseksuaalisuudesta, parisuhteista ja niiden siunaamisesta on keskusteluttanut kirkolliskokousta koko 2000-luvun ajan. Tälläkin kaudella teemaa sivuttiin ja avioliittoon liittyvä pyyntö lähetettiin piispoille pureskeltavaksi. Piispat jatkavat kirkossa avioliiton suhteen vallitsevaan erimielisyyteen ratkaisun hakemista. Edelleenkään konfirmoitu kirkon jäsen ei saa avioliitolleen kirkon päätöksistä johdettua yksiselitteistä ”siunausta”, jos puoliso sattuu olemaan samaa sukupuolta.

2. Yhtymäseurakunnat yhden lipun vaaliin

Kirkolliskokous ei saanut kaudellaan aikaiseksi sellaista päätöstä, joka mahdollistaisi yhtymäseurakunnissa yhden vaalilipun vaalin seuraavissa vaaleissa (2026). Sekavaksi koettu kahden vaalilipun käytäntö on johtanut ilmeisen monen äänen hylkäämiseen. Tämä vaikuttaa sekä ehdokkaiden kokemukseen oikeusturvansa toteutumisesta että yleisesti kokemukseen vaalien legitimiteetistä.

3. Maallikoiden asema

Kirkon tulevaisuutta koskevissa selvityksissä on usein nostettu esiin kirkon työntekijäkeskeisyys ja että vastaavasti maallikon asemaa tulisi parantaa ja terävöittää. Tällä kaudella tuli esitys siitä, että kirkkoneuvoston/seurakuntaneuvoston puheenjohtajana toimisi lähtökohtaisesti maallikko. Asia jää nyt kirkkohallituksen valmisteltavaksi, joten valmista ei vielä tullut. Toki, jo nyt on seurakuntia, joissa maallikot johtavat kirkko-/seurakuntaneuvoston puhetta.

Kirkolliskokouskausi 2020–2024 sisälsi varmasti paljon muitakin seurakuntalaisen elämään vaikuttavia nyansseja, joten yllä sanottuun luetteloon pitää suhtautua suuntaa antavana, ei tyhjentävänä.

D. Lähetyksestä ja evankelioinnista

Yksittäisen kansanliikkeen näkökulmasta ELY:n ottaminen kirkon viralliseksi lähetysjärjestöksi oli merkittävä päätös. Tuota päätöstä tehdessä sekä kirkolliskokous että esimerkiksi perustevaliokunta joutuivat käymään yhtä ratkaisua laajemman pohdinnan siitä, mitä lähetysjärjestöstatus tarkoittaa, minkälaisia kriteerejä järjestön on täytettävä ja millä tavoin ylipäätään kirkon on järkevää toteuttaa lähetystehtäväänsä.

ELY:n ympärillä tapahtunut arviointi on aktivoitunut nyt kuluneena syksynä uudelleen, johtuen siitä, että kaksi nykyistä lähetysjärjestöä (SLEY ja Kansanlähetys) ovat vihityttäneet itselleen pappeja Inkerin kirkossa. Keskeisin taustalla hankaava tekijä on virkakäsitys. Nämä järjestöt eivät käytännössä jaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opetusta virasta, jonka mukaan viran hoitajalta ei edellytetä tiettyä sukupuolta. Piispainkokous on tutkimassa mainittujen lähetysjärjestöjen osalta, noudattavatko ne perussopimusta, ja elleivät, minkälaisia toimenpiteitä järjestöt aikovat tehdä asioiden kuntoon saattamiseksi.

Kirkon jäsenmäärän kutistuminen on ollut lineaarista ja tasaista. Tämän tulppaamiseksi on etsitty monenlaisia ratkaisuja. Kuluneella kaudella kirkkohallituksen valmisteltavaksi eteni evankelioimistyötä koskeva aloite. Toimintalinjauksia on odotettavissa keväällä 2024.

E. Rakenne & talous

Kokonaiskirkon taloutta on hoidettu vastuullisesti. Kirkon talous on pitkässä linjassa kutistuva (mikäli ihmeitä ei tapahdu), vaikka yleinen verotulojen kasvu koronavuosista huolimattakin on pitänyt kirkon verokertymiä hyvällä tasolla. Keskushallinto on ollut kulukuurilla ja vuodelle 2024 laadittu talousarvio on tasapainoinen.

Kirkon talouden pohja on jäseniltä kerättävässä kirkollisverossa. Jäsenyyttä koskeva ennustelinja on vuositasolla noin 1,3 prosenttiyksikön verran laskeva. Suuri ennustaja ei tarvitse olla, jos toteaa, että noin 10 vuoden kuluttua alle 50 % suomalaista kuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Itse pitäisin todennäköisempänä, että nopeampikin surkastuminen tapahtuu, kun nyt yli 80-vuotiaat ja heti heitä seuraavat suuret ikäluokat poistuvat näyttämöltä. Heitä on paljon ja samaan aikaan he ovat olleet kirkon uskollisimpia jäseniä.

Toinen edellistä havaintoa tukeva tosiasia on kiihtyvä kehitys, joka pakkaa Suomen demograafisesti isompiin kaupunkeihin ja asutustaajamiin. Pohjois- ja Itä-Suomen sekä ylipäätään maaseutu-Suomen pitäjistä ja seurakunnista loppuvat uudet sukupolvet.

Kirkon haaste on karrikoidusti vähän samantapainen kuin Keskustapuolueella: miten olla keskustalainen kaupungissa? Kirkon rakennetta on yritetty uudistaa 2000-luvun aikana useammilla hankkeilla. Tämän kirkolliskokouskauden aikana käynnistettiin virallisesta kokouskäytännöstä erillinen pohdinta siitä, miten tuleviin välttämättömiin edessä oleviin rakennemuutoksiin voitaisiin hahmotella askelmerkkejä. Kirkolliskokous ei siis tällä kaudella tehnyt rakenneuudistukseen liittyen päätöksiä. Sen sijaan kirkkohallitus keräsi aineistoa, joka on keväällä 2024 aloittavan kirkolliskokouksen käytettävissä, mikäli se päättää ryhtyä toimeen.

F. Valiokuntatyöstä

Kirkolliskokouskauden alussa kaikkia järjestäytyneitä valiokuntia oli ohjeistettu aloittamaan työskentely eräänlaisella tutustumisella. Edustajat kertoivat vuorollaan omina sanoin oman hengellisen polkunsa. Kun valiokuntien työskentelyä kauden lopussa arvioitiin, tämä menetelmä sai voittopuolisesti myönteisen vastaanoton. Valiokuntien kokemukset työskentelytavoista, ilmapiiristä ja hyvistä käytännöistä kirjattiin ja ne kootaan uusien valiokuntien työskentelyn tueksi niiden aloittaessa tehtävänsä keväällä 2024.

Kauteni kului perustevaliokunnassa. Henkilökohtaisesti koin perustevaliokunnan käsityksiltään erittäin polarisoituneena. En ole varma, kuinka paljon opin ymmärtämään toisella kannalla olevien käsitysten takana piileviä perusoletuksia – ja kuinka paljon niitä edes varsinaisesti tuotiin esiin ja käytettiin. Voimakkaimmin jakavissa kysymyksissä olimme (nähdäkseni) niin kuin kaksi vastakkain puskevaa sarvipäätä: molemmat tietävät, että tuumaakaan ei anneta periksi, ja että viisaampi antaa periksi. Kummankaan kannan ”puskijat” eivät katsoneet saaliikseen ilmoittautua viisaammiksi.

Hahmottelin noin vuosi sitten pienen nelikenttäsormiharjoituksen perustevaliokunnan mietintöjen (ja lausuntojen) aiheista ja niihin liittyneistä intensiteettitasoista. X-akselilla ääripäinä olivat ”uskon kannalta keskeiset asiat” ja ”uskon kannalta merkityksettömät/vähämerkitykselliset asiat” ja Y-akselilla ”suuri intohimo” ja toisena ääripäänä ”pieni intohimo”. Sarvia puskettiin vastakkain nimenomaan lohkossa ”suuri intohimo”/”uskon kannalta vähämerkitykselliset asiat”. Näitä asioita olivat mm. samaa sukupuolta olevien vihkiminen, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus, kirkkolain tunnustuspykälä ja kenttäpiispan asema.

Lokerossa ”uskon kannalta keskeinen” mutta ”pieni intohimo” sijaitsi kasteeseen liittyvä asia. Mistä kertoo se, että uskon kannalta ydinjuttu ja siihen liittyvä ”uudistus” ei herätä teologista intohimoa: onko kyseessä suuri yksimielisyys vai se, ettei asialla oikeasti koeta olevan merkitystä? Kummiutta ja sen periaatteisiin tehtäviä muutoksia ja uusia tulkintoja ei voi pitää ehkä uskon kannalta ihan ydinjuttuna, mutta kasteeseen liittyvänä silläkin on kristillisessä perinteessä ollut vahva merkitys. Mutta nämäkään muutokset eivät herättäneet perustevaliokunnassa mitään intohimoa.

Syntyi siis (tulkintani mukaan) paradoksi: pieni merkitys – suuri intohimo/suuri merkitys – pieni intohimo. Mainitsematta jäivät vielä perustevaliokunnalle tulevat kirkkojen väliset sopimukset. Intohimo ja sen mukana tullut jakolinja ei koskettanut esimerkiksi kysymystä Saksan evankelis-luterilaisen kirkon (EKD) ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon sopimuksesta annettua mietintöä eikä myöskään Porvoon sopimuksen pohjalta tapahtuvaa ”rinnakkaisuuden” toteamista Pohjois-Amerikan anglikaanis-luterilaisten sopimusten kanssa. Ehkä jälkimmäinen oli uskon kannalta tarkasteltuna merkityksellisempi – mutta intohimoton yhtä kaikki. Vain yksi asia kuului mielestäni kategoriaan, joka on ”uskon kannalta keskeinen”, ja joka herätti jonkin verran intohimoja. Tässä aiheena oli mietintö koskien jumalanpalvelusyhteisöjä ja ehtoollisen viettoa.

Korostan, että tämä on subjektiivinen tulkintani käsittelystä, ilmapiiristä ja asioista. Toinen valiokunnan jäsen saattaisi arvioida työskentelyn täysin toisella tapaa. Oletan myös, että valiokunnassa on jäseniä, jotka sijoittavat esim. tunnustuspykälän ja samaa sukupuolta olevien vihkimisen asiana nimenomaan uskon kannalta keskeiseen lokeroon. Itse olen noudattanut jaossa luterilaisen perinteen pohjalinjaa: keskeisissä asioissa yksimielisyys (ja niitä on lopulta aika vähän) – muissa asioissa vapaus.

Lisäksi luterilainen perinne on korostanut järjenkäyttöä osana kristityn vaellusta. Tällä liitytään ylipäätään ensimmäisen uskonkappaleen maailmaan. Sitä heijastaa toteamus: parempi viisas mutta jumalaton hallitsija kuin tyhmä ja hurskas. Sen takia esimerkiksi kysymykset avioliitosta tai yhdenvertaisuudesta ovat mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisia (ja järjenkäytön piiriin kuuluva) asioita. Ne eivät ole kuitenkaan uskosta irrallisia, jos yhtään luotamme siihen, että Jumala on toiminut ja toimii maailmassa luomistyönsä kautta. Asioiden voidaan katsoa olevan tärkeitä myös kirkolle, koska ne rakentuvat luonnollisen lain sydänäänille ja siitä johdetulle järjenkäytölle.

Valiokunnassa ei perehdytty pohtimaan tai määrittelemään sitä, miten luterilaisessa perinteessä määrittyy uskon oppi ja siihen liittyvä yksimielisyys – ja mitkä asiat voidaan siihen nähden nimetä (tärkeiksi mutta) kehällisiksi/adiafora-asioiksi. Uuden perustevaliokunnan olisi hyvä ehkä tällaistakin sormiharjoitusta harkita. Se saattaisi syventää hieman ymmärrystä siitä, mikä perustevaliokunta luonteeltaan on ja minkälaisesta ymmärryksestä johtaen se antaa mietintöjään tai lausuntojaan.

G. Lopuksi

Menneestä neljästä vuodesta päällimmäisenä on kiitollisuus. Eri suunnista tulevat erilaiset ihmiset ovat yhdessä työskennelleet kirkon parhaaksi oman käsityksensä pohjalta ja parhaimmillaan omia käsityksiään haastaen. Kirkon parlamentti tekee työtään oman järjestyksensä mukaisesti ja niissä puitteissa todennäköisesti melko tehokkaasti. Kokonaan toinen asia on, onko se järjestelmänä käynyt liian raskaaksi, kun se suhteutetaan sekä näkymiin kirkon resursseista että käsiteltävien asioiden mielekkyydestä kirkon työn edistämiseen. Itseään on kuitenkin vaikea muuttaa. Tämä pätee sekä yhteisö- että yksilötasolla.

Oulun hiippakuntaa ja sen edustajakollegoita kiitän lämpimästi kuljetusta matkasta. Huomenna – jos Jumala suo – vaihdan hiippakuntaa (Turun arkkihiippakunta) ja asetun ehdolle kirkolliskokousvaaliin pappien listalta.