Radion aamuhartauksissa on syksyn aikana vallinnut tuuletuksen henki. Se on saattanut pudottaa mummoja penkiltä ja onpa haarukka saattanut lipsahtaa valkokauluskuuntelijankin kurkkuun. Pastori Kai Sadinmaa on käynyt hartauksissaan selkokielellä ”talouden jumalan” kimppuun. Puhe on ihastuttanut ja vihastuttanut. Toistuessaan siitä tietysti teho häviää ja sisältö muuttuu paikalleen polkevaksi. Puhe toimii silti ”retorisena draamana”. Onpa yksi virkistävä pilkahdus keskellä harmaata puhekulttuuriamme.
****
Paljon huonommaksi – vähän toisesta näkökulmasta – ei pannut aamu-uutisissa työ- ja elinkeinoministeri Lauri Ihalainen. Hänen puheensa kuulosti lähes entisen uskonnollisen herätyssaarnaajan opastukselta. Ihalainen vetosi suomalaiseen kuluttajaan, jotta tämä ei vain lankeaisi epäilyksiin, vaan uskoisi omaan talouteensa ja sitä kautta koko kansantalouteen. Ympärillä olevat epävarmuustekijät kuiskuttelevat säästämään ja varomaan ja luovat näin epävakautta. Epävakauden ”epäilyksen ääniä” ei tule päästää vallalle, jottei usko talouden helposti särkyvään illuusioon särkyisi. Talouden jumala suuttuu ja hermostuu, jos yksilöt alkavat tehdä tasaisesta kulutuksesta poikkeavia johtopäätöksiä.
****
Uskonnon ja talouden retoriikassa on paljon yhteistä. Eikä tämä yhteisyys nyt niin oudolta kuulosta jos muistelee, mitä tohtori Luther totesi Iso katekismuksessaan: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo.” Ehkä tästä syystä talouden retoriikka kuulostaa niin paljon entisaikojen jykevältä saarnalta. Nuotti tarttuu.
****
YTM Jouni Tilli käsittelee äsken ilmestyneessä valtiotieteen väitöskirjassaan suomalaisten sotapappien käyttämää retoriikkaa. Retoriikka oli sidoksissa valtion yleisempään sotapolitiikkaan, mutta tilanteiden muuttuessa sitä kehiteltiin osana raamatullista ”pelastusdraamaa”. Retoriikka johdatti suomalaista sotilasta näkemään sodan pyhänä velvollisuutena, jolle oli uskonnollinen oikeutus. Toisaalla – Maria Suutalan aatehistoriallisessa tutkimuksessa – käy ilmi, että jopa itse herra Hitler nähtiin ”Jumalan ruoskana” tai aivan pelastuksen tuojana bolshevistista Neuvostoliittoa vastaan.
Suomessa jälkipolvet ovat jälkiviisauden opettamina ryhtyneet ylivaromaan retorisia keinoja. Saattaapa tavallinen kirkonmieskin pohtia vähän tarkemmin sanojensa liiallista aikasidonnaisuutta. Ja retoriikka kärsii.
****
Retoriikka on tärkeä taito, jolla kansalaiset suostutellaan johonkin tarkoitukseen. Retoriikassa ykkösenä on, miten asiat sanotaan – ei niinkään, mitä sanotaan. Suomalaiset poliitikot ja puhujat menevät tilanteisiin yleensä ”asia edellä” ilman minkäänlaista retorista houkuttelevuutta ja suostuttelua. Hyvä esimerkkinä näiden kahden tavan erosta nähtiin äskettäin YK:n täysistunnossa, kun presidenttimme Sauli Niinistö luki paperista ainekirjoitusta salintäydelle yleisölle. Katse tavoitti yleisön vain taukopaikoissa. Vastaavasti yhdysvaltalainen kollega samassa salissa puhui käytännössä ilman papereita (tosin äidinkielellään) ja viljeli voimakasta retoriikkaa.
Käyköhän tässä niin, että (nyky)suomalaista asiakeskeisyyttä kiittävät historioitsijat vuosisadan kuluttua. Vastaavasti reettoreita kiittää paikalla ollut kuulijakunta hurraahuudoin ja taputuksin. Ollapa kuin Lutherin ylistämä viisas tohtori Philip Melanchthon: hän kuulemma hallitsi sekä asian että esittämistaidon!
Uusimmat kommentit