Kuninkuusaika ja ”low history” (2/3)
Israel Finkelstein (2002) esittää Israelin heimojen kuninkuusajasta (noin 1000-580 eKr.) mielenkiintoisia tulkintoja. Yleistän seuraavassa karkeasti muutamia niistä. Ensinnäkin, hän epäilee – arkeologisen evidenssin valossa – ettei Israel ollut kokenut missään vaiheessa ”kultaista” Daavidin ja Salomon loiston aikaa. Käsite ”low history” hänen ajattelussaan tarkoittaa sitä, että Finkelstein aikamäärittää Deuteronomistisessa historiateoksessa (erityisesti Joosuan kirja ja 1. ja 2. Kuningastenkirja) esitetyt Daavidin ja Salomon loistonajat projisioksi noin 100-150 myöhemmistä tapahtumista, erityisesti Omrin ajasta.
Hänen mukaansa Palestiinaa asuttaneet israelilaiset muodostivat kaksi kilpailevaa kuningaskuntaa. Näistä pohjoinen, Israel, oli väestöllisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja hallinnollisesti eteläistä Juudaa huomattavasti vahvempi. Erityisesti Omri-suvun aika 883 eKr. lähtien oli menestys.Vahvemman osalta seinä tuli vastaan, kun pohjoinen valtakunta Assyria lopulta nujersi Israelin (noin 722 eKr.) ja sen taru itsenäisenä hallintoalueena loppui.
Toiseksi, eteläinen valtakunta, Juuda, hyötyi Israelin tuhosta vastaanottaessaan pohjoisesta tulleita pakolaisia. Juudan väestömäärä kasvoi ja talous monimuotoistui tulijoiden mukana. Myös Jerusalemin asema hallinnollisena ja uskonnollisena keskittymänä vahvistui. Pohjoiset tulijat toivat mukanaan myös uskonnollisia vaikutteita: Jahve ei ole vain korkein Jumala vaan ainut palvottava.
Kolmanneksi, Finkelsteinin yksi keskeinen väite on, että vähitellen Juudassa kehittyy teologinen tulkinta kahden valtion, Israelin ja Juudan kohtalaloille. Israrelin tuho nähdään rangaistuksena kansan poikkeamisesta yhden ainoan Jumalan palvelemisesta. Erityisesti tämä tulkinta tulee esiin kuningas Joosian (hallitsi 639-609 eKr.) suorittamassa uskonnollisessa reformissa. (Ensimmäisen) temppelin remontoinnin yhteydestä temppelistä löytyi kirjakäärö (Deuteronomium), josta tuli reformin ydin: kansan tuli ottaa lähtökohdakseen Jumalan lait ja käskyt, kaikki kultillinen toiminta tuli lakkauttaa muualta ja keskittää se Jerusalemiin, temppeliin, lisäksi kaikki muut uhrimenot ja (epä)jumalien palvontapaikat tuli tuhota. Näin tehden Juudan kansa ja Jerusalem säästyvät pohjoisen valtion kohtalolta.
Teologinen tulkinta tässä tilanteessa toimii etelävaltion eduksi. Josian reformi uudelleenkirjoituttaa kahden kansan menneisyyden. Alussa oli ykseys, kun kuningas David hallitsi, ja loiston päivät, kun valtakunta oli Salomonin hallussa. Jakautuminen merkitsi molempien valtakuntien heikkenemistä, mutta yksin Jumalalle ja hänen käskyilleen alistuva Juuda kestää ja vahvistuu ja sillä on Jumalan siunaus.
Tämä käsitys joutuu haastetuksi viimeistään siinä vaiheessa kun Babylonian kuningas Nebudkadressar II (ensimmäisen kerran) valloitti Jerusalemin 597 eKr. Temppeli tuhottiin ja kansan ylimistö vietiin pakkosiirtolaisuuteen (587 eKr.). Kun Juudan pakkosiirtolaisuudessa ollut kansanosa sai Kyyroksen valloitettua Babylonian (539 eKr.) palata Jerusalemiin, se joutui jälleen tulkitsemaan historiaansa uusiksi (vrt. Deuteronominen historiateos). Uskollisuus yhdelle Jumalalle ja hänen käskyilleen ei poistanut tuhoa Juudan yltä, vaan se vain hieman myöhästytti sitä. Pakkosiirtolaisuudesta palaavat rakensivat keisari Kyyroksen suosiolla temppelin uudestaan ja se valmistui vuonna 516 eKr. (ns. ”toisen temppelin aika”). Nyt oli kirjoitettava jälleen uusi tulkinta siitä, mitä menneisyydessä tapahtui ja miten tulevaisuuteen on suhtauduttava.
Esran ja Nehemiaan aikana Deutronominen historiankirjoitus käy läpi uuden toimitusvaiheen ja luo pohjan toisen temppelin ajan juutalaisuudelle. Keskiössä ovat Jumalan laki, temppeli ja kultin keskittämisen Jerusalemiin. Laki ja sen noudattaminen erottaa juutalaisen kansa muista kansoista. Samalla tämä vaihe kiteyttää myös juutalaisuuden pyhät kirjoitukset (Tanak) muotoonsa, joka tunnetaan Vanhana testamenttina.
Finkelstein asettaa Raamatun oman kuvauksen historiasta arkeologian paljastamaan esine-, asutus- ja kirjoituslöytöihin ja arvelee sen pohjalta, että vasta 400-luvulla eKr. päättynyt deuteronomistinen historian (uudelleen) kirjoitus luo viimeisimmän silauksen Israelin ja Juudan historioihin. Se on tyypillinen voittajien historiakuvaus. Se luo tietoisesti ”loistavan menneisyyden” (David, Salomo) ja etsii syyt valtakuntia kohdanneille katastrofeille. Nämä kuvaukset ovat Finkelsteinin mukaan teologisesti ymmärrettäviä mutta arkeologian ja historian tutkimuksen kannalta paljolti epätosia tai vähintäänkin kaunisteltuja. Hän arvelee, että Salomonin ajan loiston kuvaus on projisio Israelin kuningas Omrin ajalta.
OSA 1: https://www.jukkahautala.fi/vanha-testamentti-arkeologian-valossa-kolme-paivitysta/
OSA 3: https://www.jukkahautala.fi/www/wp-admin/post.php?post=51601&action=edit&classic-editor
Uusimmat kommentit