[julkaistu Vartija-lehdessä 22.3.2019]
Johdanto
Millä tavoin Suomen evankelis-luterilainen kirkko päätöksenteossaan osoittaa ymmärtävänsä avioliittoon kohdistuvia syviä yhteiskunnallisia muutoksia? Miten se hahmottaa kristillisen opin ja avioliiton suhteen? Miten kirkko selviää paineesta, joka avioliittoon ja sen tulkintoihin liittyy sen sisäisessä keskustelussa?
Tämän kirjoituksen pääväite on, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole ajattelussaan eikä päätöksenteossaan sisäistänyt niitä merkityksiä, joita avioliiton siirtymä patriarkaalisesta kulttuuripiiristä jälkipatriarkaaliseen merkitsee. Kirkon perinteistä kantaa puolustava argumentaatio kieltäytyy näkemästä, ymmärtämästä tai hyväksymästä tätä muutosta.
Väitän, että kirkon teologista ajattelua hallitsee piilossa vaikuttava patriarkaalinen lähtökohta (ns. kefale-ajatus). Patriarkaalinen lähtökohta kirkon ajattelussa ei välttämättä toimi tietoisena perustana, vaan se kanavoituu perinteen, raamatullisuuden, ekumeenisten suhteiden tai jonkin muun tekijän kautta säilyttäväksi argumentoinniksi. Tästä johtuen, piiloon jäävänä, patriarkaalinen lähtökohta on kuitenkin vaikuttava, sillä se juuri estää vapauttamasta sekä kirkollista että teologista energiaa ja luovuutta sen sanoittamiseen, mitä avioliitto on, tai mitä sen tulisi olla, jälkipatriarkaalisessa kontekstissa.
Avioliiton alennustila?
Avoliittojen määrä kaikissa ikäryhmissä on merkittävästi kasvanut[1] Parisuhteessa elävistä noin puolet solmii avioliiton. Tällä hetkellä kaikista avioliitoista enää noin 46 % solmitaan kirkollisesti (2016). Sekä avioliittojen että erityisesti kirkollisesti solmittujen avioliittojen määrä on vähentynyt merkittävästi viime vuosien aikana.[2]
Miten tämä kehitys on tulkittava? Perinteestä käsin tulkiten olisi helpointa viitata sekularisaatioon, perinteisten perhearvojen rapautumiseen, moraalittomuuteen sekä kyvyttömyyteen sitoutua ja ottaa vastuuta toisista ihmisistä. Tällöin arvioija ehkä peilaa avioliiton nykyistä (alennus)tilaa menneisyyden ideaaleja vasten. Taaksepäin katsoen näyttää siltä, että perheet olivat elämän perusyksiköitä, avioliitot elinikäisiä ja sukupuolten roolit selkeitä.
Selittävämpää tulkintaa on kuitenkin syytä hakea toisaalta. Euroopan historiassa – osin kirkon myötävaikutuksella – avioliitto on kasvavassa määrin perustunut avioparin keskinäiseen suostumukseen (”sopimus luo avioliiton”). Kehitys on merkinnyt aviopuolisoiden – ja etenkin naisten – subjektiuden vahvistumista.
Sopijaosapuolet ovat vähitellen irrottautuneet sukujen välisestä kaupankäynnistä tai muista yhteisön tai kirkon asettamista ehdoista. Erinäiset avioesteet poistuessaan ovat vahvistaneet kuvaa avioliitosta kahden kauppana. Romanttisen rakkauden ihanne on siirtänyt avioliiton oman perillisten kautta saavutettavasta vanhuuden turvasta yhä selkeämminparisuhteeksi, joka ei ole velkaa suvuille tai muille kolmansille osapuolille. Avioliitto ei nykyisellään sisällä lisääntymisodotetta tai -velvoitetta. Syntyvyys on laskenut kahdeksatta vuotta peräkkäin.
Tämä avioliiton sisältöön ja tehtäviin liittyvä siirtymä on ollut niin hidas ja pitkäkestoinen, että sen sisältämää todellista ja perusteellista murrosta on vaikea havaita. Avioliittoon vihkimisen ulkoiset muodot ja perinteet ovat olleet hyvin pitkään tunnistettavan samankaltaiset. Tämä on saattanut peittää alleen sen dramaattisen muutoksen, mikä on koskenut itse avioliittoa instituutiona. Avioliiton funktiot ovat merkittävästi muuttuneet.
Muutosta ja murrosta voi nimittää siirtymäksi patriarkaalisesta ja jälkeläisiin perustuvasta sosiaaliturvasta jälkipatriarkaaliseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Merkittävin muuttuja tässä on nimenomaan hyvinvointivaltion rooli ihmisten perusturvan kehyksenä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on luonut kontekstin, jossa valtio ottaa hoitaakseen sukujen ja lähiyhteisöjen hartioilta sekä patriarkaalisen suojelun ja sääntelyn että hoivan ja turvan. Näin avioliitto on vapautunut kahden ihmisen keskinäiseksi sopimukseksi. Parisuhteen toimivuus, seksuaalisuus ja kaikkinainen tyydyttävyys tulevat avioliiton sisällöllisiksi kriteereiksi. Kääntäen tämä selittää myös sen, miksi avioerojen määrä Pohjoismaissa, Suomi mukaan lukien, on Euroopan unionin korkeimpia. Niin ikään hyvinvointivaltion yksilöä tukeva rooli on liudentanut avioliiton ja avoliiton välistä rajaa.
Avoliitot yleistyivät Suomessa 1960-luvulta alkaen. Sosiaalilainsäädännön ja erilaisten tukimuodot ja turvaverkot vapauttivat alenevan sukupolven edustajat vanhempiensa ja sukujen velvoitteista. Myös perinteisiä ja moraalisia odotuksia vastaan on otettu etäisyyttä. Parisuhde on merkinnyt yhdessä elämiseen liittyvää yksityistä sisältöä ja merkitystä. Ehkäisyvälineiden tulo mullisti käsityksen parisuhteesta, seksuaalisuudesta ja nautinnosta. Tätä murrosta vasten selittyy myös se, että rakastuminen ja yhteiselämä myös kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välillä tulee vähitellen näkyväksi, tunnistetuksi ja lopulta tunnustetuksi (parisuhdelaki vuodelta 2001 ja laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta vuonna 2017).
Muinainen sumerilainen hääpari. Kuva: Wikipedia.
Avioliiton aikaisemmat merkitykset ja funktiot –sosiaaliturvan perusmuotona, jälkeläisten varmistamisena, omaisuudenhallinnan välineenä sekä erilaisina sukujen välisinä siteinä – ovat käytännössä sulaneet pois nykyisessä jälkipatriarkaalisessa kontekstissa. Jäljelle on jäänyt pariskunta, jonka osapuolet kiinnittyvät toinen toiseensa (romanttisen) rakkauden ja tyydyttävän ihmissuhteen merkityksessä. Avioliiton ulkoinen ilmeneminen pastorin aamenineen ja komeine juhlineen näyttää kuitenkin pitäneen pintansa (joskin laskevana trendinä osuutena), samalla kun sisältö on muuttunut perustavasti.
Vaikka romanttinen rakkaus ei tarvitse viitakseen juridista sitoutumista, se on avioliitossa olemassa (aivan kristillisessä mielessä) ”synnin tähden”. Juridisen sitoutumisen merkitys tulee näkyviin paradoksaalisesti siinä, jos ja kun avioliitto syystä tai toisesta purkautuu. Tällöin avioliittosopimuksesta juontuu pelisäännöt, joiden mukaan yhteen rakennettu elämä puretaan omaisuutta osittamalla ja huoltajuuksia määrittelemällä. Avioliitto toimii tässä mielessä vähän kuin vakuutusturva.
Avioliitto ja kirkko
Suomessa avioliitto oli kirkon monopoli lähes kahden vuosisadan ajan vuodesta 1734 vuoteen 1918, jolloin myös siviiliavioliitto tuli mahdolliseksi. Tällä on ollut vaikutusta sekä yleiseen käsitykseen avioliiton olemuksesta, että vakaumukseen kirkon hallinnoimasta erityisestä jumalallisesti asetetusta olomuodosta. Kirkon perinteistä käsitystä puolustavan kannan keskeinen ajatus on ilmaistu kirkolliskokouksen perustevaliokunnan avioliittoa käsittelevässä mietinnössä seuraavasti:
”Kirkon näkemys eroaa yhteiskunnan avioliittoa koskevasta lainsäädännöstä myös siten, että yhteiskunta ei perustele avioliittoa luomisella ja Luojalla. Yhteiskunnassa avioliittoa ei ymmärretä samalla tavalla ihmiselle ”annetuksi” asiaksi kuin kirkossa. Yhteiskunnallinen avioliittokäsitys on lähtökohtaisesti juridinen ja sosiaalinen konstruktio. Sellaisella ei voi olla ydintä, jota ei voida muuttaa. Kirkolle taas avioliitto on Jumalan luomistyössä lahjoittama elämänmuoto ja -piiri.” (Perustevaliokunnan mietintö 1/2018, s. 18)
Kirkon perinteinen avioliitto-opetus on perustunut ainakin viiteen ideaaliin: (1) avioliitto on Jumalan asettama järjestys, (2) järjestyksenä se heijastaa hierarkiaa jossa mies on vaimon pää (kefale-ajatus), (3) avioliitto on (yhden) miehen ja (yhden) naisen välinen, (4) se on elinikäinen ja (5) siihen kuuluu olennaisesti jälkeläisten kautta ilmenevä jatkuvan luomisen ajatus.
Kirkon avioliittoa käsittelevissä asiakirjoissa on havaittavissa muutos avioliiton elinikäisyyden (4) sekä jälkeläisten (5) osalta. Kirkko on joutunut 1950-luvulta lähtien taipumaan avioliiton elinikäisyyden suhteen, ja pappien oli vihittävä myös niitä, jotka avioeron jälkeen tulivat vihittäviksi toistamiseen. Yllä kuvatun kontekstin muutoksen takia solmittavaan avioliittoon ei välttämättä kuulunut myöskään enää ajatus lisääntymisestä. Tämä heijastuu kirkon avioliitto-opetukseen. Enää harvoin pappi vihkipuheessaan mainitsee lapset avioliiton luonnollisena seurauksena. Kirkkokäsikirjan raamatuntekstit ja rukoukset kehottavat keskinäiseen rakkauteen ja anteeksiantoon. Lisääntymiseen ei viitata eikä velvoiteta. Tästä ainoa poikkeus on viittaus luomiskertomukseen (1. Moos. 1:27-28).
Näkemys avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen liittona on kirkon opetuksessa pysynyt paikallaan (3). Tämä siitäkin huolimatta, että yhteiskunnallinen avioliittolainsäädäntö mahdollisti 1.3.2017 lähtien avioliiton solmimisen myös samaa sukupuolta olevien kesken. Kirkon opetus asiasta pysyy paikallaan sikäli, että kirkolliskokouksessa avioliittokäsityksen laajentamiseen liittyvä muutos edellyttää ¾ määräenemmistöä. Vaikka kirkon jäsenistöstä, ja myös papistosta, jo nyt yli puolet kannattaa muutosta, muutoksen taakse on vaikea saada määräenemmistöä kirkolliskokouksessa. Kantojen muuttuminen edellyttäisi kantojen tarkistamista. Tämä taas on hyvin vaikeaa, koska kysymys avioliiton asetuksesta ja luonteesta mielletään pysyväksi, ikuiseksi ja muuttumattomaksi siitäkin huolimatta, että historiallisen tietoisuuden läpi tarkasteltuna avioliitto on – perustevaliokunnan ajatusta lainatakseni –”lähtökohtaisesti juridinen ja sosiaalinen konstruktio”. Muutosta vastustaville avioliitosta on tullut (muuttumaton) uskonkohta.
Kirkon avioliitto-opetukseen on sisältynyt hierarkkinen ajatus miehestä naisen päänä (2). Onko virallinen kirkko tarkistanut opetustaan ihmisestä (antropologia), vai onko vain käynyt niin, että ajan muuttuessa hierarkian opettamisesta on luovuttu? Miehen ykkösasemasta ei ole virallisesti irtisanouduttu, mutta käytännössä esimerkiksi kirkkokäsikirjan vihkikaavat ovat vuosisatojen saatossa vähentäneet ja lopulta jättäneet pois sellaiset raamattuviittaukset, jossa miehen ajatellaan olevan naisen hallitsija. Nykykontekstissa ei miehen ja naisen keskinäiseen suhteeseen liittyvästä hierarkiasta mielellään puhuta, vaikka ruohonjuuritasolla näin ajateltaisiin. On epämuodikasta sanoa, että avioliitossa mies vie ja nainen vikisee. Tai että mies on perheen pää ja naisella on omat vastuunsa perheen hyväksi. Kirkon avioliitto-opetuksessa on vähitellen vaiettu miehen ja naisen keskinäisestä arvo-asetelmasta ja korostettu heidän toisiaan täydentävää kumppanuutta.
Mutta silti on syytä kysyä, onko kirkon ajattelussa ja toimintakulttuurissa yhä piilossa olevana pohjavirtana ajatus miehen ja naisen paremmuusjärjestyksestä. Mielestäni ajatus hierarkiasta ei ole poistunut. Se on vain piilossa eikä siitä puhuta. Tämä ei kuitenkaan tee hierarkia-ajattelua olemattomaksi. Päinvastoin, jälkiä siitä näkyy useammassakin kirkollisessa ongelmassa. Lausuttuna tämä hierarkia tulee esiin kirkon sisällä vaikuttavissa, naispappeuteen kielteisesti suhtautuvissa käsityksissä. Piilevänä ja lausumattomana hierarkian ajatus toistuu edelleenkin asenteissa ja oletuksissa. Kirkon keskeisen vallankäytön ytimessä ohjien tulee olla miesten käsissä.
Tällä lausutulla tai lausumattomalla patriarkaaliseen elämänjärjestykseen nojaavalla perusoletuksella on yhtymäkohtansa myös kysymykseen samansukupuolisten avioliiton mahdottomuudesta: miehen ja naisen välinen avioliitto perustuu annettuun, ikuiseen ja muuttumattomaan jumalalliseen asetukseen. Kysymys on yksinkertaisesti patriarkaalisen todellisuuskäsityksen ja luomisen hierarkian uusintamisesta – tietoisesta tai tiedostamattomasta. Patriarkaalinen elämänjärjestys ei tunne tai tunnusta muuta vaihtoehtoa.
Miehen hallitsema nainen on jumalallinen järjestys
Esimerkkinä eräästä suomalaisten teologien paljon siteeraamasta kirkollisesta ajattelijasta on Dietrich Bonhoeffer (1906-1945). Hän oli luterilaisen uskon tuntija ja tulkitsija, mutta myös aikansa melskeissä marttyyrin sädekehän ansainnut henkilö. Bonhoeffer kertaa vuodelta 1943 peräisin olevassa avioliittopuheessaan kaikki jo edellä mainitut luterilaisen avioliittokäsityksen peruspiirteet. Siihen kuuluvat seuraavat asiat: avioliitto on Jumalan asettama, (yhden) miehen ja (yhden) naisen välinen, sillä virka- tai säätyluonne, joka ylittää yksityisen avioliiton, avioliitto on erottamamaton ja siihen kuuluvat jälkeläiset.
Näiden lisäksi yllätyksenä monelle nykylukijalle saattaa tulla se, miten voimakkaasti Bonhoeffer alleviivaa patriarkaalista kefale-ajatusta: mies on perheen pää ja se on Jumalan perustama järjestys:
Kun miehestä sanotaan, että hän on vaimon pää, ja jopa lisätään: ’niin kuin myös Kristus on seurakunnan pää’ (Ef. 5:23), silloin lankeaa meidän ajallisiin olosuhteisiimme jumalallinen hohde, joka meidän on tunnettava ja jota on kunnioitettava. Se arvo, joka tässä annetaan miehelle, ei ole hänen henkilökohtaisissa kyvyissään tai lahjoissaan, vaan siinä virassa, jonka hän avioliittonsa mukana saa(46). — Se paikka, johon Jumala on sijoittanut aviovaimon, on hänen miehensä koti. — Vaimon kutsumus ja onni on rakentaa maailmaan tämä maailma [koti] miehelleen ja toimia siinä. Onnellinen on se vaimo, joka ymmärtää, miten suuri ja rikas on tämä kutsumus ja tehtävä. Ei uutta vaan pysyvää, ei vaihtelevaa vaan kestävää, ei äänekästä vaan hiljaista, ei sanoja vaan tekoja, ei käskemistä vaan kasvamista, ei vaatimista vaan omistamista – tämä kaikki rakkaudesta mieheen – siinä on naisen valtakunta. (45)
Edellä jo totesin, ettei ääneen lausuttua kefale-opetusta kirkon julistuksessa juuri kuule. Kirkollinen avioliittoon vihkimisen kaava raamatunkohdiltaan vaikenee tästä ja siihen on syynsä. On selvää, että kirkon virkarakenteen ja toiminnan sitoutuminen tasa-arvoisen yhteiskunnan periaatteisiin on tehnyt tällaisesta julistuksesta vähintään noloa tai peräti laitonta.
Entäpä jos kirkossa kuitenkin ajatellaan yhä niin, että vaativimmat virka- ja johtamistehtävät sopivat paremmin miehelle kuin naiselle? Naispappeuskiistan takana – ehkä enemmän kuin yksittäiset maininnat naisen vaikenemisesta seurakunnassa – on juuri tuo Bonhoefferinkin kertaama kefale-ajatus. Mies ei ole naisen pää vain avioliitossa, vaan kaikessa muussakin yhteisessä, yhteiskunnallisessa ja tärkeässä. Kirkossa yksi olennaisen tärkeä asia on (papin)virka ja sen vastuut. Kefale-ajatus ohjaa siis paljon syvempään maailmankuvalliseen sitoumukseen vain kuin yksittäiset raamattusitaatit. Se on sitoutumista patriarkaaliseen maailmanjärjestykseen. Tänä päivänä asian sanovat suorimmin vain luterilaisesta kirkosta vähitellen erottautuneet, virkakysymykseen kompastuneet opettajat.
Edellyttääkö kristinusko patriarkaalisen valtasuhdekäsityksen omaksumista? Kun kirkossa käydään keskustelua avioliitosta, siihen olisi liitettävä laajemmin pohdintaa ihmiskuvasta, sukupuolisuudesta, oletusta luomisjärjestyksestä ja hallinnasta. Ilman tätä reflektiota ei pystytä pureutumaan niihin ihmiskuvasta juontuviin juurisyihin, jotka näyttäytyvät myöhemmin raamatullisina tai teologisina uskontotuuksina.
Miesparin vihkitilaisuus Amsterdamissa 2001. Kuva: Wikipedia.
Johtavat suomalaiset kirkolliset teologit eivät ole olleet halukkaita arvioimaan luterilaisuuden perintöä uudelleen tämän kontekstinmuutoksen edellyttämällä tavalla. Mieluummin he ovat nojanneet taaksepäin edellisten sukupolvien teologeihin, joiden ajatuksissa ilmenevää patriarkaalista hierarkiaa ei ole havaittu tai otettu kriittiseen tarkasteluun. Teologinen työ on jäänyt tältä osin kesken.
Miten eteenpäin?
Suomessa kirkon pitäytyminen yhteiskunnallisesta avioliittokäsityksestä poikkeavaan avioliittokäsitykseen näyttää erottautumisen, autonomian ja profiilin osoittamisen kannalta ymmärrettävältä. Se ei ole kuitenkaan kovin kestävä tie. Pidemmässä juoksussa sillä on vahingollisia seurauksia sekä kirkolle itselleen, että myös suomalaiselle yhteiskunnalle. Silti kaikkein suurimmat kärsijät saattavat löytyä tavallisten ihmisten joukosta. Kirkko ei pysty omalla sanoituksellaan tarjoamaan ymmärrettävää arvopohjaa jäsenistönsä nuorelle parille tai yhteisöille, vaan se näyttäytyy avioliittoon liittyvässä ”oikeaoppisuudessaan” vanhakantaisena ja merkityksensä menettäneenä. Tällä on ollut oma vaikutuksensa kirkollisten häiden suosion nopeaan laskuun 2000-luvulla, jolloin kirkko on kompastellut parisuhde- ja avioliittolain muutoksissa.
Ensinnäkin patriarkaaliseen maailmankuvaan rakentuvalla avioliittokäsityksellään kirkko iskee kiilaa niiden suomalaisten (nyt noin 70%) identiteettiin, jotka ovat sekä Suomen kansalaisia, että evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Tällä on väistämättä ajan oloon negatiivinen vaikutus kirkon ja sen jäsenten suhteeseen. Miten toimia kokosydämisinä kansalaisina ja kirkon jäseninä tilanteessa, jossa kirkon jäsenten enemmistön ja kirkon päätöksenteon tuottaman avioliittokäsityksen välillä on syvenevä ristiriita?
Toiseksi yhteiskunnallisen avioliittomääritelmän ja kirkon oman avioliittokäsityksen eriytyminen on luterilaiselle perinteelle vierasta. Ihmiset ovat saman lain alaisia. Se mitä tapahtuu yhteiselämässä ja yhteiskunnassa, koskee myös kristittyä.
Kolmanneksi julkisoikeudellista asemaa nauttivan enemmistökirkon jättäytyminen menneisyyden periaatteisiin ei ole ongelmatonta. Vaikka kirkolla on uskonnonvapauteen perustuva autonomiansa, tuota autonomiaa ei ole viisasta käyttää tässä asiassa alibina olla tekemättä mitään. Suomessa on tällä hetkellä jo enemmän islamilaisista kulttuureista tulleita maahanmuuttajia kuin esimerkiksi ortodokseja. Mikäli sekä ortodoksinen että luterilainen kirkko – puhumattakaan muista kristillisistä kirkkokunnista – vetoavat vahvasti uskonnonvapauteen, on huomioitava se, että muillakin uskonnoilla tulisi olla sama oikeus määritellä itse avioliiton julkinen muoto, jos kirkkojenkaan kannat eivät noudattele yhteiskunnan lainsäädäntöä ja ovat silti hyväksyttyjä.
Toisin sanoen, vaatimukset moniavioisen elämäntavan puolesta saattavat muodostua jossakin vaiheessa suomalaista yhdenvertaisuutta koettelevaksi tekijäksi. Kotosyntyisesti Suomessa on esitetty myös polyamoristen suhteiden yhdenvertaista kohtelua aivoliittoon nähden. Jotta tältä eriytymiskehitykseltä vältyttäisiin, olisi kirkon syytä rakentaa avioliiton ja sen sisältämien oikeuksien asemaa tietoisesti monogamisen perinteen varaan, joka on ollut keskeinen osa läntistä avioliittoajattelua. Ei sen tähden, että se olisi ainut oikea avioliiton muoto (puhumattakaan jumalallisesta asetuksesta), vaan siksi, että sen puitteissa voidaan parhaiten käsitellä avioliittolainsäädännön piirin kuuluvia asioita – jälkipatriarkaalisessa kontekstissamme.
Neljänneksi, mikäli kirkko rakentaisi avioliittoon liittyvää työskentelyään yllä kuvattujen periaatteiden varassa eteenpäin, sillä olisi vapauttava merkitys moneen suuntaan. Päätöksentekijät osoittaisivat ymmärtävänsä, mitä merkitsee siirtymä patriarkaalisesta maailmasta jälkipatriarkaaliseen. Kirkko myöntäisi kontekstuaalisuuden merkityksen sanomalleen ja rakentuisi sen tarjoamien vahvuuksien varaan: kirkko toimii maassa maan tavalla tukien niitä hyviä pyrkimyksiä, jotka kansalaisyhteiskunta on demokraattisesti päättänyt. Toisaalta kontekstuaalisuutta ymmärtävä kirkko olisi myös joustavampi, kun siirrytään globaaleihin konteksteihin ja pohditaan kristinuskon ja avioliiton keskinäistä suhdetta toisenlaisissa ympäristöissä.
Siirtomaavallan ajalta lähtien kirkko on pyrkinyt voimakkaasti siirtämään omat arvonsa ja kontekstinsa kolmansiin maihin. Muun mukana se on kuljettanut perinteisesti moniavioiseen Afrikkaan oman monogamisen perinteensä kristillisyyden ehtona. Tämän vaatimuksen vaikutushistoria vaatisi oman tutkimuksensa. Yleisesti ottaen voi todeta, että läntinen modernisaatio on onnistunut tuhoamaan erityisesti eteläisen Afrikan maissa perinteiset perhe- ja moraalijärjestelmät kykenemättä ylläpitämään monogamiaan perustuvaa ”kristillistä” avioliittokäsitystä.
Jos kirkon teologisessa työskentelyssä ja siihen pohjaavassa päätöksenteossa pystyttäisiin näkemään avioliitto ihmisten ja ihmisyhteisöjen hyviä pyrkimyksiä tukevana ja rakentavana elämänmuotona (Jumalan luomistodellisuuteen istuvana) – toisin kuin ulkoisesti muuttumattomana monoliittina, jonka edessä erilaisten todellisuuksien on taivuttava – tehtäisiin suuri palvelus sekä kirkon jäsenkunnalle, että yhteiskunnalle.
Lue myös sarjan muut artikkelit:
Matti Myllykoski: Kohti samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa – hitaasti mutta varmasti
Martti Nissinen & Päivi Vähäkangas: Raamattu ja avioliitto perustevaliokunnan avioliittomietinnössä
Lähteet
Avoliitossa elävien osuus kaikista parisuhteessa asuvilta ikäryhmittäin 1990 ja 2014. http://www.vaestoliitto.fi/@Bin/5197431/Avoliitot1.jpeg (luettu 21.1.2019)
Avioliitot ja avioerot 1990-2017. https://www.stat.fi/til/ssaaty/2017/ssaaty_2017_2018-05-08_tie_001_fi.html (luettu 21.1.2019)
Bonhoeffer, Dietrich. 1963. Kirjeitä vankilasta. Suom. Kai Selinheimo ja Erkki Niinivaara. Suomen lähetysseura. Pieksämäki.
Kirkolliskokous, perustevaliokunta. 2018. Perustevaliokunnan mietintö 1/2018 edustaja-aloitteesta 1/2017. Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen. Helsinki: Kirkolliskokouksen perustevaliokunta.
Rankinen, Jari. 2017. Pään peittäminen jumalanpalveluksessa. http://www.luterilainen.net/paan-peittaminen-jumalanpalveluksessa/(luettu 31.1.2019)
Viitteet
[1]http://www.vaestoliitto.fi/@Bin/5197431/Avoliitot1.jpeg (luettu 21.1.2019)
[2]https://www.stat.fi/til/ssaaty/2017/ssaaty_2017_2018-05-08_tie_001_fi.html (luettu 21.1.2019)
Uusimmat kommentit