Islam haastaa Suomessa jo vakiintuneen tavan hahmottaa uskonnon ja julkisen tilan suhdetta. Kun islaminuskoisten määrä kasvaa muun muassa maahanmuuton vuoksi, joudumme arvioimaan vakiintuneita käsityksiä uudelleen.
Oma uskonto ja kulttuuri tukevat maahanmuuttajien kotoutumista. Tavoitteena pitäisi olla luoda uskonnosta ja kulttuurista riippumatta kaikille turvallisia julkisia tiloja, joissa kukaan ei koe oloaan uhatuksi ja joissa ihmiset voivat peilata omaa identiteettiään suhteessa toisiinsa.
Viime vuosikymmeninä uskonto on siirretty julkisesta tilasta yksityisyyden alueelle. Julkinen tila on pyritty siivoamaan uskontoneutraaliksi tai uskonnottomaksi. Siitä, ettei tässä tehtävässä ole vielä täysin onnistuttu, kielivät muun muassa ne kiivaat keskustelut, joita käydään kristilliseen perinteeseen viittaavien joululaulujen tai suvivirren laulamisesta kouluissa.
Uskonnon asemaa koskevassa julkisessa keskustelussa on painottunut uskonnonvapauslain negatiivinen tulkinta: on korostettu vapautta uskonnosta eikä vapautta uskontoon. Taustalla on valtion ja evankelis-luterilaisen kirkon pitkä kiinteä suhde.
Suomalaiset ovat sisäistäneet ajatuksen siitä, ettei uskonnon pidä näkyä julkisessa tilassa. Tällaista järjestelyä kannattavat sekä uskonnottomat että maallistuneet kirkon jäsenet. Myös uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvat ovat tottuneet ajatukseen. Jos uskonto näkyy julkisessa tilassa, suomalaiset reagoivat varauksellisesti tai jopa vihamielisesti.
Maahanmuuttajat ovat asettaneet uskonnon ja julkisen tilan suhteen uuteen valoon. Monet heistä tuovat mukanaan uskonnon, joka näkyy ja vaikuttaa julkisessa tilassa.
Muslimit noudattavat päivittäisiä rukoushetkiä. Heidän ruokavalioonsa liittyy suomalaisesta tavasta poikkeavia puhtauskäsityksiä. Musliminaisten tapa pukeutua haastaa pitkään vallinneen käytännön, jossa uskontoa ei korosteta julkisesti.
Suomalaisessa yhteiskunnassa olisi nyt aktiivisesti pohdittava, miten uskonnon ja julkisen tilan välisestä suhteesta tehdään vähemmän jännitteinen.
Uuden ajattelun pohjana voisi olla turvallisen tilan (safe place) käsite. Turvallisella tilalla ei tarkoiteta ensisijaisesti perheiden, ystävien tai samanmielisten keskuuteen muodostuvaa yksityistä tilaa. Kyseessä ei ole myöskään sellainen julkinen tila, jossa ihmisten vakaumukset ja suuri osa heidän identiteettiään pyritään siirtämään sivuun tai neutralisoimaan.
Turvallinen tila kutsuu ihmistä esiin omana itsenään. Kohtaamisiin tulee uskonnonvapauslain myönteinen sisältö: vapaus uskontoon.
Turvalliset tilat eivät noudata yksityisen tai julkisen tilan rajoja. Turvallisia tiloja syntyy sinne, missä ihmiset kohtaavat toisensa kunnioittavasti. Turvallinen tila on metafora paikasta, jossa jokainen kohdataan tasavertaisesti, ilman väkivallan tai syrjityksi tulemisen uhkaa.
Ajatus turvallisesta tilasta konkretisoituu, kun eri toimijat sisäistävät ihmisten koskemattomuuteen, tasavertaisuuteen ja vuorovaikutukseen liittyvät periaatteet ja toimivat niiden mukaisesti. Ääneen lausuttuina ja käytännössä noudatettuina tällaiset ohjeet luovat ja vahvistavat turvallista tilaa. Turvallisen tilan periaatteita voi soveltaa tältä pohjalta muun muassa kouluissa, oppilaitoksissa ja työpaikoilla.
Luontevimmin turvallisia tiloja syntyy ruohonjuuritasolla. Yksittäiset ihmiset, kolmannen sektorin järjestöt ja yhdistykset sekä seurakunnat voivat pyrkiä luomaan turvallisia tiloja. Tämä edellyttää myös toiminnan suunnittelijoilta omien asenteiden tarkistamista, itsetuntemusta sekä oman kulttuurin ja vakaumuksen perusteiden pohdintaa.
Turvapaikkaa hakevat tulevat itse yhteisöllisistä kulttuureista. Turvalliset tilat tarjoavat luontevia liittymäkohtia kotoutumiselle.
Suomalaiset voivat tulla turvallisen tilan rakentajiksi monista lähtökohdista. Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu jokaisen ihmisarvon tunnustaminen ja tunnistaminen, ja myös länsimainen humanistinen ihmiskäsitys perustuu tälle ajatukselle. Taustasta riippumatta tarvitaan ihmisiä, jotka rakentavat jokapäiväisillä teoillaan ja asenteillaan turvallista tilaa eri väestöryhmien turvallisille kohtaamisille.
[kirjoitus on julkaistu 17.12.2016 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla]
Uusimmat kommentit