Uskonnollisesta ja moraalisesta kehityksestä

Mistä tietää, että on muuttunut paremmaksi ihmiseksi? Koko kysymyksenasettelu on suomalaisessa kontekstissa epäilyttävä. Pelätään, että jos luulee muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi, on todellisuudessa muuttunut huonommaksi, koska on menettänyt nöyryytensä ja sitä kautta hyvän ihmisen tärkeän piirteen. (Maija-Riitta Ollila 2010, 171.)

Onko suomalaisessa kristillisessä kontekstissa mahdollista puhua uskonnollisesta tai moraalisesta kehityksestä? Luodaanko koulujen uskonnonopetuksella riittävää pohjaa opiskelijan mahdollisuudelle huomata, että uskonnollinen ja moraalinen kehitys ovat mahdollisia – jopa luonnollisia asioita? Pystyvätkö kirkon työntekijät omissa kohtaamisissaan tunnistamaan uskonnollisen ja moraalisen kehityksen tuomat haasteet ja mahdollisuudet omalle toiminnalleen ja puheelleen?

1  Kielletty kehitys

Suomalainen nuori katoaa rippikoulun jälkeen kirkon otteesta ja hänestä ei pitkään aikaan kuulu mitään. Yhä useammin hänestä kasvaa (uskonto)kriittinen ajattelija, joka kokee vaikeaksi sovittaa rippikoulun kristillisiä totuuksia elämäänsä. Johtuuko tämä siitä, että kirkossa eikä koulun uskonnonopetuksesta löydy tukea uskonnollisen tai moraalisen kehityksen rakentamiseen? Onko kirkon ja uskonyhteisöjen luonteessa jotakin sellaista, joka estää ihmistä näkemästä uskonnollista tai moraalista kehitystä? Usko jää lapsen uskoksi. Se jää hyvin arkaaiseksi, kokemus- ja tunneperäiseksi, sisäiseksi. Se katoaa julkisesta keskustelusta ja elämänpiiristä.

Kirsi Tirri (2007; Tirri & Nokelainen 2011) on työryhmissään ja tutkimuksissaan pohtinut uskonnollisen ja moraalisen kehityksen problematiikkaa uskontokasvatuksen näkökulmasta. Uskonnollisten yhteisöjen uskonnollinen kehitystaso vaikuttaa siihen, minkälaisia eettisiä ja moraalisia perusteluita yksilöt kannattavat ja käyttävät. Tästä ei voi kuitenkaan suoraan päätellä, että tietynlainen uskonnollisuus olisi este korkean tason moraaliharkinnalle. Tirri tarjoaa uskonnon ja moraalin keskinäistä suhdetta syventäväksi teemaksi spiritualiteettia. Spiritualiteetin ottaminen uskontokasvatuksen ytimeen mahdollistaa ihmisen eksistentiaalisten kysymysten artikuloinnin ilman uskontojen tuomia kognitiivisia totuusvaatimuksia. Kriittisesti voisi kuitenkin ajatella, että spiritualiteetin näkökulmasta hahmotettu uskonnollisuus saattaa jäädä yksilökeskeiseksi ja sisäiseksi ilman uskontoon kuuluvaa yhteistä ulottuvuutta ja kytkeytymistä sosiaaliseen toimintaan ja yhteisiin tavoitteisiin.

2  Läpeensä mätä

Luterilaisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on sen verran läpeensä mätä, että kehityksestä ei ole mielekästä puhua: synninteko alkaa joka päivä uudelleen. Menestyksen teologia ei sovi suomalaiseen uskonnollisuuteen: ihmisen maallisesta (ulkoisesta) menestyksestä ei voi päätellä ihmisen uskonnollisuuden tai moraalisuuden tasoa. Tämä voi olla varmasti totta.

Luterilainen ihmiskuva on saanut paljon väriä nimenomaan luterilaisuuden teologisesta ytimestä – jumalattoman vanhurskauttamisesta yksin Kristuksessa – kautta. Tämä on teologisesti ja uskonnollisesti vakaa lähtökohta. Se ei kuitenkaan saisi estää näkemästä sitä, että ihmisissä tapahtuu kehittymistä ja oppimista. Ihmiset voivat harjoittaa lahjojaan monilla eri tavoilla ja tasoilla. Ihmisten välisissä suhteissa, vuorovaikutuksessa ja toiminnassa tällä kehityksellä on suuri merkitys. Onko kirkko ollut laiska, osaamaton tai liian pelokas innostaakseen ja johdattaakseen ihmisiä tässä?

”Uskonnollinen ja moraalinen kehitys” termeinä saattavat synnyttää allergiaa yleisemmälläkin tasolla. Kehitys voidaan kokea pelottavana. On arvaamatonta, mihin kehitys voi johtaa. Millä ehdoilla se tapahtuu? Ja mitä sitten kun sitä tapahtuu? Joiden korvissa se resonoi yleisen kehitysuskon ääntä ja siksi se on epäilyttävää. Ehkä kehitystä parempi termi olisikin puhua muutoksesta (trasformation). Uskonnon tradition sisäistämisessä ja sen merkityksen ymmärtämisessä voi tapahtua rajujakin muutoksia, oivalluksia (paradigman muutoksiin asti).

Vanhan kirkon perinteessä pyhimykset ovat toimineet esikuvina kristityn vaelluksella. Se on tarjonnut monenlaisia opetuksia, samastumisen kohteita ja -kokemuksia. Tietyistä olosuhteista tiettyjen vaiheiden ja vaikeuksien kautta henkilöistä on tullut esimerkillisiä Kristuksen seuraajia. Tämä on ollut perinteinen tapa kuvata uskonnollista kehitystä ja tarjota kristittyä ruokkivia esikuvia.

Protestanttinen uskonpuhdistus katkaisi pyhimyksien elämän avulla opetetun uskonnollisen ja moraalisen kehityksen. Pöytä putsattiin ja mieluummin korostettiin ihmisen turmeltuneisuutta. Vain Kristus kelpaa esikuvaksi ja auttajaksi. Tosin ajan saatossa myös luterilaiseen perinteeseen syntyy ”pyhimyselämänkertoja”, jotka luovat kuvaa (esimerkillisen) yksilön uskonnollisesta ja moraalisesta kehityksestä. Tästäkin huolimatta takaraivossa kummittelee ehkä edelleen tuo ”kukaan ei oo mitään” -asenne. Onko se pesiytynyt myös kristillisen uskon opetussisältöihin?

3  Avoimuus kehitykselle

Liitän uskonnollisen ja moraalisen kehityksen nimenomaan ihmisyksilön (luontaiseen) kehityskaareen. En tarkoita sillä ihmisten keskinäistä laadunarviointia, vertailua tai kilpailua. Kehitys on siis ihmisyksilössä tapahtuvan mahdollisen kehitysasteiden kuvausta. Siinä vertailukohta ei ole ihmisen suhde muihin yksilöihin vaan itse kunkin omaan potentiaaliinsa. Suotuisa ympäristö aktivoi kehityksen. Ympäristö voi vaikuttaa myös sen, ettei uskonnollista tai moraalista muutosta/kehitystä tapahdu lainkaan.

On enemmän kuin sääli, jos suomalaisessa yhteiskunnassa ja uskontoon liittyvässä keskustelussa argumentit asettuvat niin, että uskonnosta ”kasvetaan ulos” ja uskonnon paikan ottaa neutraali ihminen ja hänen moraalinsa. Syynä tähän saattaa olla se, että kulttuurimme jättää ihmisen uskonnon sisältöjen kanssa ”infantiilille tasolle” (mikä ei ole suinkaan sama asia kuin ”lasten kaltaiseksi tuleminen”!) ja jakaa ihmiset niihin, jotka ”alistuvat” uskonnon indoktrinaatiolle ja niin, jotka eivät alistu. Näistä ryhmistä kumpikaan ei edistä pohdintaa uskonnollisesta (ja/tai moraalisesta) kehityksestä.

Koulun uskonnonopetuksen ja kirkon (eli kristittyjen) tulee tunnistaa vastuunsa tässä. Niiden tulee rohkeasti edistää keskustelua uskonnollisen ja moraalisen kehityksen teemoista. Niiden tulee rohkaista näkyjä luomalla nuoria, aikuisia ja kypsemmässäkin iässä olevia tunnistamaan oma paikkansa ja mahdollisuus uuteen ymmärrykseen niin uskon kuin moraalin alueella.

4  James W. Fowlerin ja Lawrence Kohlbergin teorioista käytäntöön

Uskonnollisen ja moraalisen kehityksen tutkimuksissa on syytä viitata kahteen klassikkoon, James Fowlerin (1981) ja Lawrence Kohlbergiin (1981). He ovat rakentaneet uskonnollista ja moraalista kehitystä kuvaavan teoriansa Piaget’n ja Eriksonin kehityspsykologisille perusteille. Heidän tarkasteluissaan painottuu kognitiivinen näkemys ihmisen kehityksestä. Käsitykseni mukaan kehityspsykologiaa voidaan hahmottaa edelleen tältä pohjalta, vaikka tieteellinen keskustelu on täydentänyt kehityspsykologista kuvaa muidenkin kuin kognitiivisuutta mittaavien kykyjen merkityksestä ihmisen uskonnolliselle ja moraaliselle kehitykselle.

Sekä uskonnollisen että moraalisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että yksilö aktiivisesti työskentelee niihin liittyvien kysymysten ja sisältöjen kanssa. Toisin sanoen, hän elää osana uskonnollista elämänmuotoa, tai pohtii aktiivisesti uskon kysymyksiä. Tai hän pohtii ja punnitsee tekemisiään tietoisena niiden moraalisista ulottuvuuksista. Uskonnollista ja moraalista kehitystä ei tapahdu ilman sisältöainesta. Jos yksilö ei ole kosketuksissa uskonnon perustaviin kysymyksiin tai hän ei hahmota toimintaansa moraalin näkökulmasta, on vaikea ajatella, että hänen uskonnollisuutensa tai moraalisuutensa kehittyisivät. Molemmissa on olennaista se, että ihminen pystyy käsitteellisesti reflektoimaan uskontoon ja moraaliin liittyviä kysymyksiä.

5  Uskonnoton konteksti

Onko länsimainen (sekularisoitunut) kulttuuri onnistunut hävittämään sen materiaalin, joka liittyy uskonnon sisältökysymyksiin? Onko uskonnollisen kehityksen mahdollistavaa kontekstia enää olemassakaan? Ahtaasti ajateltuna se löytyy yhä sieltä, missä ihmiset kokoontuvat uskonnonharjoitukseen jonkin uskonnon tai tunnustuksen äärelle. Näin kapeaksi uskonnollisen kehityksen kontekstia ei ole kuitenkaan pakko määritellä. Itse asiassa, tunnustuksellisessa kontekstissa ei ole ehkä lainkaan tarvetta uskonnolliselle kehitykselle – kehitys on uhka.

Asiaa voidaan ajatella laajemmin. Luterilaisen uskon (luomisen teologia) näkökulmasta katsottuna uskonnollinen konteksti on jo siinä, kun ihminen tunnistaa itsensä luoduksi, joka kysyy olemassaolonsa peruskysymyksiä. Ihminen pohtii olevaista, sen syytä, pahuuden ongelmaa, omia motiivejaan ja suhdetta hyvään ja pahaan. Hän pohtii elämän ihmettä, epäoikeudenmukaisuutta, syyllisyyttä, anteeksiantamista, kärsimystä ja kuolemaa. Nämä ihmisenä olemista ympäröivät kysymykset esiintyvät enemmän tai vähemmän kaikissa uskonnoissa ja filosofioissa. Luterilainen perinne avaa laajan keskustelu- ja kehitysfoorumin niiden pohdintaan. Samalla se tarjoaa myös omasta uskonymmärryksestään nousevan tulkintahorisontin todellisuuden peiliksi.

Länsimainen elämänmuoto sisältää voimakkaan jännitteen uskon ja tiedon välillä. Näin on kasvavassa määrin tapahtunut valistuksen ajasta lähtien. Luterilaisen uskonymmärryksen näkökulmasta tuo jännite saa olla. Ja juuri tässä on uskonnollisen kehityksen työsarka: artikuloida väsymättä oman uskonperinteensä ymmärrys erilaisissa ympäristöissä, tiedon ja tietoisuuden eri tasoilla.

6  Uskonto vs. moraali

Valistuksen yksi sitkeästi elävä perintö on väitteessä, että uskonto voi olla mielekäs vain sikäli kun se voidaan palauttaa moraaliksi. Toisin sanoen, kun uskonnon uskomukset, legendat, myytit ja mysteerit on murrettu (tieteellisen) tiedon valolla ja osoitettu ne olemattomiksi, uskonnosta jää jäljelle vain sen moraalinen ydin: Ihmisen korkein päämäärä on tulla hyväksi ja eettiseksi ihmiseksi.

Tuohon ytimeen kristinuskon näkökulmasta on tuskin mitään huomautettavaa, mutta kylläkin siihen, voidaanko usko(nno)n perustavat rakenteet palauttaa tieteellisen tiedon näkemyksiksi. Tässä on jälleen syytä korostaa uskonnollisen kehityksen välttämättömyyttä jotta ymmärrettäisiin, missä on todellinen ristiriita ja missä sitä ei ole; tai missä ristiriita on ratkaistu tai että sitä ei ole ratkaistu.

Luterilainen moraaliperinne nojaa luonnolliseen lakiin ja sitä laajemmin luonnonoikeudelliseen ajatteluun. Sen juuret ovat antiikin filosofiassa ja keskiajan katolisessa teologiassa. Luonnollisen lain näkökulmasta uskontoa ja moraalia ei tarvitse samastaa – eikä uskonto tyhjenny moraaliin.

Uskonto ei ole moraalia. Se ei ytimeltään ole lainkaan moraalia vaikka sillä on moraalisia ulottuuksia. Uskonto on historiansa aikana edustanut erilaisia moraalisia painotuksia ja ulkoapäin tarkasteltuna saattaa näyttää siltä, että uskonto on ensisijassa ja ainoastaan tietynlaisen moraalin ilmentymä. Uskonto voi myös sekulaarissa ajassa näyttäytyä moraalisena tai moralistisena edustaessaan konservatiivisia tai vastakulttuurillisia ajatuksia. Sekulaarissa ympäristössä uhkana on, että uskonto eristäytyy ja lokeroituu muusta yhteiskunnasta ja käyttää vain kriittisiä puheenvuoroja. Vastaavasti sekulaari tarkkailija näkee uskonnossa vain sen moralistiset piirteet. Luonnollisen lain pohjalta näin ei tarvitse eikä saakaan olla.

7  Uskonto ja moraali

Katolinen teologi Bernard Lonergan (1904-1984) uhrasi elämänsä ihmisen tietämisen perusteiden filosofiseen pohdintaan. Hänen näkemyksensä oli yksinkertaisuudessaan, että kaikki inhimillinen tietäminen ja toiminta voidaan kuvata seuraavasti: (1) ensin on (aisti)kokemus, (2) sitten pyrkimys ymmärtää vastaanotettu aistimus. Ymmärryksen pyrkimystä seuraa (3) sisäinen reflektio, jossa asia jäsentyy laajemmin suhteessa muuhun tiedettyyn ja (4) lopuksi yksilö pyrkii toimimaan (parhaan) ymmärryksensä mukaisesti (= moraali). (Lonergan 1972, 13-20.)

Tämä tietämisen kaava ei edellytä uskontoa (Lonergan 1972, 25). Se ei myöskään samasta moraalia ja uskontoa. Lonerganilla on vielä viideskin askel (5), joka on eräänlainen ”rakastumisen tila” (= uskonto). (Lonergan 1972, 104-107.) Hänen mallissaan tietämisen, moraalin ja uskonnon kehitystä voidaan tarkastella erikseen – ja myös yhdessä. Tietoa, moraalia ja uskontoa ei tarvitse sekoittaa tai palauttaa toisiinsa. Kullakin on oma paikkansa ihmisen hahmottaessa itseään, luomakuntaa ja sen avaamia näkymiä.

Luterilaisesta näkökulmasta on luontevaa liittyä tähän. Moraali kuuluu jokaisen ihmisen olemukseen. Moraalin vaatimukset voidaan tunnistaa ajasta ja paikasta riippumatta. Käytännössä moraali muotoutuu kontekstista riippuen erilaiseksi. Silti sillä on tiettyjä pysyviä arvoja vaalittavanaan. Ihmisen on mahdollista tunnistaa moraalin vastavuoroisuuden periaate, velvoittavuus ja ”hyvä”. Moraali, oikeudenmukaisuus, hyvä ja oikea kuuluvat jokaisen ihmisyhteisön agendalle. Tämä on se yhteinen pohja, jossa erilaiset näkemykset kohtaavat – riippumatta uskonnosta tai muista vakaumuksista. Uskonto ja vakaumukset toki tuovat omat lisänsä keskusteluun. Ne toimivat moraalisen toiminnan motivoijina ja inspiroijina ja usein ne tuovat mukanaan yksilön rinnalle yhteisöt ja niiden erilaiset traditiot.

8  Tasot ymmärryksen esteinä ja siltoina

Kognitiivisuuden eri tasoilla olevat ihmiset eivät välttämättä osaa vuorovaikutuksessaan tunnistaa puhuvansa ja argumentoivansa eri lähtökohdista. Siksi yksi puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä. Fowlerin ja Kohlbergin erottelemat kehitystasot tai asteet ovat rakentuneet niin, että alemmalla kehitystasolla oleva ei voi ymmärtää ylemmän tason hahmotustapaa. Alemmalla tasolla olevalle konteksti ei avaa yksilölle niitä näkymiä, jotka kuuluvat ylemmän tason arkipäivään. Vastaavasti kognitiivisissa kyvyissä jäsentää ja reflektoida on yksilö- ja ikäkohtaisia eroja.

Silti käsittääkseni alemmallakin tasolla oleva voi tunnistaa ylemmän tason sisältöjä, mutta ne jäävät vielä irrallisiksi ja hajanaisiksi eivätkä muodosta mahdollisuutta siirtyä tasolta toiselle. Nämä ”anomaliat” tai siemenet voivat kehittyä uudelle tasolle myöhemmin yksilön elämässä jossakin toisessa tilanteessa. Odotus kehittymisen mahdollisuuteen on olemassa.

Moraalin ja uskonnon näkökulmasta ideaalista olisi, että yhteiskunnassa voitaisiin luoda ilmapiiri, jossa erilaiset näkökulmat voisivat olla esillä uhatta. Sekä Kohlbergin että Fowlerin teoriat kehitysten tasoista luovat jännitteen sovinnaisen (yhteisö) ja korkeamman (universaali/yksilö) tavoitteen välille. Tässä teoriat heijastavat nimenomaan länsimaisen ihmisen yksilöä painottavaa perinnettä. Jännite on kuitenkin ymmärrettävä ja terveellinen: yksilön tulee voida olla kriittinen vallitsevaa sovinnaista ja yhteisöllistä ymmärrystä vastaan.  Yhteisön pitää tämä kestää.

Uskonto perinteisesti yhteisön kantamana on usein konservatiivisen, säilyttävän käsitystavan ja moraalin edustaja. Nopeat yksilöt saattavat tuskastua yhteisöjen kankeuteen ja tarpeellisten muutosten tekemisen hitauteen. Kristinuskossa tämä jännite on sisäänrakennettuna: Jeesuksen eettinen ja uskonnollinen toiminta oli eräällä tavalla universaalinen ja joutui sovinnaisen uskonnon ja etiikan tukahduttamaksi (kuitenkaan tukahtumatta kokonaan).

Yhteisöllinen (sovinnainen) taso kuvaa sitä hintaa, joka yhteisöstä ja sen voimasta joudutaan maksamaan. Yhteisö – jos se toimii uskollisena omalle perustehtävälleen – voi kuitenkin yksilöitä pitkäjänteisemmin ja laajemmin sekä aikaperspektiivistä pidempään ilmentää yhteistä uskoa ja toteuttaa arvojaan. Arvot voivat muuttua hitaasti tavoiteltuun suuntaan ja historiasta voidaan oppia.

Tärkeää on, että yhteisö (sovinnainen) sallii ja tarvitsee korkeampien kehitystasojen keskustelua, muistutuksia ja kritiikkiä (yksilöt, epäsovinnainen, universaali). Tämä jännite mahdollistaa uskon perinnön (traditio) ja moraalin siirtymiselle ihmisiltä, sukupolvilta ja aikakausilta toisille (kulttuurinen kestävä kehitys) merkityksellisenä ja sisällökkäänä.

9  Lopuksi

Uskon, että Fowlerin ja Kohlbergin teoreettisilla hahmotuksilla on annettavaa niin koulujen uskonnonopetukselle kuin kirkon kasvatustyöhön. Luterilainen teologia tarjoaa varsin luontevan työparin tämän kaltaiselle pyrkimykselle.

Ihmisen elämänkaareen liittyvää kehityspotentiaalia ei tule sekoittaa ”uskossa kehittymiseen”. Edellistä on mahdollista tarkastella ihmisen eri ikäkausien ja älyllisen kehityksen kuvauksina ja malleina. Kyseessä ei ole ”uskon tikapuiden rakentamista”. Kyse on eri konteksteihin liittyvien mahdollisuuksien tiedostamisesta ja kuvaamisesta. Paavalin sanoin: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.” (1. Kor 13:11). Tämä ei ole ristiriidassa Jeesuksen esittämän ihanteen kanssa, että taivasten valtakunta on lasten kaltaisten. (Matt. 19:14)

Fowlerin uskonnollisen kehityksen kuvaus voi parhaimmillaan selkeyttää kristinuskon sisältöä ja sen tulkintaa koskevaa keskustelua. Sen avulla keskustelijat voidaan saattaa ymmärtämään, millä argumentaation ja uskonnollisen ajattelun tasolla keskustelukumppani argumentoi ja toimii. Ehkä Fowlerin teoria auttaa ymmärtämään myös sen, milloin on parempi olla jatkamatta (kohtaamatonta) argumentointia.

Moraalin osalta tätä eri portailla olemista ei tule sekoittaa siihen, että yksi on toista parempi ollessaan moraalisessa kehityksessä toisen yläpuolella: esimerkiksi (Kohlbergin) moraalitasolla 5 oleva henkilö ei ole parempi ihminen kuin moraalitasolla 2 oleva. Vertailua moraalisesta toiminnasta ei ensisijassa pidä suorittaa tasojen välillä vaan niiden sisällä. Myös tasoilla 5 tai 6 voidaan toimia moraalisesti tai moraalittomasti: ”jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan”. (Luuk. 12:48). Luterilaisen kutsumusajattelun näkökulmasta ihmisen moraalisen kehitystason paras harjoituskenttä on niissä tehtävissä, joihin hän lahjojensa, osaamisensa ja kutsumuksensa perusteella hakeutuu.

10  Lähteet

Fowler, J. W. 1981. Stages of Faith: the Psychology of Human Development and the Quest of Meaning. San Francisco: Harper & Row.

Kohlberg, L. 1981. The Philosophy of Moral Development: Moral Stages and the Idea of Justice. – Essays on Moral Development. Vol 1. San Francisco: Harper & Row.

Lonergan, B. 1972. Method in Theology. New York: Herder and Herder.

Ollila, M-R. 2010. Johtajan parempi elämä. Helsinki: Talentum.

Tirri, K. (Ed.) 2007. Values and Foundations in Gifted Education. Hamburg: Verlag Peter Lang.

Tirri, K. & Nokelainen, P. (Eds.) 2011. Measuring Multiple Intelligences and Moral Sensitivities in Education. Rotterdam: SensePublishers.