Venäjän ja Suomen rajalla tapahtuu nyt kummia. Ihmisiä ehti virrata Venäjän puolelta kohti rajaa ilman kontrollia ja vastuu tulijoista kaatuu Suomelle – tai Norjalle. Tanska on uudistanut turvapaikanhakijalakejaan lisäten poliisien valtuuksia takavarikoida tulijoiden omaisuutta.
Nämä pitkin kesää kehkeytyneet tapahtumat ovat vähitellen kehittymässä suuntaan, joka tuo pelottavan ajankohtaiseksi filosofi Hannah Arendtin (1906-1975) kirjan Totalitarismin synty (Vastapaino 2013) analyysin siitä, mitkä kehityspiirteet Euroopassa johtivat Natsi-Saksan ja Stalinin hirmuhallinnon syntyyn.
Lisäksi Arendtin ajatukset tuntuvat paljastavan sen, että puhe ihmisoikeuksista koskee viime kädessä vain oman maan kansalaisia. ”Valtiottomilla” ei ole kansalaisoikeuksia. Vaihtoehdoksi turvapaikanhakijoita vastaanottaville maille jää joko palauttaa henkilöt lähtömaahansa tai antaa heille kansalaisuus. Toisen maailmansodan alla molemmat vaihtoehdot jäivät toteutumatta ”valtiottomien” kohdalla. Ainoaksi ratkaisuksi perustettiin internointileirit (ja lopulta tuhoamisleirit).
Samalla se merkitsi sitä, että näiltä ihmisiltä riistettiin ihmisoikeudet. Ihmisoikeudet osoittautuivat ajan oloissa löysäksi puheeksi tai idealistiseksi unelmaksi. Käytännössä jokainen suvereeni valtio oli valmis turvaamaan vain oman maansa kansalaisten ihmisoikeudet. Ja vähitellen esimerkiksi Saksassa alettiin perua kansanalaisoikeuksia vähemmistöryhmiltä. Tämä sama ei ollut totta vain Saksassa, vaan monessa muussakin Euroopan maassa.
Arendt katsoo, että ainut keino jolla pakolaiset tai turvapaikanhakijat saattoivat saada kansalaisoikeuksia muistuttavan laillisen käsittelyn oli paradoksaalisesti se, että henkilö teki rikoksen. Silloin häntä ryhdyttiin kohtelemaan lain edellyttämällä tavalla (355).
Arendt on hyvin pessimistinen ihmisoikeuksien toteutumisen suhteen vastakin: ”Uudessa tilanteessa ’ihmiskunta’ on oikeastaan ottanut aiemmin luonnolle ja historialle kuuluneen roolin. Siinä yhteydessä se merkitsisi, että ihmiskunta itse takaa oikeuden saada oikeuksia eli jokainen yksilön oikeuden kuulua ihmiskuntaan. Ei ole suinkaan varmaa, onko se mahdollista. Kansainvälisiltä organisaatioilta on parasta tarkoittavin humanitaarisin yrityksin vaadittu uusia ihmisoikeusjulistuksia, vaikka pitäisi päinvastoin ymmärtää, että ajatus ylittää kansainvälisen lain nykyrajat, sillä laki operoi yhä suvereenien valtioiden vastavuoroisin ja keskinäisin sopimuksin eikä kansankuntien yläpuolella olevaa piiriä tällä haavaa ole olemassa.” (369)
Ongelmaksi Arendt näkee paradoksaalisesti juuri sen, että ihmisoikeuksien mitta on ihminen.
Ihmisoikeudet tänään?
Lukiessani Arendtia en voi välttyä ajatukselta, että puhumme tänään ihmisoikeuksista ehkä liian itsestään selvänä asiana. Kun pakolaisten määrä kasvaa riittävän suureksi – tai kun Euroopan ulkorajojen valvonta jossakin pettää, tai kun Venäjä käyttää turvapaikanhakijoita poliittisena välikappaleena, tai kun Dublinin sopimus lakkaa olemasta – ei ole ollenkaan vaikea kuvitella, että eurooppalaiset kansallisvaltiot alkaisivat toiminnoissaan muistuttaa Arendtin kuvaamaa sotien välistä Eurooppaa. Jäljet pelottavat.
Ihmisoikeudet eivät siis voi olla viime kädessä itsestään selviä tai ”pakottavia” noteerattaviksi. Ne ovat riippuvaisia siitä, miten joka päivä kaikissa ratkaisuissaan yksiköt, yhteisöt, kansankunta ja kansojen yhteisöt ottavat turvapaikkaa hakevia muukalaisia keskelleen. Kristillisessä perinteessä pakolaisuuden ja suojelun teema alkaa jo alkulehdiltä kun veljesmurhaa pakeneva Kain harhailee ja pelkää tulevansa tapetuksi. Hänen otsaansa Jumala piirtää kertomuksessa merkin, että kuka Kainin kohtaakin, ei saa häntä tappaa. Ihmisoikeuksia on puhuttava joka päivä auki. Ne eivät synny itsestään.
Uusimmat kommentit