OSA 3: Kirkon teologisen työskentelyn tavoitteet
Jälkipatriarkaalinen teologinen työskentely edellyttää oman uskonperinteen kanssa harjoitettavaa vuoropuhelua, haastamista ja kritiikkiä. Taustalla on oletus, että koko kristillinen pe[1]rinne on syntynyt, muotoutunut ja kehittynyt patriarkaalisissa kulttuuriympäristöissä.
Ensimmäiseksi on tärkeää määritellä tavoite, mitä kohti ollaan kulkemassa. Toiseksi tarvitaan keskinäistä rohkaisun, innostamisen ja luottamuksen henkeä, jotta kaikki osaaminen, taito, tahto ja sisu saadaan käyttöön ja yhteiseksi rakentumiseksi. Ilmapiirin pitää kestää epävarmuutta, ristiriitaisia asetelmia, moninaisuutta ja keskeneräisyyttä. Kolmanneksi työhön ei tarvitse lähteä tyhjästä. Luterilaisen teologian keskeiset oivallukset tarjoavat hyvän lähtökohdan jälkipatriarkaalisen teologian työkaluiksi. Luterilainen teologinen traditio on kehittynyt vuoropuhelussa pohjoiseurooppalaisen ja pohjoismaisen yhteiskunnallisen kehityksen kanssa.
Työskentely merkitsee paluuta lähteille (ad fontes): Raamatun teksteihin, kirkon opinmuodostukseen ja luterilaisuuden piirissä syntyneeseen ajatteluun. Samalla on kuitenkin katsottava myös, mitä muissa tunnustusperinteissä tapahtuu ja mistä asioista niissä keskustellaan (tai mitkä asiat niiden piirissä torjutaan). Jälkipatriarkaalinen teologia aiheuttaa ekumeenisia jännitteitä. Silti tämä työskentely on välttämätöntä, jotta kirkko voi kirkastaa identiteettiään muuttuneessa ja muuttuvassa ympäristössä. On uskallettava ajatella uudelleen, korjata ja avata uusia tulkinnan polkuja. Esitän seuraavassa luonnoksenomaisesti luterilaisen teologian ydinkohtien tarjoaman hermeneuttisen yhteyden, jota voi käyttää jälkipatriarkaalisen teologian kehittämisessä. Kyse on luterilaisen teologian vallan ja vapauden ulottuvuuksista: paavin vallan kritiikistä ja uskonvanhurskauden periaatteesta, ristinteologiasta sekä kristityn vapaudesta.
Luterilainen teologia, valta ja vapaus
Luterilaisuuden synty liittyi katolisen elämänmuodon ja valtakulttuurin murtumaan. Lutherin ajattelussa on kosketuspintaa teemoihin, jotka jälkipatriarkaalisessa kulttuurissa ja kirkon todellisuudessa ovat tärkeitä. Tarkasteltaviksi tulevat kysymykset legitimiteetistä, autenttisuudesta, vallasta ja auktoriteetista. Anakronismin vaara on tiedostettava. Lutherin teksteihin ei tule lukea sellaisia käsityksiä, jotka ovat syntyneet ja muotoutuneet vasta paljon myöhemmin.
Latinankielisten teostensa esipuheessa vuodelta 1545 Luther kuvaa tekemäänsä elämäntyötä ja sivuaa myös kysymystä vallasta. Hän tahtoi muuttaa kirkon elämässä havaitsemiaan epäkohtia ja vetosi asiassa kirkon hierarkiassa ylempiinsä. Paavius edusti pappis- ja valtahierarkian korkeinta astetta. Kun asiat eivät edenneet vaan päinvastoin kääntyivät Lutheria vastaan, hänen suhtautumisensa valtaan muuttui. Luther riisti paavilta tämän vallan absoluuttisuuden toteamalla, että sen alkuperä ei ole jumalallinen (iure divino) vaan inhimillinen (iure humano).
Nykykielellä sanottuna Luther ajatteli, ettei paavin valta ole annettu vaan konstruoitu. Se on syntynyt inhimillisen järjestyksen tuloksena, eikä sitä tarvitse pitää muuttumattomana tai pyhänä. Augustinusta siteeraten hän toteaa, että ”tottumuksesta tulee välttämättömyys, jollei sitä vastusteta”. Luther ei aseta paavin asemaa ainoastaan osaksi inhimillistä järjestystä tai pidä sitä vain harmittomana konstruktiona. Hän katsoo, että paavius vallankäyttöineen on saatanasta.
Luther myöntää teologiaansa sisältyvän tilannekohtaisuuden eli kuten nykyisin sanoisimme kontekstuaalisuuden. ”Minun kirjani taas ovat syntyneet siten kuin kulloisetkin tapahtumat edellyttivät tai suoraan pakottivat, ilman mitään järjestelmää, ja muodostavat siksi nekin eräänlaisen raa’an ja järjestämättömän kaaoksen, johon minun itsenikään ei ole helppo saada mitään järjestystä”.
Tätä Lutherin tekstien sekamelskaa (epäsystemaattisuus), rönsyilyä (moninaisuus), aika- ja tilannesidonnaisuutta (kontekstuaalisuus) vasten myöhäisemmän luterilaisuuden yksitotisuus, oikeaoppisuus, jäykkyys, ehdottomuus ja niukkuus vaikuttavat yllättäviltä. Esiin nousee dialektinen jännite Lutherin tekstien tarjoaman ”vapauden” ja ”hetkeen heittäytymisen” ja toisaalta kurinalaisen annetun järjestyksen ja järjestelmällisyyden välille. Onko käynyt niin, että Filip Melanchthonin Loci communes -teoksesta alkaneesta järjestelmällisyydestä on muotoutunut oppi-isää vahvempi perinne, tottumus, josta on tullut välttämättömyys, kun sitä ei ole vastustettu riittävästi? Ovatko luterilainen teologia ja ekumeeninen harjoitus pysähtyneet 1500-luvun dokumentteihin?
Samalla tavalla kuin Luther tarvitsi Melanchthonia tarvitaan jälkipatriarkaalisen teologian työmaalla niitä, jotka etsivät teologian tueksi laajempia kehyksiä tilannekohtaisuuden, moninaisuuden ja rönsyilyn jäsentäjiksi. Kukin aika tuottaa omat järjestelmänsä, ja niitä on uskallettava tarpeen tullen haastaa.
Uskonvanhurskaudesta, ristinteologiasta ja kristityn vapaudesta
Luterilainen perinne on nostanut Lutherin kirjoituksista keskeisiksi juuri ne tekstit, jotka puhuttelevat ihmisen vapaudenkaipuuta ja täydellistä riippumattomuutta mistään inhimillisen asettamasta auktoriteetista, vaatimuksesta tai painolastista. Esimerkkeinä tästä ovat Lutherin teologian kolme keskeistä tee[1]maa: uskonvanhurskaus, ristinteologia ja kristityn vapaus.
Uskonvanhurskauden osalta Luther vapauttaa ihmisen toisten ihmisten, valtojen ja hierarkioiden otteesta, olivatpa ne miten jumalallisina pidettyjä tahansa. Ihminen pelastuu Jumalan pelastavan toiminnan takia: yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen kautta. Luther irrottautui paavin vallasta asettuakseen vain sellaisen vallan alaisuuteen, joka on absoluuttista (iure divino). Jumalan valta toimii ihmisten luomia konstruktioita vastaan tai niistä huolimatta ja asettaa ne kriittisen tarkastelun alle. Jos niistä jokin asettuu Jumalan absoluuttista valtaa vastaan, sitä ei vain aseteta paikoilleen, vaan se ansaitsee tulla tuhotuksi. Tätä vasten paavi ja hänen määräämänsä teot tuomittiin uskonvanhurskauden vastaisina.
Ristinteologiassa on keskeistä ajatus siitä, että Jumalan armo, viisaus, rakkaus ja pelastus tulevat Kristuksen kohtalossa kirkkaimmin näkyviksi. Täydellinen vallasta riisuutuminen on Jumalan tapa käyttää valtaa. Täydellinen tappio on voitto, alistetuksi tuleminen ansio ja kuolema elämä. Nämä voimakkaat retoriset kielikuvat liittyvät pohjimmiltaan kysymykseen Jumalan vallasta, joka on kokonaan toisenlaista. Ristinteologia kirkastaa valtaa, jota Jumala käytti Kristuksessa pelastaakseen ihmisen ja kutsuakseen tätä tielle tekemään samoin (imitatio Christi).
Ristinteologia haastaa kaikkea järjestäytynyttä uskonnollisuutta, valtaa ja hierarkioita. Se kääntää niiden ansiot päälaelleen ja osoittaa niiden mitättömyyden ja jopa ”saatanallisuuden”. Ristinteologiassa valta näyttäytyy aina lankeemuksena, ulkoiseen takertumisena, tekopyhänä ja turmelevana. Siksi evankeliumilla ei ole mitään tekemistä uskonnollisuuden, vallan tai hierarkioiden kanssa vaan se on eräänlainen ”vapauden valtakunta”.
Kristityn vapaus sisältää myös edellisen kaltaista vallan kritiikkiä. Kristitty on Kristuksessa vapaa kaikesta. Kristitty on vapaa inhimillisen sovinnaisuuden vaatimuksista, uskonnollisten tapojen noudattamisesta tai yhteisön moraalisista odotuksista. Mikään inhimillinen ei voi eikä saa kahlita Kristuksen yhteydessä koettua vapautta ja vapautusta.
Samalla paradoksaalisesti kristityn rooli on orjan rooli. Kristityn tulee alistua kaikkien palvelijaksi. Kyse on Kristuksen seuraamisesta. Kristuksessa Jumala otti orjan muodon ja asettui kaikkien kantajaksi. Lähimmäisyys haastaa, sitoo ja raastaa ihmistä. Tämä retorinen jännite on voimakas ja puhutteleva. Se tekee näkyväksi inhimillisen ”kahlittuna olemisen” keskellä evankeliumin ”vapauden valtakuntaa”.
Näiden kolmen esimerkin valossa Lutherin teologiassa korostuu kärkenä eräs valtaan ja auktoriteettiin liittyvä piirre; pyrkimys siirtää kaikki jumalallinen vallankäyttö pois ihmisten käsistä. Ainoastaan evankeliumia julistaessa ja sakramentteja jakaessa ihminen toimii jumalallisen asetuksen mukaan. Uskonnossa ja kirkossa on paljon muuta tärkeää, jota ihminen järjestelee järkensä ja tilanteen mukaan. Reformaation dynamiikka on siinä, että näiden kahden joutuessa ristiriitaan on palattava perusasetelman äärelle ja kysyttävä, mikä kristinuskossa lopulta riippuu Jumalasta ja mikä ihmisestä.
Lopuksi
Olen edellä kuvannut siirtymää patriarkaalisesta kulttuurista jälkipatriarkaaliseen. Patriarkaalinen ja jälkipatriarkaalinen eivät ole tarkkarajaisia eivätkä tarkasti määriteltäviä ilmiöitä. Silti ne ovat riittävän selkeitä käsitteitä avaamaan ja tulkitsemaan tilannetta, joka kristinuskoa, teologiaa ja kirkon elämää nyt kulttuurisesti ympäröi. Tämä muutos edellyttää kirkolta teologista analyysia, kritiikkiä ja uutta jäsennystä. Patriarkaalisen kulttuuripiirin keskellä syntynyt aineisto on tulkittava jälkipatriarkaalisen tarkastelun näkökulmista. Tämän analyysin pohjalta syntyy tuoretta teologista ja kirkon uskoa ja elämää koskevaa ymmärrystä. Luterilainen teologia – ja erityisesti Luther itse – voi toimia hyvänä inspiroijana.
Murros on niin suuri ja vaikeasti hahmotettava, ettei sen haltuunottoon riitä pelkästään teologinen työskentely vaan työhön tarvitaan monitieteellistä osaamista. Lisäksi tarvitaan luottamusta, heittäytymistä, uteliaisuutta ja uuden löytämisen odotusta. On hyvä muistaa, että kirkon historiassa tällaiselle tielle ei olla astumassa ensimmäistä kertaa.
KIRJALLISUUS
Küng, Hans. Das Christentum. Wesen und Geschichte. Pieper 1994.
Lutherin esipuhe. [5.3.1545] Teoksessa Martti Lutherin valitut teokset I. Toim. Lennart Pinomaa. Toinen painos. WSOY 1983.
Mannermaa, Tuomo. Kaksi rakkautta. Johdatus Lutherin uskonmaail[1]maan. WSOY 1983.
Therborn, Göran. Between Sex and Power: Family in the World 1900–2000. Roudledge 2004.
Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 134. Kirkon tutkimuskeskus.
OSA 1: Patriarkaalisesta jälkipatriarkaaliseen
OSA 2: Mitä muutos merkitsee kristilliselle elämänmuodolle, kirkolle ja teologialle?
[Kirjoitus on julkaistu teoksessa Tulevaisuuden sanat – kirkko kolmannella vuosituhannella. Aulikki Mäkinen toim. Kirjapaja. 2021. Helsinki.]
Uusimmat kommentit