OSA 2: Mitä muutos merkitsee kristilliselle elämänmuodolle, kirkolle ja teologialle?

Niissä maissa tai maanosissa, joissa kulttuurinen siirtymä patriarkaalisesta jälkipatriarkaaliseen on tapahtunut tai tapahtumassa, myös kirkon ja kristinuskon yhteiskunnallinen asema tapakulttuureineen on heikentynyt nopeasti. Tämä samanaikaisuus ei ole sattumaa. Uskonto on ollut osa patriarkaalista valta[1]järjestelmää, mutta jäänyt kulttuurin murroksessa paikalleen muun yhteiskunnan rakentuessa perustavien ihmisoikeuksien perustalle. Murroksen sisällä on nähtävissä ainakin kaksi toisiinsa liittyvää muutosta kiihdyttänyttä tekijää.

Ensinnäkin ihminen on irrottautunut suku- ja asuinyhteisöjensä piiristä itsenäiseksi subjektiksi. Hänen elämäänsä ei ohjaa enää luontainen lähiyhteisö, vaan yhteisö, jonka henkilö voi itse valita. Toiseksi siinä missä ennen arvot ja asenteet opittiin edellisiltä sukupolvilta (vertikaalinen omaksuminen), arvojen muodostus tapahtuu nyt ensi sijassa vertaisryhmissä (horisontaalinen omaksuminen). Nämä molemmat tekijät vaikuttavat kirkon todellisuuteen traditiotietoisuuden ohentumisena tai katoamisena, ja näkyvät sukupolvi- ja arvojännitteinä.

Kuvattu muutos vaatii kirkolta jälkipatriarkaalisen toimintaympäristön analyysiin keskittyvää teologista työskentelyä. Työskentelyn tavoitteena on artikuloida kristillisen uskon ja teologian sisältöjä jälkipatriarkaalisen viitekehyksen avaamista edellytyksistä ja näkökulmista.

Kohti jälkipatriarkaalista teologiaa ja uskontulkintaa

Kulttuurinen siirtymä ja siitä seuraava uudelleen tulkinnan vaatimus on otettava teologisen työskentelyn lähtökohdaksi. Tästä seuraa kysymyksiä: millä tavalla patriarkaaliset taustaoletukset näkyvät ja vaikuttavat teologisessa työskentelyssä, kirkon elämässä ja uskon sanallistamisessa? Onko kristinuskoon liittyvää patriarkaalista muotoa mahdollista purkaa, tai taipuuko se tulkinnaksi, joka resonoi jälkipatriarkaalisessa ympäristössä? Millä tavalla kristinuskon keskeiset dokumentit ja kirkon historiassa muotoutuneet käytännöt avautuvat, kun niitä tulkitaan jälkipatriarkaalisen kulttuurin näkökulmista? Onko kirkon historiassa sivuraiteille jääneitä dokumentteja, jotka tulevat ymmärrystä lisääviksi lähteiksi, kun niitä tarkastellaan jälkipatriarkaalisesta tulkinnasta käsin?

Niin ikään luterilaista uskonperinnettä on lähestyttävä valta-analyysin tarjoamista näkökulmista. Analyysille perustavia kysymyksiä ovat: Kuka saa määritellä ja millä perusteilla sen, mikä katsotaan kristinuskossa keskeiseksi ja luovuttamattomaksi? Miten tulee arvioida pappien ja maallikoiden välistä suhdetta? Millä tavalla patriarkaalisuus on vaikuttanut kirkon kieleen, uskontoon liittyviin rooleihin ja toimijoiden vastuisiin? Voiko ja missä määrin luterilaista valtakritiikkiä (jumalallinen asetus – iure divino/inhimillinen järjestys – iure humano) soveltaa arviointityökaluna kirkon vallankäytön nykymuotoihin ja niiden teologisiin perusteluihin? Viimeisimpään kysymykseen luonnostelen vastausta tässä kirjoituksessa.

Valta ja vallankäyttö kuuluvat ihmisyhteisöjen todellisuuteen erottamattomasti. Siksi valtaa ja vallan rakenteita on tarkasteltava kriittisesti. Mikäli rakenteet sisältävät esimerkiksi sukupuoleen sidottuja vääristymiä, ne on tarvittaessa korjattava ja korvattava toisenlaisilla rakenteilla. Rakenteiden keskeisinä ominaisuuksina tulisi olla aikaisempaa suurempi osallistavuus, läpinäkyvyys, avoimuus ja itseään korjaavuus.

Vallan tarkastelua

Tarkastelen nelikentän (kuva 1) avulla valtaan liittyviä erilaisia perusteita. Jaan nelikentän pystysuunnassa kahteen puoliskoon, joista vasemman otsikko on moraalinen ja oikean tarkoituksenmukainen. Moraaliselle alueelle kuuluvat erilaisiin eettisiin perusteisiin nojaavat asiat kuten käsky, laki, oikeus, moraalinen harkinta, oikea ja väärä. Tarkoituksenmukaisuuden alueelle sijoittuvat nimensä mukaisesti asiat, joita tarkastellaan ja perustellaan luonnollisina, työnjaollisina tai sopimuksellisina. Seuraavaksi jaan kentän vaakatasossa ylempään osaan otsikolla annettu ja alempaan konstruoitava. Luterilaisen teologian kielellä kutsun edellistä jumalalliseksi asetukseksi (iure divino) ja jälkimmäistä inhimilliseksi järjestykseksi (iure humano). Tarkastelen nelikentän avulla lyhyesti pappeuteen ja perheen pään rooleihin liittyviä vallan perusteluja.

Kuva: vallan nelikenttä

Esimerkki 1: pappeudesta

Pappi käyttää uskonnollista valtaa. Patriarkaalisessa kulttuurissa sukupuoleen sidottu pappeus on itsestään selvä asia, sillä mies toimii julkisessa tilassa, jossa uskontoakin harjoitetaan. Pappeuteen liittyvät käytännöt muuttuvat tavoiksi ja traditioiksi. Tarvittaessa traditiota voi käyttää auktoritatiivisena ja klassisena argumenttina ainoastaan miehille kuuluvan pappeuden puolesta.

Naisen aseman yhteiskunnallinen muutos on luonut tarpeen argumentoida joko vain miehille kuuluvan pappeuden tai sukupuolesta riippumattoman pappeuden puolesta. Teologisen tutkimuksen materiaaliksi tarjoutuvat itsestään selvästi uskon kannalta arvovaltaisiksi koetut lähteet. Laajempi patriarkaaliseen kulttuuriin kohdistuva analyysi jää usein taka-alalle tai kokonaan tekemättä. Näin teologisen kehäpäätelmän riski kasvaa, sillä patriarkaalinen kulttuuri on tuottanut ne lähteet, joihin teologiassa vedotaan auktoritatiivisina.

Nykyään teologisessa keskustelussa ne, jotka pitäytyvät sukupuoleen (mies) sidotussa pappeudessa, perustelevat kantojaan todennäköisesti nelikentän yläpuolen alueilla (annettu). Näihin liittyy joko moraalinen tottelemisen ulottuvuus (Raamatun käsky, esim. 1. Tim. 3:2,12; Tiit. 1:6–7; 1. Kor. 14:34) tai luomisessa annettu ”asetus” tai ”oppi” (esim. 1. Moos. 1:27), joka ei ole niinkään moraalin asia, vaan olemuksellinen ja (näennäisen) tarkoituksenmukainen. Molempien näkökohtien avulla on vastustettu naisten pääsyä pappisvirkaan. Miehen sukupuoleen sidottu pappisvirka on olemassa jumalallisen asetuksen (iure divino) perusteella.

Naisten pappeutta puolustavat sijoittuvat todennäköisimmin kahteen alimpaan laatikkoon. Pappisvirka avattiin naisille vuonna 1986. Perusteluissa pappeuteen liittyvä sukupuolimäärittely tulkittiin inhimillisen järjestyksen (iure humano) piiriin kuuluvaksi asiaksi.

Nelikentän vasemmanpuoleinen alempi alue (konstruoitu– moraalinen) sisältää ajatuksen ihmisen kyvystä käyttää ja kehittää moraalista harkintaa. Harkinta seuraa muuttuvaa toimintaympäristöä, sen edellytyksiä ja mahdollisuuksia. Ihmisyhteisöt ovat kehittäneet moraalisia perusteita irrottautuessaan luonnollisiin vaistoihin ja reaktioihin perustuvasta käyttäytymisestä. Tästä moraalissa on perimmältään kysymys. Naisen asemassa tapahtunut kohentuminen ja oikeuksien lisääntyminen merkitsivät painetta myös pappisviran perusteiden uudelle tarkastelulle.

Vastaavasti oikeanpuoleisella alueella (konsturoitu–tarkoituksenmukainen) naisten pappeutta voi tarkastella ihmisyyden ytimestä nousevana kysymyksenä: mikä tekee ihmisen? Tämä edellyttää aikaisemmin rakentuneiden sukupuoleen liittyvien käsitysten analyysia, uudelleen ajattelua ja mahdollisten esteiden purkamista. Feministinen kritiikki on osoittanut ihmisyhteisöihin liittyvän vallan sukupuolisidonnaisuuden.

Kun Suomen evankelis-luterilainen kirkko avasi pappisviran naisille, katsottiin, että pappisvirka itsessään on Jumalan asettama (iure divino). Koska tuo asetus ei ota kantaa papin sukupuoleen, se on määriteltävissä uudelleen inhimillisistä lähtökohdista (iure humano). Päätöksen takana saattoi olla myös tarkoituksenmukaisuusperusteita: viranhoitoon liittyvien tehtävien kannalta sukupuolella ei ole merkitystä ja voidaan perustellusti katsoa hyväksi se, että papin tehtävään hakeutuu niin miehiä kuin naisia.

Jälkipatriarkaalisessa toimintaympäristössä teologiassa on kiinnitettävä erityistä huomiota jumalallisen ja inhimillisen perustelun rajapintaan. Teologian tehtävänä on purkaa patriarkaalisuuteen liittyviä ”jumalallistettuja” oletuksia (annettu) ja rakentaa jälkipatriarkaalisen analyysin pohjalta nousevaa kuvaa teologian sisällöistä (konstruoitu).

Patriarkaalisuus pappeuteen liittyvänä ei ole vain sukupuolikysymys. Sukupuoleen liittyvien valtasuhteiden rinnalla on käsiteltävä samaan aikaan muitakin vallankäytön muotoja. Vaikka nainen toimisi pappina, se ei vielä tarkoita, että patriarkaalinen rakenne kirkon käytännöissä olisi kumoutunut. Suhteessa maallikkouteen pappisvirkaan liittyy valta-asetelma. Siksi on analysoitava, millä tavoin pappeus määrittyy jälkipatriarkaalisessa teologiassa. Luterilaisuutta kannatteleva aineisto on käytävä kriittisesti läpi vallankäytön näkökulmasta. Se on huolellisen teologisen työskentelyn tehtävä.

Esimerkki 2: ”Perheen isän tulee opettaa…”

Seuraavaksi sijoitan nelikenttään kysymyksen perheen sisäisestä päätäntävallasta. Patriarkaalisessa kulttuurissa mies edustaa perhekuntaansa julkisessa tilassa. Tämä ei tarkoita sitä, että nainen olisi alisteinen miehelle, tai että miehen ja naisen keskinäinen suhde ei voisi olla tasavertainen. Kyse on nimenomaan miehen asemasta julkisessa tilassa ja sitä kautta sen kaikissa rakenteissa. Nykypäivänä tämä rooli vertautuu esimerkiksi organisaation nimenkirjoittajan rooliin.

Miehen rooli perheen päänä ei tarvitse erityistä jumalallista perustelua (iure divino), koska patriarkaalisuus on ollut luonnollinen osa ihmisyhteisöjen järjestäytymistä. Perustelun tarve syntyy, jos valta-aseman perään piirretään kysymysmerkkejä, tai kun ilmaantuu muutospaineita tai yhteisölle tulee muuten tarve erityisesti korostaa miehen vastuita.

Perinteisesti miehen valta-asema kuuluu annetun piiriin (kaksi ylintä kenttää). Teologian historiassa miehen johtavaa asemaa on perusteltu joko moraalisilla argumenteilla (1. Kor. 11:3; Ef. 5:23; 1. Piet. 3:1–7) tai yleisemmin luomiseen perustuvalla tarkoituksenmukaisuudella (1. Moos. 2:24; 1. Moos. 3:16–18; Kol. 3:18). Jako moraalisen ja tarkoituksenmukaisen välillä on teoreettinen, sillä paineen alla moraalinen perustelu valtaa sisäänsä tarkoituksenmukaisuuden. Yhteisöt luodessaan käytäntöjä pyrkivät tiedostetusti tai tiedostamattomasti saamaan käytännöt näyttämään annetuilta (iure divino), tarkoituksen[1]mukaisilta ja vastaansanomattomilta. Tapoina ja käytäntöinä ne luovat rakenteita, joita ei osata, haluta tai voida kyseenalaistaa loukkaamatta lopulta yhteisön pyhimpiä arvoja – ja Jumalaa.

Nelikentän kahden alemman alueen (konstruoitu) näkökulmat lähtevät siitä, että kulttuuri on ihmisten rakentamaa ja muokkaamaa. Konstruoitu–moraalinen-ulottuvuus sisältää nykyään ajatuksen yksilöiden oikeuksista sukupuolesta riippumatta. Se merkitsee osapuolten tasa-arvoa, yhdenvertaista kohtelua ja yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon. Tässä tarkastelussa korostuvat siis yleisesti tunnustetut ihmisten perusoikeudet, jotka käsittävät sekä yksityisen että julkisen tilan.

Konkreettinen esimerkki perheen sisäisestä vallan ja vastuun jaosta on se, että molemmilla puolisoilla on mahdollisuus palkkatyöhön ja kodin vastuut jakautuvat oikeudenmukaisesti. Jälkipatriarkaalisessa kulttuurissa tiedostetaan se, että oikeudenmukaisen vallan ja vastuun jakamisen eteen on tehtävä aktiivisesti työtä.

Konstruoitu–tarkoituksenmukainen-ulottuvuuden kautta voidaan tarkastella päätöksenteon perusteita tilanne- ja osakaskohtaisuutta painottaen. Kriteerinä on osakkaiden vapaa tahto ja päätäntävalta. Sopijapuolilla on oikeus tehdä omaa yksikköään koskeva itsensä näköinen vallanjako. Tällöin päätöksentekoa ohjaa puolisoiden keskinäinen sopimus. Sopimus voi näyttäytyä ulospäin joko sovinnaisena tai edistyksellisenä.

Myös konstruoituna moraalisen ja tarkoituksenmukaisen lähestymistavan erottelu on teoreettista. Käytännön elämässä moraalinen tarkastelutapa saattaa helposti ulottaa vaatimuksia tarkoituksenmukaisuuden pohjalta tehtyjen ratkaisujen puolelle. Se voi ilmetä ulkoisena paineena tehdä tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä tukevia ratkaisuja (moraali), vaikka se loukkaisi sopijaosapuolten vapaasti keskenään sopimaa tarkoituksenmukaisuutta. Esimerkiksi jos aviopuolisot sopivat keskenään hyvästä työnjaosta, joka ulkoapäin arvioituna näyttää patriarkaaliselta, voi tulla paine muuttaa suunnitelmaa. Konstruoitu–moraalinen-ulottuvuudella on riski muuttua ehdottomaksi (iure divino/annettu).

Käsittelin edellä esimerkinomaisesti kahta vallankäytön muotoa (pappeus, perheen pää) ja niihin liittyviä perusteluja. Feministisen kritiikin yksi keskeinen löytö on, että rakenteellistunut valta on samalla kertaa voimakkaasti ohjaavaa ja itseään uusintavaa, mutta myös huomaamatonta ja helposti tottumuksen taakse kätkeytyvää. Uskonnollisilla opetuksilla tai moraalilla (Jumalan tahto, käsky) on suuri merkitys joko rakenteellisen vallan kätkijänä tai legitimoijana.

OSA 1: Patriarkaalisesta jälkipatriarkaaliseen

OSA 3: Kirkon teologisen työskentelyn tavoitteet

[Kirjoitus on julkaistu teoksessa Tulevaisuuden sanat  – kirkko kolmannella vuosituhannella. Aulikki Mäkinen toim. Kirjapaja. 2021. Helsinki.]

Jaa somessa: