OSA 1: Patriarkaalisesta jälkipatriarkaaliseen
Maailmanhistoriaa leimaa patriarkaalisuuteen eli isävaltaisuuteen nojaava elämänmuoto. Miehen ja naisen biologinen erilaisuus on kulttuurisessa kehityksessä ohjannut sukupuolet omiin luonnollisiksi tulkittuihin elämänpiireihinsä. Miehen rooli on toimia julkisessa tilassa perhekuntansa edustajana ja päätöksentekijänä. Naisen rooli on kodin piirissä hoivaajana ja kasvattajana. Isä käyttää valtaa suhteessa seuraavaan sukupolveen (isä-poika), toisaalta mies käyttää valtaa suhteessa naiseen perheen sisällä (mies-nainen).
Patriarkaalisuus on tärkeä käsite, eikä sille tarvitse lähtö[1]kohtaisesti antaa moraalisia tai taantumuksellisia leimoja. Tässä kirjoituksessa käytän termiä deskriptiivisenä – toteavana ja kuvaavana. Patriarkaalisuus on ihmisyhteisöjen järjestäytymisen leimallinen piirre. Se on luonut ja se yhä uudelleen luo ympärilleen elämänjärjestyksen, joka perustuu kahden sukupuolen erilaisiin ja toisiaan täydentäviin tehtäviin. Patriarkaalinen elämänmuoto nojaa kykyyn ja tarpeeseen tuottaa jälkeläisiä. Vanhemmille lasten saanti merkitsee sosiaali- ja vanhuudenturvaa. Tämä on ollut yhteisöjen ikiaikainen perustus.
Uskonnot ovat vahvistaneet ja tarvittaessa puolustaneet patriarkaalista elämänjärjestystä. Kristinuskossa patriarkaalisuuden rinnalle on kehittynyt hierarkia (kirjaimellisesti ’pappisvalta’). Patriarkaalisuuden ja uskonnon liitto on ollut vahva. Liitto on voimassa tiedostamattomasti tai tarkoituksellisesti yhä, vaikka nykyinen kulttuurimme rakentuu patriarkaalisuuden jälkeisille periaatteille.
Vaikka patriarkaalinen elämänmuoto on yleinen asiantila, länsimaissa, etenkin Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, on syntynyt vähitellen uusi järjestys, joka perustuu useisiin samanaikaisiin ja toisiaan vahvistaviin tekijöihin. Se on asettanut patriarkaalisen mallin rinnalle vaihtoehtoisen mallin ja perusteiltaan korvannut sen. Kyse on jälkipatriarkaalisesta todellisuudesta (post-patriarchal).
Pohjoismaista kulttuuriympäristöä voi luonnehtia jälkipatriarkaaliseksi. Miehen sukupuoleen sidottu vallankäyttö kodin, uskonnon ja isänmaan asioissa on väistynyt. Tilalle on tullut lainsäädännön takaama ja sukupuolesta riippumaton vallankäyttö. Kulttuuripiirissämme on tapahtunut syvällinen murros. Se on merkinnyt siirtymää patriarkaalisesta jälkipatriarkaaliseen. Isänvallan roolin on ottanut demokraattinen valtio vallankäytön instituutioineen.
Mitkä tekijät ovat mahdollistaneet tämän siirtymän? Karkeasti muutoksen takana on pohjoismaisessa kontekstissa ainakin kolme tekijää: yleinen ihmisarvon kehitys, modernisaatio sekä pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Saksalaisen filosofin Immanuel Kantin (1724–1804) moraalifilosofian yksi keskeinen näkemys on ihmisen arvosta arvona sinänsä. Ihmisarvon lähtökohdasta on johdettu (juridiset) ihmisoikeudet, joista varhaisia ensiaskeleita olivat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus (1776) ja Ranskan ihmisoikeuksien julistus (1789). Nykyiset ihmisoikeudet on määritelty monikansallisena yhteistyönä (YK ja EU). Valtioiden perustuslakien kautta ne ohjaavat lainsäädännön kehitystä kohti ihmisten yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Julkisella vallalla on velvoite turvata ihmisoikeudet ja edistää niiden toteutumista.
Kirkon dokumenteissa ja käytännöissä elämän pyhyys ja jokaisen yksilön ainutkertainen arvo on tunnistettu. Voi perustellusti ajatella, että kristinusko on valmistanut vuosisatojen kuluessa pohjaa yhteiskunnalliselle ihmisoikeus-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskehitykselle. Kuitenkaan kristinuskon merkitystä ihmisarvon ja jokaisen ihmisen arvokkuuden puolustajana ei tule ylikorostaa. Kirkko on ollut kytköksissä kulloisiinkin valtarakenteisiin. Ristiriitatilanteissa yksilön arvo on ollut alisteinen joko patriarkaalisille tai uskonnollisille arvoille, yleensä molemmille. Myös Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on ollut vaikeuksia johtaa ihmisarvosta ihmisoikeuksia, joita se julkisen vallan käyttäjänä johdonmukaisesti puolustaisi.
Modernisaatio nosti naisen miehen rinnalle. Teollinen vallankumous ja konevoima mahdollistivat sen, että mies ja nainen toimivat samoissa tehtävissä. Samasta työstä vaadittiin samaa palkkaa. 1800-luvun loppu ja 1900-luku ovat ”naisistaneet” palkkatyöelämää. Palkka on tarjonnut naiselle miehestä riippumattoman mahdollisuuden elättää itsensä.
Modernisaatioajan kirjallisuudessa, tieteessä ja yhteiskunnallisessa aktivismissa kiinnitettiin huomiota naisten oikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Yhteiskuntien lainsäädäntöjä ja käytäntöjä on vähitellen muutettu niin, että ihmisyys ja ihmisen yhteiskunnallinen täysivaltaisuus (subjektius) eivät ole enää sidoksissa sukupuoleen. Suomessa yksi merkittävä kynnys ylittyi, kun naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustuu vahvoihin tulon[1]siirtoihin. Yhteiskuntaa rakennetaan laajapohjaisella verotuksella. Hyvinvointivaltio irrottaa yksilön suku- ja lähiyhteisösidoksista. Kansalaisille tarjotaan mahdollisuuksia osallistua julkiseen elämään ja sen palveluihin riippumatta henkilön varallisuudesta, syntyperästä, terveydentilasta tai sukupuolesta. Koulutus ja terveydenhoito ovat kansalaisille yhdenvertaisesti saatavilla. Tällainen yleinen tuki ja turvaverkko ovat mahdollistaneet ihmisen irtautumisen isänvaltaisuudesta järjestelmään, jossa valtio turvaa kansalaisilleen yhtäläiset oikeudet.
Mainitut kolme tekijää ovat osaltaan olleet siirtämässä Pohjoismaiden ja Pohjois-Euroopan yhteiskuntia patriarkaalisuudesta kohti jälkipatriarkaalista. Siirtymä ei ole täydellinen vaan osittainen. Monet tekijät, kuten kieli, instituutiot, tavat ja traditiot, arvot ja arvostukset, kulttuurinen perimä ja uskonto, kantavat mukanaan patriarkaalista muistia. Niiden rinnalle on kuitenkin lainsäädännön, talouden ja kasvatuksen avulla syntynyt uusi tapa hahmottaa yksilön paikka osana sukuja ja lähiyhteisöjä laajempaa yhteiskuntaa. Ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on tullut vähintään yhtä keskeisiä arvokiteytymiä kuin mitä sodanjälkeisessä kontekstissa oli isänmaallisuus.
Kehityksessä on kyse perustavasta paradigman muutoksesta: entiset ja tutut asiat tulkitaan uudesta ja laajemmasta viitekehyksestä. Paradigman muuttuessa osa vallitsevista käytännöistä joutuu kritiikin kohteeksi, osan kanssa voidaan elää ja jotakin hylätään. Syntyy myös uusia käytäntöjä. Uusi kulttuurinen viitekehys hahmottuu ja jäsentyy vähän kerrallaan oman keskiönsä ympärille. Tämä prosessi synnyttää yhtäältä uudistustahtoa ja intoa, toisaalta vastustusta ja jarrutusta.
Kulttuurinen siirtymä ei ole tapahtunut itsestään. Kontekstien muuttuessa muutosten tekijöitä ovat olleet yksilöt ja yhteisöt, jotka ovat tuoneet esiin esimerkiksi miesten ja naisten rooleihin liittyviä epäkohtia ja mahdollisuuksia. Vahvan kansalaisaktivismin rinnalla on ollut akateemista teorianmuodostusta. Yleensä naisten yhteiskunnallista subjektiutta ovat edistäneet naiset itse. Myös nykyään tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden puolustajat ovat yleensä muita kuin valta-asemassa olevia toimijoita.
OSA 2: Mitä muutos merkitsee kristilliselle elämänmuodolle, kirkolle ja teologialle?
OSA 3: Kirkon teologisen työskentelyn tavoitteet
[Kirjoitus on julkaistu teoksessa Tulevaisuuden sanat – kirkko kolmannella vuosituhannella. Aulikki Mäkinen toim. Kirjapaja. 2021. Helsinki.]
Uusimmat kommentit