Taustaksi

Helsingin sanomat kirjoitti (23.11.2019) Lähi-idän mutkikkaista vihollisuus- ja ystävyyssuhteista. Vyyhti näyttää mahdottoman sotkuiselta – varsinaiselta Gordionin solmulta – mitä se varmasti myös on.

Lähi-idän alue edustaa islamilaisen maailman sydäntä. Kylmän sodan päättyminen 1990-luvun taitteessa laittoi liikkeelle muutosprosesseja islamilaisen maailman sisällä. Islam on hiipinyt länsimaiseen tietoisuuteen uudella tavalla 2000-luvun alussa New Yorkin terrori-iskujen myötä. George W. Bush julisti ”ristiretken” muslimiterroria vastaan. Siitä lähtien media on pitänyt esillä kuvaa islamista, jolla on vahva kytkös terrorismin. Vuosina 2008–2009, ja etenkin vuonna 2015, Eurooppaan tuli merkittävä määrä turvapaikkaa etsiviä Lähi-idän muslimeja (ja kristittyjä). Keskustelu maahanmuutosta on käynyt vilkkaana ihmisten puheissa, poliittisissa linjavedoissa ja medioissa. Uusimpana yksityiskohtana – jolla on myös valtakunnanpoliittista merkitystä – on kysymys Al-Holin leirin (Syyria) suomalaisten lasten kotiuttamisesta.

Vaikka olen tätä kirjoittaessani fyysisesti Lähi-idässä, Jerusalemissa, pohdin seuraavassa sitä, mitä suhtautumisemme Lähi-itään – niin suomalaisten kuin laajemmin eurooppalaisten keskuudessa – kertoo meistä itsestämme. Hypoteesinani on, että Israel-Palestiina-jännite on ”tehdasasetuksina” suomalaisissa (ja eurooppalaisissa) ja että maahanmuuttovastaisuudella on kytkös antisemitismiin.

Projisioita itsestämme – rauhattomuuden sisäinen rakenne

Lähi-itä herättää voimakkaita mielikuvia. Yhtäältä mielikuvat kytkeytyvät islamiin, islamilaisiin maihin, maahanmuuttoon ja terrorismiin. Toinen voimakas mielikuvien nostattaja on Israel-Palestiina-jännite. Havaintoni on, että Suomessa erityisesti Israel-Palestiina-kysymys jakaa ihmiset kahteen leiriin. Toiset ovat pro-Israel, ja toiset ehdottomasti pro-Palestiina. Kahtiajako tuntuu kulkevan hyvin monen suomalaisen kesken riippumatta henkilön koulutuksesta, poliittisesta asennoitumisesta tai uskonnollisesta (tai uskonnottomasta) vakaumuksesta. Mielipide voi olla vahva, vaikka henkilö ei olisi asiaan perehtynyt saatikka käynyt paikan päällä.

Lähi-itään liittyvät mielikuvat ovat pääsääntöisesti mielikuvia. Sellaisenaan ne kertovat ainakin kahdesta asiasta: alueella on suuri symbolinen merkitys suomalaisille. Toisaalta vahvat mielikuvat kertovat siitä, että Israel-Palestiina-kysymyksen kautta, ja islamiin suhtautumisen kautta, me reflektoimme itseämme ja omaa yhteiskuntaamme tässä ja nyt. Israel-Palestiina muodostaa vahvan symbolin, johon voi heijastaa ympärillä koettavia asioita, arvoja, valintoja, pelkoja ja puolen ottamista. Siis sellaisia asioita, joita me työstämme omassa arjessamme, tai asioita, joiden kautta haluamme ilmentää arvomaailmaamme.

Symbolisesta merkityksestä

Palestiinan alue on koodattu nimistöineen ja tarinoineen länsimaiseen kulttuuriperinteeseen raamatullisista ja muista historiallisista syistä johtuen. Suomalaiset, kotitaustasta ja vakaumuksesta riippumatta, on tutustutettu Palestiinaan päiväkotien ja koulujen, vuosittaisten juhlapäivien, taiteen ja monen muun meitä ympäröivän asian kautta. Palestiinan maantiede on ikään kuin tehdasasetuksina meissä (en väitä, että välttämättä oikeanlaisina). Tehdasasetustasoa kompleksisempi suhde Palestiinan alueeseen on syntynyt Israelin perustamisen jälkeen vuodesta 1948 lähtien sekä erityisesti Israelin käymien sotien myötä.

Timo Stewart kuvaa aatehistoriallisessa väitöskirjassaan suomalaisen Israel-suhteen ja sionismin syntyä. Hän jakaa Palestiinan alueeseen tutustumisen kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen aikakausi alkaa tutkimusmatkailijoiden, pappien ja lähetystyöntekijöiden matkustaessa Palestiinaan 1880-luvulta lähtien. He kirjoittivat tutkimuksia, matkakertomuksia kuvittaen ”Raamatun maan” tapahtumia. Toinen aikakausi liittyy Israelin valtion syntymiseen ja sitä seuranneeseen sotaan 1947-1950. Israelin valtion synty 1948 nähtiin Jumalan ihmeenä. Monelle suomalaiselle – joka kipuili Raamatun luotettavuutta koskevan kritiikin keskellä – Israelin synty ja voittoisat sodat tulkittiin osoitukseksi Raamatun luotettavuudesta. Sympatiaa koettiin myös raamattukysymystä laajemmin, kun Israelin kohtalossa voitiin nähdä yhtäläisyyksiä Suomen yksinäisessä taistelussa suurta itäistä naapuria vastaan.

Kolmas aikakausi synnytti varsinaisen Israel-harrastuksen 1950-luvulta eteenpäin. Suomessa syntyi erityinen suhde Israeliin ja maahan kohdistui runsaasti uskonnollista turismia etenkin 1960-luvulta lähtien. Suomessa suhtautuminen Israelin valtioon muuttui 1967 käydyn sodan jälkeen kaksijakoiseksi. Tämä oli seurausta siitä, että Neuvostoliitto muuttui tukijasta Israelin toiminnan kriitikoksi ja vasemmisto Suomessa toimi samoin.

Nämä Suomen historiaan ja puolitoistavuosisataiseen Palestiina-suhteeseen liittyvät vaiheet muodostavat oman ”projisiokuvansa” Palestiinan valkokankaalle. Sen iskusanoiksi ovat myöhemmin kasvaneet ”kristillinen sionismi”, ”pro-Israel”, ”pro-Palestiina”, ”juutalaislähetys”, ”antisemitismi” ja ”boikotti”.

Reflektio itsestä ja yhteiskunnasta

Israel-Palestiina tarjoaa maaperän, johon voi sijoittaa omassa ympäristössä koettuja arvovalintoja ja -ristiriitoja. Symbolina se on riittävän yleinen, kattava ja tunnettu.

Poliittisesta näkökulmasta Pro-Israel-Pro-Palestiina-kysymystä voidaan tarkastella kysymällä, miten arvioija asettuu oikeisto-vasemmisto-akselilla. Todennäköistä on, että mitä enemmän henkilö on poliittisesti vasemmalla, sitä varmemmin hänen sympatiansa ovat Palestiinan puolella. Israelin toimintaa suhteessa palestiinalaisiin voidaan verrata Natsi-Saksaan, tai puhua apartheid-Israelista. Keskusta-oikeiston kohdalla asetelma on pääsääntöisesti päinvastainen. Äärimmäisen oikeiston suhde kumpaan tahansa puoleen on paradoksaalinen. Äärioikeistosta voi löytyä sympatiaa joko Israelin kovalle Palestiina-politiikalle – tai vastaavasti äärioikeisto voi sympatisoida Hamasta tai Hizbollahia.

Hieman sukua poliittiselle jakolinjalle on puhe ihmisoikeusperusteisuudesta, jota sovelletaan arviointiperusteena nimenomaan Israelin toimintaan sekä rajojensa sisällä että miehittämillään alueilla. Tällöin näkökulma on, että Israel valtiona laiminlyö tai tahallisesti ohittaa kansainväliset sopimukset ja ihmisoikeudet. Ihmisoikeusperustainen tarkastelutapa Israel-Palestiina-konfliktiin on todennäköisesti poliittista jakolinjaa laajempi: myös monelle keskustaoikeistolaiselle kysymys ihmisoikeuksien toteutumisesta ja velvoittavuudesta on tärkeä. Ihmisoikeusperusteinen tarkastelu tapahtuu yleensä Israel-kriittisesti ja Palestiinaa tukien johtuen siitä, että Israel on miehittäjä ja vahvemman asemassa. Vähemmälle huomiolle tällöin jäävät ihmisoikeusloukkaukset palestiinalaisten keskuudessa.

Toiseksi uskontoon ja elämäntapaan liittyvät kysymykset ovat Suomessa muutoksen alla. Uskonto on perinteisesti mielletty yksityisasiaksi. Tilanne on muuttunut 2000-luvulla merkittävästi. Pääasiassa Lähi-idän maista tulleet turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat ovat tuoneet uskonnon uudella tavalla julkiseen tilaan. Tämä on omiaan herättämään suomalaisten keskuudessa vastustusta, epävarmuutta, rauhattomuutta ja pelkoja. Todennäköisimmin reaktiot liittyvät islamiin, mutta ne voivat olla myös ylipäätään uskontoon liittyviä. Myös tämä kehitys voi projisoitua Israel-Palestiina-kysymykseen. Israelin voidaan katsoa edustavan viimeisintä läntisen sivilisaation rajaa suhteessa ”outoon ja villiin” islamilaiseen maailmaan. Maahanmuuttajien mukanaan tuoma uskonnon ja vierauden läsnäolo on laajentunut koskemaan myös Euroopan juutalaisia. Euroopassa antisemitismin raportoidaan olevan nousussa. Osaltaan tämäkin voi liittyä kysymykseen uskonnon asemasta julkisessa tilassa.

Kolmas kotimainen yhtymäkohta Israel-Palestiina-projisioon on taloudellinen. Se käsittää yksinkertaiset ja helpot tavat liittyä jonkin asian puolustajaksi tai vastustajaksi. Ihminen äänestää kukkarollaan – lähinnä Israelia vastaan – siis pro-Palestiina. Israelilaisten tuotteiden käyttö tai boikotti voivat olla vedenjakaja kaupan hedelmähyllyllä tai Alkon viinejä valittaessa. Oma lukunsa ovat juutalaisten taloudelliseen maailmanvaltaan liittyvät salaliittoteoriat, jotka todennäköisesti kertaavat antisemitistiä ajatuskulkuja aiemmilta vuosikymmeniltä ja -sadoilta.

Antisemitismi – päivitystä

Viitattaessa Israel-Palestiina-suhteeseen on syytä käsitellä hieman myös antisemitismia käsitteenä. Stewart käyttää puolalaisen sosiologi Zygmunt Baumanin (1998) käsite-erottelua antisemitismi-allosemitismi-filosemitismi kuvaamaan kristillisen sionismin suhdetta juutalaisuuteen. Juutalaisuus ei ole tässä katsannossa positiivista (filosemitismi) eikä negatiivista (antisemitismi) vaan kokonaan toisenlaista (allosemitismi), radikaalisti erilaista. Käsite ”allosemitismi” on peräisin puolalaiselta Artur Sandauerilta (1985). Mainitun käsite-erottelun avulla on mahdollista avata ja ymmärtää kristillisen sionismin asennoitumista juutalaisuuteen. Itse käytän erottelua hieman toisella tavalla rakentamalla siitä käsitteellisen nelikentän.

Nelikentässä ”filosemitismi” ja ”antisemitismi” muodostavat horisontaalisen janan ääripäät ja vastaavasti origon vertikaalisen janan ääripäinä ovat ”allosemitismi etäisyytenä” ja ”allosemitismi läheisyytenä”. Näin muodostuu nelikenttä, jonka vasempaan yläkulmaan voidaan sijoittaa juutalaisuuden ihailu, erityisasema, heprean kieli ja juutalainen kulttuuri (huom. lukuisat Nobel-palkinnot) sekä kristillinen sionismi (filosemitismi/allosemitismi etäisyytenä). Juutalaisuus nähdään tällöin ihailun kohteena ja kulttuurisesti uniikkina ja syvällisenä. Tässä kehyksessä juutalaisuus tunnetaan siis ulkokohtaisesti. Tai siihen voidaan sijoittaa esimerkiksi kristillisen sionismin kaltaisia ideoita ennustusten toteutumisesta.

Täydellisen vastakuvan edelliselle muodostaa oikean alakulman ”antisionismi/allosemitismi läheisyytenä”. Historian konkreettisimmat esimerkit liittyvät tässä natsi-Saksan toimintaan: juutalaiset elivät saksalaisten keskuudessa, heidät tunnettiin, he olivat osa yhteiskuntaa – mutta jotenkin kokonaan erilaisina ja vihattavina. Vastaavanlaista tapahtuu Suomessa ja Euroopassa nytkin niissä tilanteissa, joissa maahanmuuttajan ”toiseus” provosoi suomalaisessa vihareaktioita.

Antisemitismiä voi käsitellä myös ”allosemitismi etäisyytenä” -ulottuvuutena (oikea yläkulma). Tällöin se on esimerkiksi ideologista antisemitismiä (ilman kosketusta juutalaisuuteen). Yksi konkreettinen esimerkki Suomesta on kauppaketju Kärkkäisen ”Iso Magneetti” -lehti. Lehti esitteli useassa numerossaan juutalaisvastaista propagandaa ideologisella tasolla (mistä tuomio päätoimittajalle tuli vuonna 2013). Tähän ulottuvuuteen voi liittyä myös yleinen – joko historiallinen tai aikamme – sionismiskritiikki. Suomessa juutalaisuutta ”allosemitistisenä läheisyytenä” on hyvin vaikea tunnistaa, sillä maassamme asuu alle 2000 juutalaista. Juutalaisuus ei siis näy katukuvassa. Sen sijaan antisemitismi voi elää ideologisena (allosemitismi etäisyytenä) asennoitumisena ja toimintana. Euroopan tasolla Unkarin pääministeri Victor Orbán sijoittuu tähän joukkoon.

Neljäs ulottuvuus (vasen alakulma) kattaa esimerkit filosemitismistä/allosemitismistä läheisyytenä. Tällainen on vaikkapa juutalaislähetyksen edistämistä (messiaaninen juutalaisuus), Israel-matkailua ja henkilökohtaisten lämpimien suhteiden luominen juutalaisiin.

Antisemitismi käsitteenä liitetään juutalaisvastaisuuteen. Tämä on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että juutalaiset ovat olleet vuosisatojen ajan kristillisen Euroopan/valtioiden sisällä käytännössä ainut etninen ja uskonnollinen ”toiseus”. Historian ja käytännön syistä käsite ”semitismi” on siis Euroopassa kattanut vain juutalaiset. Sinällään käsite ”seemiläinen” viittaa juutalaisia laajempaan etnisyyteen kattaen muun muassa koko arabimaailman ja Etiopian.

Lähi-idän maista (Irak, Afganistan, Syyria) Eurooppaan tuli ensin vuosina 2008–2009 ja sitten 2015–2016 suuri määrä turvapaikanhakijoita. Oikeistopopulistiset puolueet ovat vahvistuneet kaikissa Euroopan maissa. Yksi vahvin näitä puolueita yhdistävä tekijä on maahanmuuttovastaisuus. Erityisesti se kohdistuu Lähi-idän maista tulleisiin ihmisiin. Pohdin tässä kohden sitä, että eikö antisemitismia – joka on historiallisesti varattu koskemaan juutalaisvastaisia ilmiöitä – voisi laajentaa kuvaamaan ”seemiläistä toiseutta” (mitä se kirjaimellisesti merkitsee), joka tulee kristillisen ja sekulaarin Euroopan keskelle erityisesti islamilaisuuden muodossa. Sekulaarin (ja osin kristillisen) Euroopan on vaikea suhtautua tulijoihin, jotka tuovat uskonnon julkiseen tilaan, joiden ajatuspolkuja ei tunneta ja jotka vaikuttavat olevan jotenkin ”kokonaan erilaisia” (allosemitismi).

Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajiin liittyy myös allosemitististä asennoitumista. Tulijoiden tausta on jotenkin eksoottinen, hämärän peitossa, heidän uskontonsa ja tapansa ovat erilaisia ja he edustavat toiseutta, joihin (suurin) osa suomalaisista suhtautuu myötätunnolla, uteliaisuudella ja kiinnostuksella. Heitä halutaan integroida (filosemitismi) tai vähintäänkin suvaita. Toiset taas näkevät tulijoiden mukanaan tuoman vierauden (allosemitismi) niin poikkeavana, että sitä on syytä vastustaa lujasti (maahanmuuttovastaisuus, antisemitismi).

Miten tämä suomalaisten allosemitismi suhteutuu sitten Lähi-idän tilanteeseen? Otaksun, että nämä kotimaassa koetut mielialat, tunteet ja asenteet heijastetaan myös Israel-Palestiina-kysymykseen. Ajatukset voivat risteillä monella tapaa, mutta varmasti yksi selkeä linja maahanmuuttomyönteisyydestä johtaa siihen, että sympatiat heijastetaan mieluummin Palestiinan kuin Israelin puolelle. Tällöin juutalaisuuden ajatellaan kuitenkin edustavan tuttua länsimaisuutta ja täten Israelin valtion edesottamuksia mitataan länsimaisilla oikeusvaltio- ja ihmisoikeusmittapuilla. Siksi Israelin toimia mitataan ankarammilla mittareilla kuin sitä ympäröivien valtioiden toimintaa.

Maahanmuuttovastaisuuden näkökulmasta tilanne on paradoksaalisempi: sinällään oikeistolaisesti ajatteleva voi pitää hyvänä sitä, että juutalaiset kootaan Israeliin, tai sitä, että Amerikka näyttää Israelin kautta voimaansa suhteessa arabi- ja muslimimaailmaan. Toisaalta, mikäli maahanmuuttovastaisuus on ytimeltään myös klassista juutalaisvastaisuutta, voivat sympatiat kallistua jopa Hamasin tai Hizbollahin kaltaisten Israelia häiritsevien toimijoiden puolelle.

Lopuksi

Olen yllä karkeasti hahmotellut Lähi-itään liittyviä intohimoja, jotka ovat ”sisäsyntyisiä” ja joiden juuret ovat omassa maaperässämme. Oletukseni on myös, että siitä nousevat mielikuvat ja asennoitumiset kuvastavat omassa ympäristössämme olevia arvo- ja näkemysristiriitoja. Myönnän, että hahmotteluni ja havaintoni ovat subjektiivisia. Silti toivon, että niiden pohjalta voisi käydä rakentavaa keskustelua ilmiön ”sisäsyntyisyydestä” vielä menemättä Lähi-idän maastoon, siellä ilmeneviin hyvin monitahoisiin todellisuuksiin tai arvoarvostelmiin asioiden tilasta. Vanha kreikkalainen viisaus kehottaa: ”tunne itsesi”. Se voi olla yksi uusi tapa lähestyä Lähi-idän monimutkaista todellisuutta.

[juttu on ilmestynyt Vartija-lehdessä pääkirjoituksena 16.12.2019]

Jaa somessa: