Patriarkaalisesta kulttuurista on siirrytty jälkipatriarkaaliseen, mutta vastakkainasettelua voidaan lieventää muutosta selittämällä.
[Julkaistu 6.1.2021 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla]
Maailma muuttuu nopeasti. Eurooppalainen ihmisoikeusajattelu on 1980-luvulta lähtien ohjannut Suomen lainsäädännön kehittymistä yksilönvapauksia korostavaan suuntaan. Kylmän sodan päätyttyä talousliberalismi valtasi maailman pelikentäkseen.
Nopeaa kehitystä vasten on ymmärrettävää, että liberaalien aatteiden vastavoimaksi syntyy arvokonservatiivisia liikkeitä ja liikehdintää. Suomalaisessa poliittisessa kentässä tämä vastareaktio on näkynyt etenkin perussuomalaisten suosion kasvuna.
Poliittisen konservatismin rinnalla esiintyy kristillispohjaista konservatismia, kristillisdemokraattien ohella muiden keskusta- ja oikeistopuolueiden kannattajien joukossa. Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on päätöksenteossaan suurten vaikeuksien edessä.
Arvokonservatiivisesta näkökulmasta perusarvoihin kohdistuvina uhkina saatetaan pitää esimerkiksi perheinstituutiota koskevia muutoksia, vieraita uskontoja, toisten kulttuurien edustajia ja ylikansallisia sopimuksia. Erityisen herkkiä ovat sukupuolten tasa-arvoon ja ihmisten yhdenvertaisuuteen liittyvät kysymykset.
Yksittäiset arvokysymykset on helppo nähdä liberaalien ja konservatiivien välisinä kiistoina. Tämä kapea tulkinta ohittaa kuitenkin sen, että kulttuuripiirissämme on tapahtunut syvällinen murros, siirtymä patriarkaalisesta ajasta jälkipatriarkaaliseen. Miehen sukupuoleen sidottu vallankäyttö kodin, uskonnon ja isänmaan asioissa on väistynyt. Tilalle on tullut lainsäädännön takaama ja sukupuolesta riippumaton vallankäyttö.
Yleinen ihmisoikeuksien kehitys, naisen tuleminen yhteiskunnalliseksi subjektiksi sekä pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat luoneet kulttuurisen ympäristön, jossa patriarkaalinen perinne ei ole enää vallan keskiössä. Nyt korostuvat kansainväliset ihmisoikeudet ja niiden soveltaminen kansallisessa lainsäädännössä.
Siirtymä ei ole puhdasrajainen eikä täydellinen, mutta se on merkinnyt yksilön irtautumista suvun ja lähiyhteisön otteesta. Jokainen kansalainen voi tasavertaisesti nojata yhteiskunnan yksilölle tarjoamiin oikeuksiin.
Suomessa sekä valtio että evankelis-luterilainen kirkko ovat viime vuosikymmeninä purkaneet keskeisiä patriarkaalisia lainsäädännöllisiä rakenteita. Esimerkkejä tästä kehityksestä ovat vuonna 1985 voimaan tullut sukunimilaki, naisille annettu mahdollisuus pappisvirkaan (1986) sekä naisten vapaaehtoinen asepalvelus (1995). Rakennemuutos ulottui 2000-luvun alkaessa myös samaa sukupuolta olevien parien asemaan parisuhdelain (2001), avioliittolain (2015) sekä adoptio-oikeuden (2016) kautta.
Jälkipatriarkaalinen kulttuuri rakentuu tasa-arvon ja yhdenvertaisen kohtelun perustalle. Uuden lain aikanakin patriarkaalisuus vaikuttaa asenteissa, arvoissa ja tavoissa.
Tähän olisi kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta kulttuurin murroksen mukanaan tuomia arvoristiriitoja voidaan ennakoida ja selittää. Kyse on ennen kaikkea uuden tietoisuuden synnyttämisestä. Murrosta sanoittamalla sekä muutoksia vastustavat että niitä kannattavat ymmärtävät paremmin, mistä on kysymys. Se vähentää tarvetta tulkita muutoksia ideologisina hyökkäyksinä tai perinteisiä arvoja vastaan suunnattuina salaliittoina.
Jo nykyisellään koulutuksen järjestäjät laativat tasa-arvosuunnitelman, ja niin opetussuunnitelmiin kuin tutkinnon perusteisiinkin on sisällytettävä demokratia-, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymykset. Opetuksessa on kiinnitettävä vielä enemmän huomiota sukupuoleen sidotun vallankäytön murrokseen sanoittamalla sitä oppilaille ja opiskelijoille ikätasoisesti.
Työpaikoilla lakisääteistä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä on syvennettävä. Arvo- ja asennekyselyjen kautta voidaan nostaa esiin teemoja, jotka avaavat mahdollisuuden pohtia ja konkretisoida vallankäytön murrosta.
Jälkipatriarkaalinen kulttuuri ei ole historian loppu tai muuttumaton ihanne. Sen on oltava avoin kritiikille, sisäiselle keskustelulle ja kehitykselle.
Uusimmat kommentit