[23. sunn. helluntaista – Antakaa toisillenne anteeksi. Saarna Varissuon kirkossa su 27.10.2024 klo 12.]
Evankeliumi
Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. (Matt. 6:14–15)
Päivän evankeliumi on lyhyt. Ehkä se on myös harmittoman ja tutun oloinen. Niin itse ajattelin ensin, mutta kun pysähdyin sen eteen ja koetin sitä nostaa, huomasin, että se oli valtavan painava ja tiivis paketti, kuin kivi, jonka ympärille kädet eivät kunnolla yllä eikä sitä ole helppo liikauttaa. Sen sijaan kysymyksiä lähti liikkeelle moneen suuntaan:
Mitä ovat anteeksipyyntö ja anteeksianto? Missä yhteyksissä me käytämme näitä sanoja? Onko anteeksipyytäminen ensi sijassa oman syyllisyyden hoitamista, vai onko sillä jokin toiseen ihmiseen liittyvä korjaava ulottuvuus? Mielletäänkö nykyään puhe anteeksiantamisesta jotenkin erityisesti uskonnon tai uskontojen piiriin kuuluvaksi asiaksi vailla yleisempää ja yhteiskunnallista merkitystä? Mikä on anteeksi antamisen ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen suhde? Tarvitseeko Jumala anteeksipyyntöäni?
Mikä on ollut se tilanne, kun olet viimeksi pyytänyt anteeksi? Milloin viimeksi olet antanut jollekin anteeksi? Korjattiinko näissä tilanteissa jotakin rikkoutunutta asiaa? Jätettiinkö jokin koettu loukkaus tai vääryys taakse? Tapahtuiko anteeksipyyntö oman syyllisyyden lieventämiseksi? Vai voi olla niin, ettet oikein tunnista asioita, joita pitäisi pyytää tai antaa anteeksi?
Pinnallistunut anteeksipyyntö
Englannin kieli voi auttaa havaitsemaan sen, miten eri tavoin anteeksi pyydellään. Anteeksi voidaan pyydellä kohteliaisuuttaan, kun joutuu häiritsemään toista kysyäkseen vaikkapa, meneekö tämä bussi Paimioon? Tällöin käytetään sanaa ”excuse me”. Samalla tavoin käytetään sanaa ”pardon me”. Ehkä paljon useammin sitä kuulee käytettävän, kun ihminen ryntää ohi jonon tai raivaa tietään kohti jotakin samalla todeten, ”excuse me”. Tässä anteeksipyyntö on vain kilpi vastustelujen varalle. Vielä tuolla samalla sanalla voidaan myös osoittaa vastalausetta tai kiivastumista: ”Excuse me – I beg Your pardon!”
Nämä ilmaisut ovat kohtaamisiin ja vuorovaikutukseen liittyviä kohteliaisuuksia, tien tasoituksia tai vastalauseiden osoittamista. Näissä ei ole varsinaisesti kysymys syyllisyydentunnosta, katumuksesta, vapautumisen tai armahduksen kaipuusta.
Kuinka paljon suomen kielellä lausutut anteeksipyynnöt loksahtavat näihin samoihin lokeroihin: osoittamaan sitä, että minulla on pieni ongelma, voisitko auttaa, tai että minulla on kiire ja minä menen nyt tästä – sori siitä, tai osoittamaan närkästystä, että kuulinko nyt todella oikein mitä juuri sanoit?
Ovatko anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen liudentuneet käsissämme edellä kuvatulle pintatasolle? Onko anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen elintila käynyt niin pieneksi, että sille ei arkielämässä löydy enää oikeastaan muuta virkaa, kuin ilmaista ”excuse me” sen erilaisilla äänenpainoilla ja merkityksillä?
Onko käynyt niin, että yksilön oikeudet ja henkilökohtaisen loukkaamattomuuden vaatimus ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei anteeksipyynnöllä ja annolla ole niiden piirissä sijaa. Onko niin, että jos erinäisiä loukkauksia tapahtuu, niitä ei voi sovittaa anteeksipyynnöillä tai anteeksiannolla, vaan ne vaativat aina tuomion ja hyvityksen?
Kääntöpuoli
On selvää, että on olemassa tekoja, joita ei voi sovittaa anteeksi pyytämällä ja anteeksi antamalla. Sellaisia tekoja, jotka osoittavat hirvittävää vallankäyttöä yli toisen. Tällaisissa tapauksissa anteeksipyyntö ja anteeksi antaminen voivat olla tärkeitä asian jälkihoidossa, mutta itse väärä teko tuomitaan ja siitä saa lakiin perustuvan rangaistuksen. Lapset ovat lain erityisessä suojelussa niin, ettei millään uskonnollisella auktoriteetilla ole oikeutta vedota anteeksiantoon ja sovintoon tilanteissa, joissa on räikeästi rikottu heikomman oikeutta.
Jos Vladimir Putin päättäisi lopettaa sodan ja pyytäisi käytöstään anteeksi, en usko, että meillä [tai laajemmin läntisissä maissa] olisi luonnetta vain kuunnella – ja päättää antaa anteeksi. Hänen tekonsa ja tekojensa uhrien kohtalot huutavat sovitusta ja hyvitystä. Anteeksiannolla on aina totuudellisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen liittyvä juurensa. Siksi se ei ole kevyt asia.
Kyllä anteeksi pyytämisellä ja antamisella on niin yksilön kuin yhteisöjen kohdalla edelleen merkitystä. Helsingin sanomat kertoi (HS 26.10.2024), ettei kuningas Charles – joidenkin odotuksista huolimatta – pyytänyt Kansanyhteisön kokouksessa Samoan saarivaltiossa anteeksi brittien harjoittamaa orjakauppaa. Hän korosti puheessaan vain historian ymmärtämisen tärkeyttä. Moni kansanyhteisön jäsenmaa odotti kuulevansa anteeksipyynnön. Se ei itsessään korjaisi suurta kaltoinkohtelua, mutta se olisi eleenä ollut tärkeä. Britannia ei myöskään uutisen mukaan harkitse maksavansa mitään korvauksia.
Tämä uutinen osoittaa, miten historiassa tapahtuneella vääryydellä on pitkä vaikutushistoria, ja miten sen hoitaminen vaatisi sekä symbolista anteeksipyyntöä ja toisaalta jonkinlaista juridista korjaavaa prosessia. Tällainen prosessi koettiin Etelä-Afrikan vallanvaihdon yhteydessä 1990-luvulla. Nämä prosessit eivät ole helppoja. Suomessa saamelaisten kohtelua koskeva totuus- ja sovintoprosessi alkoi vuonna 2021, mutta se on kokenut vastatuulta ja nähtäväksi jää, mihin se johtaa.
Anteeksianto, laki ja oikeudenmukaisuus?
»Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. (Matt. 6:14–15)
Toimiiko anteeksiantaminen siis niin kuin laki: Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan? Jos noudatat lakia, sinulle ei koidu harmia, mutta jos et noudata, seuraa rangaistus. Mihin me joudumme oman anteeksiantamattomuutemme kanssa, jos Jumalan anteeksianto on riippuvainen siitä, miten hyvin me annamme anteeksi?
Tässä kohden on hyvä lukea päivän evankeliumia edeltänyt Isä meidän -rukous: ”Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa.” (Matt. 6:12) Sen, joka on saanut anteeksi velkansa, tulisi kasvattaa itsessään myös samanlaista armollisuutta tarvittaessa sitä lähimmäistä kohtaan, joka on jäänyt velkaa hänelle. (ks. Matt 18:21-).
Ei anteeksianto ole nollasummapeliä Jumalan ja ihmisen välillä. Anteeksi anto on erityisen tärkeää ihmisten kesken. Se on niin tärkeää, että sen toteutumista pitää varjella mitä painavimmalla tavalla. Anteeksianto on ihmisiä varten. Anteeksi antamista tarvitaan jatkuvasti. Anteeksi antaminen merkitsee vapautta. Se merkitsee mahdollisuutta aloittaa alusta.
Siksi Paavo Ruotsalainen totesi, että ”Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia”. Ihmisenä olemisen ja elämisen matka pitää aloittaa joka päivän alusta – ja toisaalta: sen pitäisi saada aloittaa joka päivä alusta. Niin sinun kuin minunkin.
Absoluutio
Synninpäästön latinankielinen nimi on absoluutio. Sen taustalla on ”vapauttamista” tai päästämistä tarkoittava ”absolvere”. Sitä anteeksi antaminen ja sen pyytäminen syvimmiltään ovat: vapautuksen ja vapautumisen puoleen huutamista. Jotta mikään paha ei sitoisi ja estäisi elämästä ihmisenä ihmisten keskellä. Ettei mikään kuorma musertaisi, vaan sen alta olisi mahdollista päästä valoon.
Anteeksiannon voi ajatella Jumalan puolelta niin varmaksi vapauttamiseksi, että se on kerrassaan myös absoluuttinen. Se on ehdoton, rajoittamaton, riippumaton, täydellinen ja puhdas. Tähän Jumalan absoluuttiseen vapauttavaan tahtoon liittyvät myös varhaisen kirkon uskontunnustukset, kun niissä todetaan ”minä uskon…syntien anteeksi antamisen (Apostolinen uskont.) tai ”me uskomme yhden kasteen syntien anteeksi antamiseksi” (Nikean uskont.).
Ihminen voi sotkea elämänsä. Ihmistä voi kuormittaa loppuun asti virheet, joita ei pysty korjaamaan. Ihminen voi jäädä niin paljon velkaa toisille, ettei pysty sitä koskaan maksamaan. Ihmistä voi kurittaa ulkoinen velkominen, laki ja rangaistus, joka on ansaittua. Silti niidenkin jälkeen ja niiden keskellä on tärkeä ymmärtää, että Jumala on ihmisen puolella. Apostoli Paavali totesi tästä vakuuttuneisuudestaan näin:
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 8:38–39)
Uusimmat kommentit