Käsittelin parin viikon (9.7.17) takaisessa saarnassani ohimennen sosiaaliseen mediaan pesiytynyttä aggressiivista keskustelutapaa ja yhteisön raivoa. Ilokseni huomasin, että samasta aiheesta paljon syvemmin ja yksityiskohtaisemmin kirjoittivat Jarmo Huhtanen (HS 16.7.17) ja Pekka Vahvanen (HS 23.7.17). Huhtasen ajatuksena oli, että some-kulttuuriimme tarvitsee nykyistä enemmän toista ihmistä kunnioittavaa, arvostavaa ja armollista otetta. Vahvanen oli huolissaan siitä, että jos ihmisiä ryhdytään laittamaan tilille kaikesta mitä hän on keksinyt nettiin kirjoittaa, tullaan tosiallisesta rajoittaneeksi sananvapautta. Kielihygienia voi johtaa hänen mukaansa itsesensuuriin ja eräänlaiseen loukkaantujien diktatuuriin. Kyttääminen ei tee ihmisestä yhtään parempaa.
Mielestäni molemmat kirjoitukset ovat tärkeitä puheenvuoroja. Ensin mainittu siksi, että se patistelee soveltamaan uudessa keskusteluympäristössä niitä aivan samoja kunnioittamisen ja arvostamisen muotoja kuin mitä me käytämme muuallakin. Toinen siksi, että on totta, että jos tarkoituksellisesti etsimme toistemme sanomisista sanottavaa ja tuomittavaa, sitä varmasti löytyy. Siksi tietty vapaus on ilmaisussa edelleen sallittava.
Suomalaisista ”kynämiehiä”
Mitä meille suomalaisille on somen myötä oikeastaan tapahtunut? Nokian slogan connecting peoplerohkaisi tuppisuita suomalaisia soittelemaan ja viestittelemään toisilleen. Nyt kun sosiaalisen median helpot käyttöliittymät ovat lyöneet itsensä läpi, voi todeta, että suomalaiset eivät vain puhu ja viestittele keskenään, vaan ovat ruvenneet ihan kansakuntana kynämiehiksi. Jos tilannetta peilaa, vaikka kolmen vuosikymmen takaiseen aikaan, luulen, että tuolloin hyvin harva suomalaismies laittoi kirjaimia paperille, puhumattakaan siitä, että olisi altistanut ne toisten luettaviksi. Nyt sosiaali- ja koulutustaustasta riippumatta suomalaismiehet ja -naiset naputtelevat ajatuksiaan estoitta eetteriin. Arvattavaksi jää se, kuinka moni kirjoittajista hakee tietoisesti julkisuutta sanomisilleen ja kuinka moni tulee tiedostamattaan levittäneeksi juttujaan turhan monien silmäparien luettavaksi. Onko some yhdistänyt ihmisiä? Kyllä ja ei. Kyllä: some tarjoaa melko avoimen foorumin mennä mihin tahansa porukoihin ajatuksineen. Ei: sillä se on tehnyt näkyväksi sen, miten erilaisia ja erillisiä (dis-connected) me kokemuksinemme olemme. Mitä tästä pitäisi siis ajatella?
Jäin miettimään erityisesti Vahvasen näkemystä, jonka mukaan ihmisille on sallittava sinällään tyhmät ja kyseenalaiset jutut. Ne ovat tapa helpottaa omaa oloa jakamalla asioita lähimpien kanssa. Tyhmätkin jutut ja ajatukset kuuluvat ihmisyyteen eikä niitä ehkä kannata ”ajatussyntien ratsaamisella” ryhtyä kitkemään. Luulen, että Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaani (1954) liittyy hieman tähän: se toi näkyväksi virallisen sotanarratiivin rinnalle miesten ”tyhmät jutut”. On helppo kuvitella, miten Rokan tai Rahikaisen kommentit – kirjalliseksi taltioituna ja laajalle leviävinä – saivat herättivät aikanaan moraalista närkästymistä ja halua ryhtyä (toivottomaan) ajatus- ja ilmaisusensuuriin. Toisaalta on tervehditty hyvällä sitä, että joku ymmärtää suomalaista sotilasta ja osaa kuvata totuudenmukaisesti miesten tuntoja rintamalla.
En ole kulttuuri- tai kielitieteilijä. Silti jatkaisin some-etiikkaan liittyvää pohdiskelua seuraavalla haparoivalla puhutun ja kirjoitetun sanan erottelulla.
Suullisesta kulttuurista
Ihmisellä on luontainen tarve luotetussa lähipiirissä puhua asioita, jotka ovat tarkoitettu vain siinä hetkessä sanotuiksi ja siihen jääviksi. Paikallisiksi ja kertaluonteisiksi. Luotetussa piirissä voidaan sanoa asioita, jotka ”objektiivisella” mittapuulla mitattuna ovat epäilyttäviä, tyhmiä, vastenmielisiä tai jopa rikollisia. Sama pätee juoruiluun. Sekin näyttää olevan ihmiselle luonteenomaista. Ihminen puhelee asioita, joiden alkuperää hän ei tarkalleen tiedä, mutta jonka sanomiseen innoittaa jokin sisäinen tarve: yleensä jotakin toista henkilöä alentava ja omaa tilannetta kohentava. Juoruilulle on lisäksi tyypillistä se, että se on suullista, oraalista. Kerran sanottu voi jäädä hetkellisesti elämään jaettuna vääränä tietona. Sitä ei ole tarve korjailla, koska se kaatuu ajan oloon omaan mahdottomuuteensa, kun väärän tiedon jakajat kukin tahoillaan joutuvat itse korjailemaan käsityksiään.
Näiden sinällään ehkä tarpeellisten, mutta tyhmien ja jopa vahingollisten käyttäytymistämme leimaavien piirteiden muoto on ollut ennen some-aikakautta suullista. Sellaisena se on haihtunut kuin vesi hiekkaan. Vain ehkä kaikkein kovimmat jutut kiteytyvät sellaisiksi, että ne ylittävä ajan ja paikan rajoituksia ja siirtyvät suullisina eteenpäin. Kukapa ei muistaisi esimerkiksi alakoulussa kerrottuja pikku-Kalle -vitsejä. Ne ovat olleet ennen meitä ja jäävät meidän jälkeemme (vaikkemme olisi niitä koskaan kirjallisessa muodossa nähneetkään). Suullinen levitystapa on pääsääntöisesti vapaa kontrollista, koska se perustuu kertaluonteisuuteen ja luottamuksellisuuteen. Toki tässäkin tapauksessa – henkilöstä riippuen – itsekontrolli määrää, minkälaisia juttuja henkilö kertoilee tai levittelee.
Suullinen perinne voi tosin olla ”kiteytynyttä” ja käyttö kontrolloitua. Suullisena perinteenä eteenpäin ovat välittyneet erityisesti runot ja laulut. Niiden muotoa ja muistettavuutta pitävät koossa erilaiset riimit. Toinen muoto ovat sananlaskut, opetukset ja tokaisut. Ja kolmas sitten vitsit (jotka ovat saattaneet olla härskejäkin). Usein ne ovat käytöltään liittyneet erityisiin tilanteisiin (yhteisön juhlat, riitit, tapakulttuuri) – joskin siis samanmuotoisina ajasta ja paikasta riippumatta. Tällöin suullisen perinteen käyttöä ohjaa vahva kontekstin taju. Tietoisuus siitä, mihin yhteyteen käytettäväksi tietyt ilmaisut ja asiat kuuluvat. Tämä luontainen taju on ohjannut niiden käyttöä ja sen hyvä hallinta on ollut sivistystä ja sellaisenaan eettistä toimintaa.
Kirjallisesta kulttuurista
Kirjalliselle ilmaisulle on pitkään ollut tyypillistä se, että se on tavalla tai toisella kontrolloitua. Sanomalehdet, radio, televisio, tiedekirjallisuus ja kustannustoiminta sisältävät kriteerejä, jotka karsivat mahdollisimman pitkälle pois ”ajatuspierut”. Edes isojen lehtien yleisönosastoille ei ole helppo saada kirjoituksia, jotka ovat moraalisesti paheksuttavia tai toisia ihmisryhmiä loukkaavia. Virallisen median rinnalla on aina ollut myös ihmisen pimeämpiä puolia puhuttelevia medioita, jotka on sitten luonteensa mukaisesti nimetty keltaiseksi lehdistöksi tai juorulehdiksi.
Selvää on myös se, että jo ennen some-aikaa tyhmiä, leimaavia tai tarkoituksellisesti puolueellisia juttuja on levitetty kirjallisessa muodossa. Lajityypiltään tarkoitushakuinen puhe on ollut ideologista, vetoavaa, propagandistista ja agitoivaa. Tästä näennäisestä vapaudesta huolimatta mainitut puheentavat ovat kuitenkin hyvinkin kontrolloituja ja mietittyjä. Niiden takana on yleensä organisaatio, ”koneisto” ja suunnitelma – ja kontrolli.
Some-etiikkaan kasvamassa
Sosiaalisen median tuoma uutuus tai vallankumous on se, että ensimmäistä kertaa historiassa yksityisen ihmisen viestintä on julkista, kaikkialle ulottuvaa ja kontrollivapaata. Niin ikään julkaisulta (yleensä tekstiltä) puuttuu selittävä konteksti.
On ymmärrettävää, että uusi tilanne synnyttää ylilyöntejä, vääristymiä ja vahinkoa. Ongelmaa ei ratkaise se, että ihmisen kaikkia sanomisia tullaan käyttämään häntä vastaan. Pelisääntöjä tarvitaan, kunnioittavaa ja arvostavaa keskustelua on opeteltava. Ja vuorovaikutusta lisättävä, jotta keskinäinen ymmärtäminen ja ymmärrys voisivat kasvaa. Some-foorumista on muodostumassa yhteisö, jossa joudumme hieman muistuttamaan toisiamme sanomistemme tasosta. Yhteisö kasvattaa vähitellen sisäistä (positiivista) kontrollia ja luottamusta.
Jokaisen keskusteluja ja puheenvuoroja lukevan on kohdaltaan opeteltava suhteellisuudentajua ja tulkittava toisten naputtamia ylilyöntejä parhain päin.
Jos some ei tarjoa riittävän luottamuksellista ympäristöä tyhmille jutuille, ne on syytä säästää saunanlauteille ja jakaa kanssasaunojien kesken periaatteella: mitä saunassa puhutaan, se saunaan jää.
Uusimmat kommentit