Reformaation 500-juhlavuoden lähestyessä luterilaiset kirkot etenkin Länsi-Euroopassa valmistautuvat juhlavuoden viettoon kahtalaisissa tunnelmissa. Kerran voitokas ja nopeasti levinnyt tulkinta kristinuskosta on joutunut tilanteeseen, jossa uskonnon merkitys yhteiskunnassa on nopeasti vähentynyt ja ohentunut. Uskonnosta on tullut yksityisasia ja sen paikka kuuluu yksityiseen piiriin. Reformaattoreiden ydinsanoma (”jumalattoman vanhurskauttaminen”) saattaa vastata kysymyksiin, joita ihmiset eivät kysy. Ja toisin päin: mitä ihmiset kysyvät nyt, kirkon perinteestä ei tahdo löytyä rohkeutta vastailla.
Kirkon ja yhteiskunnan suhde
Yksi joukko kokee ahdistusta muutoksessa, jossa kirkon vahva ja näkyvä asema sekä yhteiskunnallinen rooli painuvat marginaaliin. Kirkon osallistuminen suomalaisen yhteiskunnan arvoperustan muodostamiseen on kokenut peruuttamattomalta näyttäviä takaiskuja. Vahvasta valtiokirkon asemasta on tultu kansankirkkoon. Nyt jopa puhe kansankirkosta voi tuntua ylimitoitetulta ja haastetulta. Moni ahdistuu siitä, että (ehkä kuviteltu) yhtenäiskulttuurin aika murenee monenlaisten äänien ja tapojen sekamelskassa. Että enää ei ole selvää rytmiä, käytäntöjä ja traditioita, jotka suurin osa suomalaisista tunnistaa yhteiseksi kristilliseksi perinteeksi.
Toinen joukko tervehtii muutosta uhmalla tai ilolla. Vihdoin kirkko on vapaa valtion ohjauksesta ja holhouksesta. Kirkko voi rohkeasti pitää esillä omia kantojaan valtiosta riippumatta. Se voi pitää esillä sanomaansa ja siitä johdettua arvomaailmaa silloinkin, kun se on ristiriidassa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Näin tervehtivien joukko pitää sisällään ainakin kaksi hyvin erilaista painotusta: yhtäältä siinä heijastuu pietismille ominainen ”kirkko kirkossa” -ajattelu. Todellinen kirkko on näkyvää kirkkoa pienempi tosiuskovaisten yhteisö, joka pyrkii varjelemaan rajaa suhteessa maailmaan omalla etiikallaan ja käytöksellään. Raamatullisuus ja oppi näyttelevät tässä pääroolia. Toinen osa tätä joukkoa taas katsoo, että valtio- ja kansankirkon perinne on ollut kirkolle jo pitkään rasite. Siitä on hyvä päästä eroon. Pyrkimys on instituutiosta vapaaseen yhteisöllisyyteen. Kirkolta kysytään profeetallisuutta, ihmisoikeuksien näkyväksi tekemistä sekä oikeudenmukaisuuden ja rakkauden sanoman julistusta. Toisin kuin ensimmäinen joukko, tässä kirkko pyrkii nimenomaan menemään maailmaan ja osallistumaan ihmisten yhteisiin huoliin ja vastaamaan ajantasaisesti heidän tarpeisiinsa.
Näiden ”ilolla tervehtivien” käsitysten taustalla on sisäänkirjoitettuna se, että uskonto on yksilöllinen ja (saman mielisten) yhteisöllinen asia. Kirkon ei pitäisikään vaikuttaa kovin vahvasti julkisessa tilassa, vaan yksityisten kristittyjen keskellä, ihmisten tasolla.
Mikään kuvatuista asenteista ei puhtaaksiviljeltynä ole hyvä kirkolle ja sen jäsenille. Luterilaiseen kirkkoon kuuluu lähes neljä miljoonaa suomalaista. Se ei ole vähäinen määrä. Vaikka monet kirkon institutionaalista asemaa koskevat mittarit näyttävät laskevaa suuntaa, kirkolla on kuitenkin rakenteellista kokoaan suurempi merkitys suomalaisten elämässä. Siksi toivottavaa olisi, ettei kirkko instituutiona suotta irtisano pitkäaikaista yhteiskunnallista läsnäoloaan ja heittäydy tietoisesti ja tahallisesti marginaaliin. Kristityt tarvitsevat kirkkoa todellisuutensa jäsentäjäksi, dialogiympäristöksi ja turvalliseksi tilaksi. Näitä rooleja ei ole varaa hukata. Mutta huolimatta vahvasta ”taseestaan” (ei taloudellinen), kirkon ja sen jäsenten on erittäin aktiivisesti etsittävä ja sanoitettava kristinuskon merkitystä ihmiselle nyt ja tässä. Kirkon on uudistuttava. Sen on tehtävä suursiivousta, jonka myötä on luovuttava joistakin taakoiksi käyneistä perinteistä.
Tapaus kirkko ja avioliittolaki
Edellä kuvattua kehitystä vasten ajankohtainen teema on 1.3.2017 voimaan astuva uusi avioliittolaki, joka laajenee koskemaan myös samaa sukupuolta olevien mahdollisuutta solmia avioliitto.
Ensin mainitussa joukossa – jotka näkevät luterilaisuuden tärkeänä osana suomalaista elämänmuotoa – herää ainakin kahdenlaisia kantoja. Yhdet harmittelevat sitä, että yhteiskunnallinen avioliitolaki erkaantuu kirkollisesta avioliittokäsityksestä. He toivoisivat, että yhteiskunnallinen ja kirkollinen avioliitto voisivat olla saman sisältöiset. Perusteena tälle on, että yhteiskunta, joka edelleen koostuu luterilaisesta enemmistöstä, heijastaa myös luterilaisen uskon ja elämän kehittyvää moraali- ja tapakulttuuria. Kirkolla on avioliittoinstituution suhteen ollut vahva historia osana yhteiskuntaa. Se on ollut myös yksi luonteva liittymäkohta ihmisten tärkeisiin elämäntilanteisiin. Siksi olisi tärkeää, että kirkko korjaisi pikimmiten omaa avioliittokäsitystään yhteiskunnallisen avioliittokäsityksen mukaiseksi. Tärkeää on myös se, että kirkko seuraa aikaansa ja toimii myös ihmisoikeuksien näkökulmasta tasa-arvoa ja yhdenmukaisuutta edistäen, ei syrjivästi.
Tässä joukossa voi olla myös niitä, jotka pitävät yhteiskunnan kehitystä kirkon kannalta liian nopeana ja vääränlaisena. He surevat sitä, että yhteiskunta maallistuu kirkon kannalta liikaa, eikä kirkko voi esimerkiksi avioliittokysymyksessä seurata sen muutosta. Kokemus luterilaisesta Suomesta heikentyy, kirkon asema työntyy väkisinkin kohti marginaalia. Luterilaisuus näyttäytyy hiipuvana ja vähitellen asemiaan menettävänä voimana. Tämän joukon ihmisissä lisääntyvät pelko, epävarmuus ja näköalattomuus.
Myös niiden keskuudessa, jotka toivovat kirkolle omaa vahvaa valtiosta riippumatonta identiteettiä, reagoidaan ainakin kahdella tavalla. Ensimmäisten mukaan, että kirkko voi näin rauhassa profiloitua nimenomaan avioliitto-opetuksensa suhteen erityisesti kristilliseksi, vaikka se johtaisi jännitteeseen yhteiskunnallisen muutoksen kanssa. Vaikka kirkolle seuraisi tästä jäsenkatoa, riski halutaan ottaa, koska silloin todella punnitaan, ketkä ovat oikeita kristittyjä ja haluavat sitoutua (tulkitsemaansa oikeaan) raamatullisuuteen. Tässä joukossa oltaisiin valmiita luopumaan kirkon oikeudesta vihkiä avioliittoon ja keskittymään siihen, että kirkko siunaa oman opetuksensa pohjalta vain ne parit, jotka se katsoo mahdolliseksi siunata. Samaa sukupuolta olevat parit eivät kuulu tähän joukkoon.
Toiseksi on myös niitä, jotka katsovat, että valtiovalta ja kristinusko ovat lähtökohtaisesti eri asioita ja siksi sinällään esimerkiksi vihkioikeudesta luopuminen ei ole mikään ongelma. Kirkko vain karsisi turhia viranomaistehtäviä ja saisi keskittyä olennaiseen. Kirkon tehtävänä olisi avioliiton siunaaminen. Siunaaminen tulisi laajentaa myös samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaamiseksi. Tässä joukossa korostetaan, että kristinuskon olisi löydettävä nimenomaan kaikista ulkoisista tukirakenteista ja instituutioista vapaa sisältö joka kantaa.
Edellä olen yrittänyt karkeasti kuvata sitä maastoa, johon syksyn kirkolliskokouksessa melkoisella varmuudella leimahtava avioliittokeskustelu laskeutuu. Löytyisikö kuvattujen, hyvin erilaisten kantojen, yhteensovittamiseksi minkäänlaisia työkaluja luterilaisen reformaation perinteestä?
Mitä reformaation perintö voisi tarjota? Adiafora
Keskeinen luterilaisen reformaation taustahahmo, Philipp Melanchthon, lanseerasi antiikista tutun käsitteen ”adiafora”, eli ehdonvallan asia, selkeyttämään muuttumattoman ja luovuttamattoman uskon ytimen suhdetta muuttuviin tapoihin ja käytäntöihin. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa ehdotonta ydintä on se, että ihmisen pelastus (vanhurskauttaminen) on Jumalan työ eikä ihminen voi sitä itse millään toimillaan edesauttaa. Vastaavasti ehdontahdon vallan asia oli esimerkiksi se, miten jokin kirkollinen riitti, seremonia tai vaikkapa munkkihurskauden käytännöt toteutetaan – kunhan niistä ei synny se käsitys, että ne ovat jotenkin pelastuksen kannalta toimia, joiden kautta ihminen tekee oman osuutensa pelastuksen asiassa. Yksimielisyyden ohjeessa (1577) adiafora-asioiksi määriteltiin ”kirkolliset tavat, joista Jumalan sanassa ei ole käskyä eikä kieltoa”.
Adiafora – eli asiat, jotka voivat olla niin tai näin – voidaan toki tulkita monella tapaa. Myös sen painoarvo liikkuu ”mitättömästä tai yhdentekevästä” asioihin, joilla on todella merkitystä, mutta jotka eivät ole evankeliumin ytimeen kuuluvia asioita.
Itse painottaisin sitä, että adiafora-asiat ovat tärkeitä, jopa välttämättömiä. Ne ovat juuri se ”adapteri”, jolla kristinuskon sanoma jäsentyy osaksi kutakin aikaa ja paikkaa, kontekstia. Tässä on adiaforan vahvuus – ja toisaalta riski. Katolinen kirkko aikoinaan uusille alueille levittäytyessään integroi käyttöönsä monia perinteisiä (”pakanallisia”) tapoja. Kirkot rakennettiin paikoille, joissa aiemmin olivat sijainneet pakanalliset uhripaikat. Tässä keskeistä on siis se, että kirkko liittyy uskonkäsityksensä osalta mahdollisuuksien mukaan siihen, mikä on ihmisille käsitettävää ja tuttua entuudestaan. Keskiajalla katolinen kirkko määriteli avioliiton sakramentiksi. Se pyrki vaikuttamaan voimakkaasti yhteiskunnallisiin avioliittokäytäntöihin tuomalla siihen omat painotuksensa.
Adiafora-asioiden riskinä on, että ihmiset muodostavat perityistä traditioista ja muodoista itselleen sukupolvia ylittäviä taakkoja. Näin adiafora-muodoista tulee ytimen paikan ottavia säännöksiä, joiden perusteella vedetään rajoja. Elävästä traditiosta on siirrytty kuolleeseen traditionalismiin. Onko keskiaikaisen kirkon avioliittokäsityksestä (adiafora) tullut osa kristinuskon muuttumatonta ydintä?
Adiafora-asioiden roolin voi nähdä myös positiivisena ja rakentavana. Se ilmaisee, että vaikka joistakin asioista ja käytännöistä ollaan erimielisiä, niiden takana oleva todellisuus on kuitenkin jakamaton. Se on eräänlaista ”sovitettua erilaisuutta” ja sen kunnioittamista.
Mielestäni adiafora voisi toimia edelleen luterilaisuuden perinteestä nousevana periaatteena ja jäsentäjänä ajankohtaisessa avioliittokeskustelussa. Avioliittoinstituutiota voi käsitellä positiivisena ja rakentavana adiafora-kysymyksenä. Se ei ilmiselvästikään ole ”merkityksetön” tai ”yhdentekevä” kristillisen uskon ja perinteen kannalta. Sen painoarvo on mieluummin janan toisessa päässä: avioliitto on ihmisille ja ihmisyhteisöille tärkeä yhteiselämän muoto. Jos kirkon uskosta käsin on siihen jotakin tuotavaa, on luontevaa, että kirkko pyrkii etsimään hyvää yhteyttä evankeliumin ytimen ja avioliiton välille. Näin kirkon usko elää ajassa ja paikassa, ihmisten keskellä, siihen liittyneenä.
Avioliitto ei luterilaisesta perinteestä käsin tarkasteluna ole ”pelastuksen väline tai muoto”. Ihminen ei sen kautta vanhurskaudu. Ei ihminen vanhurskaudu munkkiuteen sitoutumisenkaan kautta. Avioliiton voi nähdä (tärkeänä) adiafora-kysymyksenä. Avioliitto on ensi sijassa ihmisten intiimeimpään lähimmäisyyteen ja vastuunkantoon liittyvä asia. Sen piirissä koetellaan syvimmin se, että ihminen joutuu yhteiselämässään kohtaamaan oman ja toisen puutteellisuuden, vastuun, hyväksytyksi tulemisen tarpeet, jopa oman pimeyden kuin myös anteeksiantamisen ja -saamisen tarpeen.
Tällaisenaan eri luterilaisten sisarkirkkojen käsitykset heijastavat ”sovitettua erilaisuutta”. Uskon ydin (oppi jumalattoman vanhurskauttamisesta yksin Kristuksen kautta) on yhteinen, mutta ihmisten ajalliset ja paikalliset käytännöt siitä johtaen ovat ehdon vallan asioita. Kirkot voivat avioliittokysymyksessä edetä eri tahtiin ja oppia toisiltaan. Ruotsin ja Norjan luterilaisten kirkkojen hyväksymä laajennettu avioliittokäsitys heijastaa niiden adiafora-askelta.
Jos avioliittokäsitystä tarkastelee adiafora-asiana, se avaa kirkolle mahdollisuuden liittyä ajassa oleviin tärkeisiin arvoihin ja yhteiskunnallisiin ratkaisuihin – sikäli kun ne eivät ole ristiriidassa evankeliumin ytimen kanssa. Kirkko ei ole vain traditiota edustava instituutio, vaan se koostuu jäsenistä: kastetuista Jumalan valtakunnan kansalaisista. Siksi kirkon olisi uskallettava tarkistella myös perinteitään adiafora-kriittisestä näkökulmasta. Se tarkoittaa reformaatioperinteen mukaisesti, että kaikki mikä ei ole ydintä, on perittyjä tapoja rikkoenkin voitava ajattella uudestaan uusissa tilanteissa.
Mielestäni kirkon avioliittokäsityksen – minkä piispainkokous jälleen äskettäin vahvisti – suurin ongelma on luomisen teologian ja avioliittoteologian yhteen sitomisessa. Tuo side on naiivi eikä kestä lähempää tarkastelua. Jotta teologinen keskustelu avioliitosta voisi jatkua ja kehittyä, luomisen teologian ja avioliittoteologian välille on tehtävä – jos ei nyt erotusta (separaatio), niin ainakin erottelu (distinktio). Teologisen tieteen (ja muiden ihmistieteiden) pohjalta on mahdollista esittää varsin käsitettävä kuva avioliittoinstituution kehityksestä, muutoksista, funktioista ja sisällöistä aina Vanhan testamentin kulttuureista nykypäivään. Tämän tutkimuksen tuloksille pitäisi nyt antaa puheenvuoro. Se auttaisi myös näkemään sitä, miten avioliitto voidaan tulkita vahvasti adiafora-asiaksi. Kristinuskon kannalta tärkeäksi sellaiseksi.
Uusimmat kommentit