[Puheenvuoro (9.5.2019) tulevaisuusvaliokunnan mietinnöstä 1/2019, joka koskee Kirkon kasvatus vuonna 2030 –tulevaisuusselontekoa]
Seuraavassa käsittelen tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä 1/2019 olevaa pohdintaa strategiasta ja toisaalta luonnostelen vastausta mietinnössä (s. 11) esitetyille kahdelle kysymykselle. Otsikkoni puheenvuorolle voisi olla ”Puuttuva tulevaisuuskuva”.
Strategiasta
Ensimmäinen huomioni koskee kysymystä kokonaiskirkon tasolle laaditun strategian tarpeellisuudesta. Mietinnössä kysytään, tarvitaanko kokonaiskirkon tasolla strategiaa lainkaan (s.2). Mielestäni tähän voi vastata ainakin kolmella tavalla:
1) ei tarvita, mikäli kirkkoa, sen elämää ja ajattelua ei haluta ohjata strategisesti mihinkään.
2) ei tarvita, mikäli strategia on huonosti laadittu, tai sitä ei ole kytketty kirkon muihin kehittämistehtäviin, siihen ei sitouduta päätöksenteon eri tasoilla, sitä ei resursoida eikä sen toteutumista mitata eikä arvioida.
3) strategia tarvitaan ehdottomasti, mikäli kirkon elämää ja ajattelua halutaan ohjata valittuun päämäärään. Tällaisen strategian tulee nousta perustehtävästä, mutta sen tavoite ja tähtäin täytyy olla muutoksessa, jonka toteuttamiseen erilaiset toimenpiteet ja ohjelmat kytkeytyvät. Strategia vaatii päätöksentekijöiltä ja toimijoilta joka tasolla sitoutumista ja sen toteuttamista pitää johtaa.
Mielestäni kirkolla on varaa vain viimeisimpään (3). Mikäli kokonaiskirkkoa, seurakuntia, mutta myös kaikkia kirkon jäseniä halutaan tukea, on hyvä, ohjaava ja ymmärrettävä strategia välttämätön. Lisäksi, tulevaisuusvaliokunnan mietinnön (s. 13) ponnet 2-4 edellyttävät, että niiden taustalla olisi kokoava strategia. Selonteossa on monessa kohden mainittu juuri niitä asioita, jotka ovat (a) kokonaiskirkon (b) strategisia tehtäviä.
Mutta on vielä yksi perustavampi ongelma: kirkolta puuttuu tulevaisuuskuva, visio. Vasta sitä vasten rakennetaan strategia. Strategiasta johdetaan toimenpiteet.
Tulevaisuusvaliokunnan mietinnön pohjalta (kevät 2017) kirkolliskokous hyväksyi 17 kehitystehtävää. Nyt ne uhkaavat murentua yksi kerrallaan, tai hyväksyttyinäkin ne jäävät irrallisiksi, koska kirkolta puuttuu (a) visio ja (b) siihen tähtäävä päästrategia. Tulevaisuuskomitean mietintö (2016) ei sisältänyt mielestäni visiota. Se sisältää tärkeiksi koettuja toimenpiteitä, jotka pääsääntöisesti koskevat kirkon haasteita, toimintakulttuuria, organisaatiorakennetta ja asemaa.
Tulevaisuusvaliokunnan huolia ja kysymyksiä
Tulevaisuusvaliokunta esittää mietinnössään kaksi visaista kysymystä ja toivoo niihin vastauksia (s. 11).
- Eikö kirkko tue nuoria aikuisia uskon kehittymisessä ja onko se näin itse johdattamassa ulos kirkkoon kuulumisen kulttuurista?
- Miten kirkko voi luoda yhteisöä, jossa nuori aikuinen voi syventää omaa kristillistä identiteettiään?
Mielestäni mietinnössä on jo joitakin avaimia näihin kysymyksiin vastaamiseksi. Tarkoitan lähinnä niitä useampia kohtia, joissa tulevaisuusvaliokunta itse tekee rajauksia tavalla, joka ainakin jostakin näkökulmasta on osa itse ongelmaa – ei sen ratkaisua. Annan tästä neljä esimerkkiä:
Esimerkki 1. Mietinnössä (s. 3-4) todetaan, että kristillisen auttamistyön tulee olla keskeinen näkökulma (vähätuloiset), ja että nyt se jää kaste- ja identiteettikeskustelun jalkoihin. Johtopäätöksenä tulevaisuusvaliokunta katsoo, että (selonteon) teologinen analyysi on vaillinaista eikä kirkkokäsitystä ole pohdittu kunnolla (s. 5). Tämä ei avautunut minulle. Miten kirkkokäsityksen analyysilla vastataan siihen, jos yksinhuoltajaperheiden sosio-ekonomiset ongelmat kuormittavat perheitä. Teologia voi näyttäytyä todellakin elämälle vieraana.
Esimerkki 2. Sivulla 8 todetaan, että ”pelkkä verkostoissa toimiminen ei kirkon kasvatustoiminnalle kuitenkaan riitä, sillä se ei kasvata kristityn identiteettiä ja sitä, että kristitty tarvitsee seurakuntayhteyttä.” Asiaa voi tietysti lähestyä niinkin, että olisiko tuo juuri verkostoissa tapahtuva kristittynä toimiminen tai ”seurakuntayhteys” aidompaa ja vaikuttavampaa yhteyttä kuin pyrkimys seurakuntaidentiteetin terävöittämiseen ja sen viestimiseen ”sisäpiiriytenä”?
Esimerkki 3. Sivulla 11 todetaan, että ”on rohkaisevia esimerkkejä aktiivisesta nuortenaikuisten toiminnasta, jossa oleellinen rooli on luottamuksella, kepeydellä ja keskustelevalla asenteella kristillisestä sisällöstä ja tunnuksesta tinkimättä”. Toivon, että nämä eivät olisi koskaan vastakohtia. Eivätkö luottamus, keskusteleva asenne – ja miksei kepeyskin – ole sisäkkäisiä itse kristillisen uskon sisällön kanssa? Mutta mikäli sisällön osalta alleviivataan sitä, että se on tinkimätöntä tunnustuksellisuutta, voi todella olla yllättävää, jos kohtaaminen on luottamusta herättävää, keskustelevaa ja kepeää.
Esimerkki 4. Sivu 11: ”—on paineita tarkistaa kummiuden edellytyksiä – – tämän täytyy kuitenkin tapahtua niin, ettei kirkko vetäydy teologiastaan.” Mistä teologiasta kirkko vetäytyy, jos se tässä vetäytyy? Mietinnössä todetaan, että kummien tehtävä on antaa kristillistä kasvatusta ”yhdessä seurakunnan kanssa”. Mikä tai ketkä ovat seurakunta?
On hyvää teologiaa ja on huonoa teologiaa. Teologista työtä on tehtävä jatkuvasti ja ajattelua on kehitettävä. Teologia ei ole jotakin staattista, jolta haetaan vastaukset akuutteihin kysymyksiin. Se on dynaamista tulkintaa kristillisen aineksen ja kunkin ajan suhteesta.
Vastauksia kahteen kysymykseen
Palaan näiden neljän esimerkin jälkeen alkuperäisiin kysymyksiin, joihin tulevaisuusvaliokunta odottaa vastauksia. Mielestäni nämä neljä esimerkkiä ovat, kuten aiemmin totesin, osa ongelmaa, eivät sen ratkaisua. Ne ovat juuri sitä kieltä, ja tapaa hahmottaa, joka on ”kirkosta ulos johdattamisen kulttuuria”. Sulkeeko kirkko omalla toiminnallaan ulos, sanooko se: älkää tulko, tai te ette riitä, tai: ottakaa tai jättäkää?
Kerrotaan maaherrasta, joka sattui huomaamaan, kun pojankossit nahjatessaan olivat vahingossa tulleet töytäisseeksi hänen hienoa virka-autoaan. Maaherra tuli paikalle, laittoi kaiken arvovaltansa peliin ja nuhteli poikia sanoen: ”Ettekö te tiedä, kenen auto tuo on?” Yksi pojista vastasi: ”No emme!” Näyttäytyykö kirkko nuorille ja nuorille aikuisille samoin: ärtyisänä, omasta arvostaan tarkkana setänä, joka ei siedä sitä, että sen statukseen uhkaa ihmisten huolimattomuuden seurauksena kolhuja? Nolointa on vedota arvovaltaansa silloin, kun sitä ei (enää) ole tai sitä ei enää tunnisteta.
Tämä liittyy myös kysymykseen strategiasta. Kirkon strategiaa voi hyvin perustein arvioida nyt niin, että se on menneisyyden aseman mahdollisimman sitkeää puolustamista. Se on perääntymistä milli milliltä suuntaan, mikä näyttää vääjäämättömältä. Tilannetta ei kokonaisuutena arvioida uudelleen, koska strategian lähtökohta on vallan ja aseman säilyttäminen. Toisaalta uskomisen ja uskonnollisen käyttäytymisen suositeltava muoto on jonkinlainen ”infantiiliuden ihanne”. Se sanoo: ”pysy lapsenuskossa, pysy lapsena. Älä ajattele uskonasioista itse pidemmälle. Kirkko hoitaa sen puolestasi.”
Jos kristillistä uskoa lähtökohtaisesti ohjaa totuusvaatimus, muuttumattomuus ja pysyvyys sekä auktoritatiivisuus ja hierarkkisuus, nämä yhdessä ovat mielestäni osa ongelmaa – eivät sen ratkaisua.
Vaihtoehto tälle olisi kirkon kutsumuksesta avautuva strategia. Tällöin siinä kyseenalaistettaisiin ensinnäkin vanhentuneita perusoletuksia, erityisesti käsitystä vallasta, asemasta ja annetusta sanoituksesta. Ihmiset kyselevät ja kyseenalaistavat, he haluavat keskustella ja koetella. He haluavat hajottaa ja rakentaa uudelleen. Sen takia kristinuskoa tulisi tänä päivänä käsitellä kohdaten uskonnon ja uskomisen kipukysymykset. Se tarkoittaa antautumista, avoimuutta dialogiin, kaiken tiedon – myös tieteellisen –käyttöä osana uskonkysymysten avaamista. Ihmiset eivät mene tästä rikki. Eikä kristinusko mene tästä rikki. Tällä tavalla rakentuu paremmin kristillinen identiteetti, joka on sisäistettävissä ajassa olevassa vuorovaikutuksessa, yhteisessä tietoisuudessa.
Kirkon sisällä tarvitaan mielenmuutosta monissa asioissa. Tarvitaan uutta teologista reflektointia ja rohkeutta. Uskonnon ja tiedollisen ajattelun suhteen kehitystä voisi alkajaisiksi hahmottaa esimerkiksi J.W. Fowlerin (1940-2015) uskonnollisen kehityksen avaamista perspektiiveistä. On selvää, että aikuisen lähestymistavan etsiminen haastaa nykyisiä toimintamalleja, ajattelu a ja sanoitusta. Se vaikuttaa käytäntöihin, puheenaiheisiin, arvostuksiin ja niistä nouseviin vaatimuksiin. Mutta tämä on välttämätöntä, jotta kirkko noudattaisi kutsumustaan olla läsnä ihmiselle tärkeimmissä ja välttämättömimmissä hänen elämässään.
Lähteet ja kirjallisuus:
Kirkon kasvatus vuonna 2030. Kristillisen uskon välittymisen haasteita ja mahdollisuuksia. Kirkon tulevaisuusselonteko 2018. Toimittanut Jarmo Kokkonen. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 74. Kirkkohallitus.
Oikarinen, Lauri (1993): Ihmisen uskon kehitys. James W. Fowlerin teorian konsistenssi analyysi. STKS:n julkaisuja. Helsinki.
Tulevaisuuskomitean mietintö. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 47. Kirkkohallitus.
Tulevaisuusvaliokunnan mietintö 1/2019.
Uusimmat kommentit