Luterilaisessa perinteessä pappeus ulottuu kahteen suuntaan: jokaisen kastetun kristityn tehtäväksi ja piispuudeksi. Seuraavassa muutamia vapaita huomioita näistä.
Piispuudesta
Kristillisen kirkon kaitsentaviran eli piispanviran taustalla on kättenpäällepanemisen kautta toteutuva apostolinen jatkumo (successio apostolica). Se on kuin leipätaikinajuuri. Juuressa asusteleva hapateketju siirtää taikinan kohottamiseen tarvittavat villihiivat ja bakteerit sekä makuominaisuudet uuteen taikinaan.
Kirkossa on ajateltu apostolisen valtuutuksen etenevän samalla tavalla: luotetut henkilöt saavat vastuulleen perinnön hoitamisen ja seurakuntien johtamisen. Aiemmin itse samalla tavoin valtuutetuiksi tulleet (apostolit) siunaavat tehtäviinsä uudet vastuunkantajat kättenpäällepanemisella. Vähitellen tämä valtuuttajan rooli on yhdistetty nimenomaan piispuuteen. Se on selkeänä katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Kyse on ollut kirkon virkojen eriytymiskehityksestä.
Luterilaisessa perinteessä on syitä, miksi suhtautuminen pappisvirkaan, mutta erityisesti piispan ja paavin virkaan, sisältää jännitteitä. Reformaation seurauksena apostolinen jatkumo katkesi varhaisissa luterilaisissa seurakunnissa. (Katoliset) piispat eivät enää vihkineet (luterilaisille) pappeja. Kaikille luterilaisille kirkoille apostolinen jatkumo ei ole ollut elämän ja kuoleman kysymys. Ekumeenisen kehityksen myötä piispan viran merkitys on Suomessa vahvistunut.
Toinen jännite on siinä, katsotaanko piispan viran, erotuksena pappeuteen, perustuvan jumalalliseen (iure divino) vai inhimilliseen (iure humano) asetukseen. Luther katsoi, ettei paavin (eikä siten piispojenkaan) virka perustu jumalalliseen asetukseen vaan inhimilliseen järjestykseen. Toisaalta – aikansa radikaalireformaattoreita vastaan – luterilaiset katsoivat kuitenkin erityiseen virkaan liittyen, että ”kirkko on saanut käskyn asettaa virkaan seurakunnanpalvelijoita, ja tämän asian tulisi olla meille mieluinen, kun tiedämme, että Jumala hyväksyy tämän palveluviran ja on siinä läsnä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XIII, 12).
On vielä kolmas jännite. Luterilaisuudessa kaste on lähtökohta yleiselle pappeudelle (1. Piet. 2:9-10). Luther ravisteli hengellisen säädyn välittäjäasemaa ja asetti sen maallisten säätyjen rinnalle. Niin maallisessa kuin hengellisessä kutsumuksessa palvellaan Jumalaa. Tehtävät vain ovat erilaiset.
Kirkko kuitenkin erottaa erityisen pappeuden tehtävään – sanan ja sakramenttien hoitoon – siihen kutsutut. Huolimatta yleisen pappeuden perustavuudesta, erityisen pappeuden katsotaan olevan kirkolle olennainen tekijä.
On hyvä pysähtyä miettimään, onko nyky-yhteiskunnassa voimistuva ammattilaiskeskeisyys (professio) vaikuttanut myös kirkossa erityisen ja yleisen pappeuden käsityksiin. Onko kirkko pappien varassa?
Pappeudesta ja maallikkoudesta
Toisen maailmansodan jälkeen, mutta erityisesti 1960-luvulta alkaen pappien ja seurakuntalaisten rinnalle kasvanut suuri joukko koulutettuja hengellisen työntekijöitä, jotka hoitavat kirkolle uskottua palvelutehtävää diakonian, kasvatuksen ja musiikin aloilla.
Tunnustuskirjoihin kirjattu viran määritelmä on ohjannut ajattelemaan papit (klerikos) erillisinä muista ammattiryhmistä (laikos), vaikka seurakuntalaisen näkökulmasta ne edustavat kirkon tehtäviin erotettuja palvelijoita – koulutettuja ammattikristittyjä. Tässä erottelussa kaikuu Augsburgin tunnustuksen (CA 5) toteamus: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.” On lähdetty siitä, että tehtävät kuuluvat papeilla, vaikka heidän rinnalleen on ilmestynyt merkittävä joukko koulutettuja palvelijoita, kasvattajia ja evankeliumin opettajia.
Augsburgin tunnustuksen määritelmästä johtunee se, että muut kirkon työntekijäryhmät mielletään ”maallikoiksi” suhteessa evankeliumin opettamiseen ja sakramenttien jakamiseen. Tämä on jossakin tapauksissa voinut vaikuttaa seurakunnan muiden palvelutehtävien ulkoiseen- ja itsearvostukseen. Virkojen arvostukseen vaikuttaa myös niiden pakollisuuden aste. Seurakunnissa on oltava kirkkoherran, diakonin ja kanttorin virat (KJ 6:1).
Mikä papin virassa sitten on erityistä? Mielestäni se, että teologikoulutuksen saaneina papit ovat kristillisen lähteistön ja perinteen tuntijoita. Heidän pitäisi aktiivisesti käyttää nimenomaan tätä taitoa työnsä taustalla. Mikael Agricola totesi, että papin tehtävänä on opiskella (studeerata), saarnata ja rukoilla. Suomessa papit ovat saaneet yliopistokoulutuksen. He ovat olleet yhteiskunnan koulutetuinta joukkoa. Tämä on piirre, joka kuuluu pappeuteen edelleen. Papin tulee tuntea laaja-alaisesti kristillinen perinne ja olla sen asiantuntija. Hänen tulee myös tietää, mitä ei tiedä: Ja mitä ei tiedä, hän (tarvittaessa) osaa ottaa siitä selvää tai osaa ”nostaa hattua” vaikean ongelman edessä.
Tulevaisuus
Kirkko on perinteisenä instituutiona saman muutoksen kourissa kuin muutkin instituutiot. Kirkon on vaikutettava ja vakuutettava muulla kuin auktoriteetillaan ja vahvalla historiallaan. Ihmiset sitoutuvat sellaiseen, jolla on heille merkitystä, joka on aitoa ja tuntuu tarpeelliselta ja läheiseltä.
Kirkon on palattava juurilleen. Sen oltava jälleen ”uloskutsuttujen”, kastettujen yhteisö pikemmin kuin uskonnollisia palveluja tuottava laitos. Sen on uskallettava puhua ihmisten kieltä ihmisten asioista. Kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä sama asia todetaan sanomalla, että: ”uudistuksen keskeisimpiä päämääriä on siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun. Seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan kohde, vaan he muodostavat seurakunnan ja ovat sen täysivaltaisia toimijoita.” (kannanotto 1)
Tulevaisuus asettelee ja venyttelee pappeuden ulottuvuuksia jälleen hieman uuteen asentoon. Siihen meillä pitää olla valmiutta. Kokonaiskirkon tasolla on muodostettava näky siitä, miten kaikkien kristittyjen (yleinen pappeus) voi palvella seurakuntaa heidän (ammatillista) osaamistaan arvostaen.
Tämä vaatii seurakunnan olemuksen uudelleen ajattelua. Seurakunta ei ole läsnä vain silloin, kun palkattu työntekijä on läsnä. Seurakunta ei ole vain taho, tila tai toimintamuoto. Seurakunta on kastettujen ihmisten joukko. Sen keskellä ja sitä palvelevat seurakunnan erityisiin tehtäviin palkatut työntekijät. Kastetut kristityt palvelevat seurakuntaa ja maailmaa omissa kutsumuksissaan. Nämä on ehkä totuttu näkemään erillisempinä kuin niiden tarvitsisi olla. Ei vain kirkko instituutiona ole muutoksessa, muutoksessa on hengellisen ja maallisen rajojen sijainti. Kokonaiskirkon tasolla tästä on muodostettava selkeä näky.
Uusimmat kommentit