[kirkolliskokous 6.11.2020]

1950-luvun lopulla Paavi Johannes Paavali 23:s avasi katolisen kirkon ikkunat ja tuuletti. Hän halusi päivittää kirkon elämää ja uskoa (ital. aggiornamento), mikä tapahtui Vatikaanin toisessa konsiilissa (1962–1965).

Suomen evankelisluterilaisen kirkon uuden strategia 2026 otsikko ovi-teemoineen on käyttökelpoinen ja rikas. Eräästä näkökulmasta ovi-teema kuitenkin sisältää mielikuvan paikallaan jököttämisestä, rakennuksista, seurakuntakeskuksista, instituutioista ja työntekijöistä. Näiden ympärille seurakuntalaisten oletetaan kokoontuvan. Ovi-teema viestii: ”me emme liiku, mutta oletamme, että ihmiset liikkuvat.”

Valitun strategian edellytys on, että kirkko on kutsuva, kiinnostusta herättävä, ymmärrettävä ja saavutettava. Esitän ensin muutamia huomioita strategiassa oleviin mahdollisuuksiin. Sen jälkeen nimeän muutamia asioita, joita toivon tulevaisuusvaliokunnan mietintöä laatiessaan pohtivan.

Mahdollisuudet

Asiakirjan teologinen taustaluku kaikessa tiiviydessään ansaitsee erityiskiitoksen. Teologia on kulttuureiden keskellä syntyvää (kontekstuaalisuus). Se on kristillisen uskon reflektiota omien sen tekstien ja perinteiden ymmärrettävyydestä ja ilmaisuvoimasta suhteesta kuhunkin aikaan ja sen haasteisiin. Tähän teologiseen työskentelyyn olisi kirkossa nyt panostettava. Ehkä tehtävä on päivittää kirkon patriarkaalinen perinne elävästi jälkipatriarkaaliseen.

Kirkon missio on kokonaisvaltainen ja vapauttava. Se katsoo eteenpäin. Kirkolla on tehtävä ajassa ja tässä maailmassa. Tämän sanoittaminen ja todeksi tekeminen tekee kirkon työstä merkityksellistä.

Strateginen valinta (6.) ”ovet auki tulevaisuudelle” avaa kirkon työn globaalin näkökulman. Tänä aikana sen merkitys on yhä tärkeämpi – sanoisin välttämätön. Kirkko tai evankeliumi eivät ole vain suomalaisten vastaanottamaa ja vaalimaa. Aikamme haasteet ja mahdollisuudet eivät rajaudu Suomen rajojen sisäpuolelle. Elämme ja toimimme maailmankylässä. Paavi Fransiskuksen kahden viimeisimmän kiertokirjeen sisältöihin on myös luterilaisesta perinteestä käsin helppo liittyä.

Huomiota vaativat asiat

Kommentoin seuraavaksi strategian valintoja, jotka vaativat erityistä huomiota.

”Ovet auki kirkkoon ja kasvuun” (valinta 2) tavoittelee ihmisen elämänkaaren mittaista matkaa osana seurakunnan yhteisöä. Tämä herättää kysymyksiä: miten vakavasti me otamme maailmaamme ja ihmistä koskevan tiedon ja asetamme sen pelotta vuorovaikutukseen kristillisen uskon kanssa? Avaamaton ja reflektoimaton usko pitää ihmistä ”vain maallikkona” ja estää häntä tuomasta asioita yhteiseen käyttöön. Ihmisen uskonnollisuus on kehittyvää. Tälle dialogille seurakunnan pitäisi olla kunnioittava ja turvallinen tila. Tällä hetkellä kyselevä ja kriittinen keskustelu rajautuu ja rajataan usein kirkosta ulos (enkä monenlaisin perustein). Ainakaan strategian toimenpideteksteistä ei ole mahdollista lukea, että ihmisen kyselyä kunnioittavalle keskustelulle luotaisiin nyt tilaa ja siihen panostettaisiin.

”Ovet auki kaikille” (valinta 3) on erittäin tärkeä painotus. Kirkon nelivuotiskertomuksessa (2016-2019) yhdenvertaisuus on nuorempien sukupolvien keskuudessa aivan luovuttamaton arvo. Kirkolla on omassa keskuudessaan paljon tekemistä ihmisten yhdenvertaisen kohtelun osalta. Jos kirkossa sanat ja teot ovat ristiriidassa, teot puhuvat aina selkokieltä. Tälläkin hetkellä useassa asiassa kirkon ääni sanoo: ”ovet eivät ole auki sinulle”. Täytyy muistaa, että toimintakulttuuri syö strategian aamupalaksi (Peter Druckeria mukaillen).

”Ovet auki yhteiselle työlle” (valinta 4) on erittäin tärkeä painopiste, mutta siinä pätee sama kuin edellisessä: luotammeko päätöksentekijöinä ja kirkon työntekijöinä oikeasti ihmisiin? Toimintakulttuurin muutos vaatii todella oppimista ja tietoista työskentelyä kirkon kaikilla tasoilla. Kulttuurin muuttaminen hidas ja työläs prosessi, mutta se on välttämätön.

”Ovet auki uusille mahdollisuuksille” (valinta 5) kokeilukulttuureineen ja riskinottoineen on tärkeää. Pitää olla lupa mennä epämukavuusalueille ja epäonnistuakin. Kirkossa työmuodoilla on pitkät perinteet ja toisaalta kirkon toimintakulttuuria leimaa varovaisuus ja turvallisuushakuisuus. Jotta kokeilukulttuurissa voidaan onnistua, edellyttää se, että myös strategialinjauksissa kolme (3) ja neljä (4) onnistutaan. Lisäksi kokeiluiden taustalla olisi hyvä olla selkeä tarkoitus.

Siksi ehkä suurin puute, mitä itse olen kokenut kirkon toimintasuunnitelma- ja strategiatyössä, on tulevaisuuskuvan eli vision puuttuminen. Itse olen kokenut vision tärkeänä työkaluna johtamissani organisaatioissa. Visio ei ole vain kehittämisen pohja, vaan se on myös henkilöstön ja sidosryhmien sitouttamisen väline.

Kirkossa on totuttu etenemään ”selkä menosuuntaan”. Vasta pakon edessä on mietitty yksittäisiä osatavoitteita ja toimenpiteitä ilman laajempaa ja pidemmälle ulottuvaa kuvaa siitä, mihin me haluamme olla matkalla. Tämä strategia – ilman visiota – on itsessään sellainen. Samoin kuin edellisen kirkolliskokouksen (2016-2020) hyväksymät 17 tulevaisuustoimeksiantoa.

Tulevaisuusvaliokunnan olisi mietinnössään syytä pohtia vision/tulevaisuuskuvan lisäämistä seuraaviin kirkossa valmistuviin strategioihin. Ja vielä painokkaammin sanoen: visio ei ole mikään lisä tai koriste, vaan se on päämäärä, joka pyritään saavuttamaan yksittäisten strategisten valintojen kautta.

Lopuksi

Kirkon tulevaisuudesta huolta kantavan jäsenen on avattava omia oviaan. Hänen on hyvä käydä sisään myös toisten ihmisten – kenen tahansa – ovista.

Onneksi, niin uskon, kirkkomme strategiasta huolimatta ja sen ohi, Kristus (Joh. 20:19) saapuu ihmisten koteihin. Koteihin, joissa ollaan lukittujen ovien takana ja peloissaan. Koteihin, joiden ihmiset eivät ole osallistuneet kirkkomme toimintaan aktiivisina jäseninä, tai koteihin, jotka kuulevat kirkkomme äänen merkityksettömänä, pelottavana, vaativana tai uhkaavana.

Jaa somessa: