Jälleen uutta pohdittavaa (3/3)
Israel Finkelstein on arkeologi. Hän lähestyy Raamatun kertomuksia Levantin alueen (joka kattaa ytimeltään Palestiinan, mutta laajemmin itäisen Välimeren ympäristön ja läntisen Aasian) arkeologista evidenssiä vasten. Israelissa arkeologia on myös identiteettipolitiikkaa. Heprealainen yliopisto edustaa telavivilaisen arkeologi Ben-Yosefin (2019b) mukaan ”maksimalistista koulukuntaa” – joka hyvin pitkälle lähtee siitä, että Vanhassa testamentissa esitetyt kertomukset ja kronologiat sisältävät historiallisen ytimen (core). Finkelsteinin taustalla taas on raamatunajan arkeologiaan keskittynyt Tel Avivin yliopisto, jota kutsutaan lähtökohdaltaan ”minimalistiseksi kouluksi”. Sen ajatus on, että raamatunkertomukset eivät ole historiankirjoitusta vaan menneisyyden teologista tulkintaa. Raamatun arkeologinen tutkimus asettaa tekstit testiin ja avaa tekstien monikerroksellisuutta historiallisesti merkityksellisellä tavalla paljastaen samalla niiden tarkoitushakuisen ja ideologisen luonteen.
Nämä Finkelsteinin arkeologiaan perustuvat ”minimalistisen koulun” näkökulmat suhteessa Raamatun omaan narraatioon ovat osa kohtalaisen yleistä tutkimuskonsensusta. Vaikka Heprealaisen ylipiston ”maksimalistinen koulu” näkee Raamatun kertomusten sisältävän Finkelsteinia vahvemmin historiallisen tapahtumien kaiun, molemmat nojaavat metodologisesti ajatukseen siitä, että vasta arkeologian tunnistamat jäänteet kiinteistä asutuksesta, rakennuksista ja linnoitusjärjestelmistä osoittavat järjestäytynyttä ja kehittynyttä hallntamuotoa. Toisin sanoen, oletus on, että kansasta ja hallintojärjestelmistä voidaan puhua vasta kun ne ruumiillistuvat pysyvään astukseen, merkittäviin rakennuksiin, linnoituksiin ja kirjalliseen jäämistöön. Yleensä tämä edellyttää myös kehittynyttä ympäröivää maataloutta.
Äskettäin Israelin eteläosasta, Negevin autiomaasta on löydetty ns. Aravan kuparikaivosalue. Siihen liittyvässä tutkimuksessa (Ben-Yosef 2019b) on todettu, että se ei ollut minkään silloisen tuntemamme valtakunnan (Egypti, Assyria) käsissä, vaan todennäköisesti paimentolaisten hallinnassa. Israelista on löytynyt muita vastaavia esimerkkejä siitä, että paimentolainen (nomadi) elämänmuoto saattoi kehittyä myös korkeatasoiseksi hallintojärjestelmäksi, aina kuningaskuntatyyppiseksi yhteiskunnaksi saakka.
Ben-Yosefin mukaan raamatuntutkimuksessa on pitkään vallinnut metodinen oletus, joka painottaa arkeologian löytöjä (jotka aina liittyvät kiinteään asutukseen) eikä käytännössä pysty hahmottamaan muita mahdollsia elämänmuotoja, joista ei vastaavaa jälkeä jää:
The tendency in biblical archaeology to treat absence of evidence as evidence of absence (in the case at hand, of social complexity) should be expected, as doing otherwise would undermine the role of archaeology in the discourse of biblical scholarship. (Ben-Yosef 2019a, 378)
Lisäksi arkeologian ”arkkitehtuurista virhettä” (architectural bias) on vahvistanut länsimaisten tutkijoiden anakronistinen käsitys vetää yhtäläisyysmerkit tuntemiensa arabibeduiinien ja muinaisten israelilaisten nomadien välille. Toisin sanoen, beduiininen elämänmuoto on eksoottinen, mutta sen varaan ei rakennu valtakuntia eikä valtakulttuureja. Ben-Yosef (2019b) jatkaa:
In historical reconstructions, the proponents of both schools [“minimalistic”, “maximalistic”] attribute crucial weight to the very existence of permanent settlements and to the form of their construction; but neither school takes into account the possibility that nomadic societies, or mixed societies consisting of a population both mobile and fixed (as was apparently the case in the period of the early monarchy), forged complex social-political structures. The absolute and simplistic reliance on the remains of stone-built structures in reconstructing the history of the biblical period can be termed the “architectural bias” in biblical archaeology.
Raamatuntutkimus on alati käynnissä oleva prosessi. Arkeologiset löydöt tuovat jatkuvasti uutta käyteainetta tekstien uudelleentulkinnalle. Tämä tekee aihepiiristä hyvin mielenkiintoisen ja toisaalta prosessinomaisuus muistuttaa siitä, että lukijan ei ole syytä jämähtää jonakin aikana hankkimaansa käsitykseen vaan häntä hoputetaan liikkeelle havaitsemaan, mitä uutta on jälleen tullut esiin. Aloitin pohdintani 1990-luvulla hankituista peruskäsityksistä. Ne joutuivat uudelleentarkastelun kohteeksi noin 15-20 vuotta myöhemmin. Nyt jälleen näkökulmia on pakko tarkistaa, laajentaa ja päivittää.
Raamatuntutkimus on hyvä esimerkki pitkän inhimillisen historian jatkuvasta uudelleentulkinnasta. Vastuullisesti tehtynä se muodostaa ilmiön, jota kutsun ”kulttuuriseksi kestävyydeksi” (cultural sustainablity). Sen kriittinen harrastaminen estää tendenssimäiset tai jostakin yksittäisesti intressistä käsin tehdyt painotusyritykset. Raamattu aihepiirinä, jos mikä, on sekä uskonnollisen, että poliittisen vallankäytön väline. Siihen voi vastata vain tutkimuksella, joka luo kulttuurisen kestävyyden siltaa menneisyyden puheen (tekstit) ja nykyisen ymmäryksen välille.
OSA 1: https://www.jukkahautala.fi/vanha-testamentti-arkeologian-valossa-kolme-paivitysta/
OSA 2: https://www.jukkahautala.fi/vanha-testamentti-arkeologian-valossa-kolme-paivitysta/
Lähteet
Ben-Yosef, Erez
2019a The Architectural Bias in Current Biblical Archaeology. – Vetus Testamentum 69 (2019). 361-387.
2019b A Chance Discovery Changes Everything We Know About Biblical Israel. – Haarezt 19.10.2019
Finkelstein, Israel & Silberman Neil Asher
2002 The Bible Unearthed. Archaeology’s New Vision of Ancient Israel and the Origin of Its Sacret Texts. A Touchstone Book. New York.
Uusimmat kommentit