Hallitus on tehnyt ammattikorkeakoulun osalta – ja on tekemässä toiseen asteen koulutuksen osalta – lakimuutoksia, jotka ovat historiallisia niin opiskelijan, koulutuksenjärjestäjän kuin oppimis- ja osaamiskäsitysten kannalta. Ammattikorkeakouluissa koulutus muuttuu uuden rahoituslain myötä kokonaan suorituskykyyn perustuvaksi toiminnaksi. Toisen asteen kohdalla muutosta on (vielä) hieman porrastettu niin että noin puolet rahoituksesta perustuu opiskelijamääriin ja toinen puoli tuloksellisuuteen. Lakimuutokset johtavat siihen, että koulutuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioidaan kokonaan määrällisillä mittareilla.

Oppilaitokset ja koulut muuttuvat oppimisyhteisöistä tulosyksiköiksi. Kyse ei ole vain terminologisesta muutoksesta. Muutos on paljon dramaattisempi. Nyt myös koulutuksen piirissä astuu esiin estoitta talouden kieli ja siitä johdettu tapa jäsentää toimintaa. Koulujen toiminta jäsennetään osaksi panos-tuotos -optimointia. Tavoitteena ovat kustannustehokkaat prosessit. Koulutuksenjärjestäjät joutuvat oman prosessinhoitamisen lisäksi kilpailemaan toisia koulutuksenjärjestäjiä vastaan. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että koulutuksenjärjestäjien on juostava kovempaa pysyäkseen edes paikallaan.

Haluan ajatella, että koulutuksenjärjestäjät ja koulut ovat aiemminkin pyrkineet laadukkaaseen ja tehokkaaseen toimintaan, hyviin tuloksiin tai pyrkineet olemaan valtakunnan parhaita opinahjoja.

Kun mittarit on näin asetettu, siitä seuraa ainakin kaksi vääjäämätöntä asiaa: ensinnäkin koulutuksenjärjestäjät jäsentävät prosessinsa mittareiden vaatimusten mukaan. Mittarit alkavat ohjata koulutuksenjärjestäjän käsitystä koulutuksen laadusta, osaamisesta ja sivistyksestä. Käytännössä määrällinen suoriutuminen painottuu koulutusten sisäisten laatutekijöiden kustannuksella. Suomeksi tämä tarkoittaa koulutuksen tason laskua.

Toiseksi, ne koulutuksenjärjestäjät, jotka voivat valita parhaat opiskelijat, hyötyvät. Vastaavasti koulutuksenjärjestäjät, jotka pyrkivät työskentelemään myös lähtötasoltaan heikompien opiskelijoiden kanssa, kärsivät. Pidemmässä juoksussa tuloksellisuutta alleviivaava koulutuksen rahoitus tulee syrjäyttämään merkittävän määrän nuoria. Tämä tapahtuu joko sitä kautta, että oppilaitokset eivät lainkaan rekrytoi lähtötasoltaan vaatimattomampia opiskelijoita, tai sitten opintoprosessin aikana ohjataan opiskelija jonnekin muualle. En uskalla edes ajatella, minkälaisia laskennallisia kustannuksia tällainen syrjäyttämisteollisuus saa aikaan.

 

Emmehän me kadota ihmistä?

Nyt tehtyjen päätösten keskellä entistä akuutimmaksi tulee kysymys: emmehän vain kadota ihmistä? Tätä on kysyttävä niin opiskelijan, opettajien kuin kouluyhteisöjen kohdalla. Lisäksi tätä on kysyttävä koulutusten tavoitteiden ja sisältöjen äärellä.

Oppimisyhteisöjen ja tulosyksiköiden ero on sisäisen toimintalogiikkansa lisäksi myös ulkoisesti havaittavissa. Oppimisyhteisöt perustuvat pitkälle jatkumolle. Ne kantavat kerroksista historiaa, oppivat virheistä ja parhaista käytänteistä. Ne usein ne suojaavat ylilyönneiltä ja kulkevat vastavirtaan kulloisiinkin trendeihin nähden. Oppimisyhteisöillä voi olla ikää vuosikymmeniä, vuosisatoja tai jopa vuosituhansia. Vastaavasti tulosyksikköjä rakennetaan ja puretaan taloudellisen tehokkuuden vaatimusteen mukaan. Tulosyksikkö voidaan aina korvata, siirtää ja muuntaa.

Suomalaisen lainsäätäjän on syytä hyvin nopeasti ryhdyttävä arvioimaan, minkälaista jälkeä uusien rahoituslakien pohjalta syntyy. Viitteenä tähän arviointiin olkoon afrikkalainen sananlasku: ”Jos haluat mennä nopeasti, mene yksin. Jos haluat päästä kauas, mennään yhdessä.”

Jaa somessa: