Vanha suomalainen virsikirja (1701) ja suomalainen veisuuperinne sen jälkeen ovat kuvanneet ihmisen uskonnollista matkaa sodan termein. Sota on ollut lähes jokaisen sukupolven omakohtainen kokemus. Virsirunoudessa taistelu, vihollinen, sota ja pauhu on valjastettu kuvaamaan kristityn vaikeaa painia sekä sisältä nousevaa että ulkoapäin vaikuttavaa syntiä vastaan. Erottelu on tärkeä muistaa uskonnon sotakuvista puhuttaessa. Sodassa luotetaan Jumalan taistelevan ihmisen rinnalla ja antavan lopullisen voiton. Sota syntiä, ihmisen omaa kurittomuutta, vastaan käydään kahdella rintamalla.
Myös islamissa tunnetaan samainen kilvoittelun (jihad) käsite. Sota on sisäistä taistelua, kilvoittelua ja kamppailua. Tätä on myöhemmin kutsuttu ”suureksi jihadiksi”. ”Pienempi jihad” taas on puolustussotaa islamin ulkoisen aseman säilyttämiseksi tai vahvistamiseksi. Pyhän sodan käsite pyhissä kirjoituksissa antaa tahtovalle käyttäjälleen myös mahdollisuuden soveltaa käsitettä valloitus- ja hyökkäyssotaan. Näin toimi myös kristillinen länsi 1100-1200-luvuilla miekkalähetysten aikaan.
Olen terrori-iskujen jälkimainingeissa lukenut Siionin virsien tekstejä hieman epäsovinnaisesti sodan näkökulmasta ja sijoittanut joihinkin säkeistöihin vähän islamilaista sanastoa. Virressä 185 veisataan näin: ”[Al-Qaeda] on tie, ja se taistohon vie, meille [Allah] on turva ja kilpi. Siis me uskossa vaan, käymme taistelemaan, pyhä on tämä tie pois jo vilppi”. Kuulostaako pelottavalta?
Myös virsi 192 kuulostaa jykevältä: ”Vie meidät, Herra taisteluun, ja rohkeutta anna, niin että sydämen ja suun, käyttöösi voimme panna. Sinua aina tunnustaa ja käydä sotaa oikeaa Ylhäältä anna voima.”
Helsingin Sanomissa julkaistiin 9.6.2006 Muhammad Ali Salihin, kirjoitus ”Rukouskin voi kuulostaa terrorilta”. Muslimina hän pohti kysymystä: ”Olen huolissani siitä, osaavatko Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tietokoneet erottaa rukouksen ja terroristien salajuonen toisistaan”?
Kysymys on rukouksen puhetavan erottamisesta poliittisesta puhetavasta. Puhetavan eroa eivät tietokoneet taida ymmärtää. Mutta ymmärtävätkö kaikki ihmisetkään? ”Rukouskin voi kuulostaa terrorilta”.
Miten voisi toisin kuvata taistelua kohti oikeamielisyyttä ja rauhaa? Minkälaisia vihollisia vastaan ihmisiä tänään marssitetaan? Ketkä ovat käskijöitä ja minkä puolesta taistelua käydään?
Myös uskontososiologian termit ovat muuttuneet. Miltä kuulostaisi nyt esimerkiksi Voitto Huotarin (1981) herätysliikkeisiin sitoutumista kuvaava erottelu ydin- ja äärijoukon välille? ”Äärijoukko” voi herättää mielikuvia, joita Huotari ei 35 vuotta sitten tarkoittanut.
Nykyään äärijoukkoa ovat herätysliikkeiden liepeillä hengailijat, jotka sitoutuvat heikosti tai ei lainkaan liikkeen toimintaan. Ja ehkä äärijoukolla ymmärretään nyt nimenomaan jonkin (fundamentalistisen) uskonyhteisön kovinta ydintä. Kirkon ja herätysliikkeiden sisään on kasvanut äärijoukkoja, jotka ovat nimenomaan tahtovia ja sitoutuneita jonkin tärkeänä pitämän erityisasian suhteen.
Yllä siteeratussa virressä (SV 192) ovat sanat ”oikea sota”. Ilmaisu kantaa kaikua 1600 vuoden takaa kirkkoisä Augustinuksen luonnostelemasta sodan etiikasta eli oikeutetusta sodasta (bellum iustum). Kysymys oikeutetusta sodasta nousi akuutiksi kun kristinuskosta tuli valtionuskonto. Voiko ja millä edellytyksillä kristityt käydä sotaa ja käyttää väkivaltaa systemaattisesti? Kysymys ei ole vanhentunut vaikka vastaukset olisivatkin.
Uusimmat kommentit