Periaatteellinen mullistus

Oli vuosi 1986. Lukiolaisena havaitsen erään opettajan puolison vaihtaneen tyttönimensä takaisin. Äidinkielen ainekirjoituksessa on mahdollista pohtia naispappeusasiaa. Kumpikaan ilmiö ei tunnu erityisen järisyttävältä.

Silti, Suomessa 1980-luvulla naisten asemaan ja mahdollisuuksiin liittyvät yhteiskunnalliset ja kirkolliset päätökset ovat olleet periaatteellisella tasolla mullistavia. Muutosten taustalla on vaikuttanut yhtenä tekijänä YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen (vuodelta 1979) ratifiointi Suomen osalta vuonna 1986.

Kaikki julkiset miesvaltaiset (eli patriarkaaliset) instituutiot kuten armeija (ulkoinen vallankäyttö), poliisi (sisäinen vallankäyttö) ja kirkko (hengellinen vallankäyttö) avasivat organisaatioidensa tehtävät samoin oikeuksin myös naisille. Naispappeuden hyväksyminen 1986 ja ensimmäisten naispappien vihkiminen merkitsi siirtymää patriarkaalisesta viitekehyksestä tasa-arvoiseen. Maaliskuun 6. päivänä tulee 30 vuotta ensimmäisten naisten pappisvihkimyksistä.

Mikä on muuttunut?

Kun aloitin vuonna 1989 teologian opinnot, yli puolet opiskelunsa aloittaneista teologian ylioppilaista oli naisia. Nyt tuo suhde on vielä painavammin naisten eduksi. Naisten osuus papistosta on kasvanut tasaisesti. Vuonna 2017 naisten osuus papistosta oli 47,3 % eli lähes puolet.

Mikkelin, Helsingin ja Espoon hiippakunnissa niukka enemmistö papeista on naisia. Kuopiossa sukupuolijakauma menee tasan ja muissa hiippakunnissa enemmistö papeista on miehiä. Kaikissa hiippakunnissa kirkkoherroista selkeä enemmistö on miehiä (noin 80 %). Oulun hiippakunta johtaa naiskirkkoherratilastoa – nyt noin 23 % kirkkoherroista on naisia.

Kati Tervo-Niemelä arvioi (Kirkko&Kaupunki 26.2.2018), että naisten tulo pappisvirkaan on avannut ja laajentanut kirkon perinteistä toimialaa (sana ja sakramentit) kohti yhteiskunnallista toimintaa ja vaikuttamista. Hänen mukaansa naisten uskonkäsitykselle on keskimäärin luontevampaa sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia elementtejä. Hän on myös yllättynyt siitä, miten hitaasti kirkon työntekijäryhmissä ja papiston keskuudessa luottamus naisen johtajuuteen kirkossa on lisääntynyt.

Helsingin piispanvaalin yhteydessä tulevan piispan sukupuoli nousi keskusteluissa vahvasti esille. Irja Askolan jäädessä eläkkeelle kaikki kirkon piispat ovat miehiä. Arkkipiispan vaalissa ainut naisehdokas, Heli Inkinen, sai 14,2 % äänistä, ja avoimen kielteisesti naispappeuteen suhtautuvat ehdokas Ville Auvinen lähes saman verran (13,1%).

Kun olen pohtinut näitä virtauksia ja vastavirtauksia, on tullut sellainen tuntu, että kirkko ihmisineen on nopeasti muuttuvassa ympäristössä katsonut mieluummin taakse- kuin eteenpäin. En toivo miehisen vallan paluuta kirkkoon, vaan toivon, että kirkossa ihmisten koko potentiaali, niin viranhoidossa kuin seurakuntalaisten kesken on täydessä käytössä.

Kirkolliskokouksen keväällä 2017 hyväksymässä ponnessa todetaan, että Kirkkohallitukselle annetaan tehtäväksi ”parantaa piispainkokouksen kanssa seurakuntien sisällä toimivien jumalanpalvelusyhteisöiden toimintaedellytyksiä.” Tähän ponteen on yhtäältä ladattu toiveita, että yhteen kokoontuva seurakunta olisi todella yhteisö, joka osallistaa, kutsuu ja on avoin uusille tulijoille. Toisaalta ponteen liittyy toive, että jumalanpalvelukset voisivat olla sovitusti naispappivapaita vyöhykeitä. Tätä jälkimmäistä motiivia pidän yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon näkökulmasta erittäin ongelmallisena.

Minkälaista tulevaisuutta toivon?

Toivon, että kirkossamme sen ihmiset voivat toimia kutsumuksissaan. Me joudumme tekemään itsetutkistelua. Olemmeko olleet paikallisseurakunnista kokonaiskirkon tasolle saakka hiljaa tukemassa ”entiseen tapaan toimimista” ja entisiin menettelytapoihin ja käytäntöihin pidättäytymistä? Onko hiljaisuus ollut tiedostamattomuutta, tahattomuutta vai vaikuttaako sen takana muuttumattomat miesten ja naisten rooleihin liittyvät asenteet ja käsitykset? Jos seurakunnassa on hoidettu asiat tietyllä tavalla, asian muuksi muuttaminen ei tapahdu kiintiöiden eikä toivomusten varassa. Yhdenvertaisuus edellyttää strategista sanoitusta ja aktiivista toimintaa haluttuun suuntaan.

Ei siis riitä se, että lainmukaisesti kirkon luottamustehtävät on täytetty kiintiöperiaatteella. Kiintiöt ovat lähtökohta rakenteen muuttamiseksi, mutta sellaisenaan se on vielä passiivinen ja riittämätön suhteessa asenne- ja kulttuuri-ilmaston muutokseen. Onko seurakunnissa vain suvaittu yhdenvertaisuutta, mutta ei edistetty.

Suomalaisilla työpaikoilta edellytetään tasa-arvosuunnitelma. Laki miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta työpaikoilla (8.8.1986/609) pitää sisällään velvoitteen aktiivisesti edistää sukupuolen välistä tasa-arvoa työelämässä. Yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) koskee myös kirkkoa. Kuriositeettina mainittakoon, ettei Kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä ei ole lainkaan termejä tasa-arvo, yhdenvertaisuus, tai syrjintä. Todellisuutta vasten peilaten totean, että pitäisi olla.

Kirkkohallitus teetätti tutkimuksen (H. Grönlund) kirkon yhdenvertaisuustilanteesta vuonna 2010. Sen johtopäätöksiä olivat muun muassa:

– Kirkon kannat, esim. piispojen lausunnot naispappeuden torjumisesta tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta ovat liian epäselviä. Edes kaikki kirkon työntekijät eivät tiedä, miten näihin kysymyksiin virallisesti suhtaudutaan, mikä on sallittua ja mikä ei.

– Kirkossa tarvitaan selkeä viesti siitä, että yhdenvertaisuuslaki, kaikenlaisen syrjinnän kielto ja yleiset työelämän pelisäännöt koskevat kirkkoa, eikä niistä joustaminen uskonnolliseen vakaumuksen tai mielipiteen nojalla ole mahdollista kuin erikseen määritellyissä erityistapauksissa (esim. kirkon jäsenyyden vaade tietyissä työtehtävissä)

Itselläni ei ole tarkkaa kuvaa siitä, miten tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiassa on edetty tuon selvityksen jälkeen. Voisin kuitenkin yleistä ilmapiiriä haistelemalla todeta, että asenteiden tasolla tilanne ei ole merkittävästi parantanut. Toivottavasti olen väärässä.

Ylivieskan kirkkoherran virkaa haki kolme pätevää kirkkoherraa. Kaikki naisia. Alueen lehti tarttui pääkirjoituksessaan asiaan todeten, että on alentuvaa herättää keskustelua siitä, pitäisikö esimerkiksi hakuaikaa jatkaa, jotta mukaan saataisiin mieshakijoita.

Minusta Ylivieskalla on hieno tilanne: se saa valita kolmesta kokeneesta ja pätevästä kirkkoherrasta itselleen sopivimman ja parhaan. Uusi kirkkoherra pystyy luotsaamaan Ylivieskan uuden kirkon rakentamista. Suurempi tehtävä hänellä on johtaa seurakunnan (ekklesia) rakentumista. Tähän hän tarvitsee seurakuntayhteisöltä aidon tuen.

Luterilainen maailmanliitto (LML) on julkaissut painavan asiakirjan ”Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta” (2013). Se sisältää hyvin konkreettisia ohjeita (10 linjausta), miten varmistaa tasapainoinen työyhteisö. Linjausten toimenpanoa kirittävät selkeät imperatiivit: ”näe”, ”arvioi”, ”toimi”.

Tuomiorovasti Satu Saarinen (Kaleva 20.2.2018) esitti äskettäin kolumninsa lopuksi, että kirkolliskokouksen olisi otettava LML:n linjaukset tosissaan ja tartuttava niihin epäkohtiin, jotka selkeästi vääristävät sukupuolten välistä yhdenvertaisuutta kirkossamme.

Pelkään, että sellaisessa työyhteisössä, jossa mietitään, onko naisesta pappis- tai johtajan tehtäviin, ei kyetä tarttumaan muihinkaan työyhteisön tasa-arvo tai yhdenvertaisuusongelmiin. Tämän takia kokonaiskirkon, hiippa- ja seurakuntien tasolla tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden eteen on tehtävä aktiivisesti työtä.

Onnea naisille 30 vuotta sitten avautuneesta mahdollisuudesta palvella seurakuntaa ja maailmaa!

Jaa somessa: