Saarna Sodankylässä 29.4.2018 (4. sunn. pääs. ”Cantate”, Joh. 15:10-17)

Terveisiä Lahdesta

Tuon teille terveisiä Lahdesta. Olin siellä edellisviikolla työmatkalla. Kuulin, että Lahden seurakuntayhtymä on nimennyt toimintasuunnitelmavuoden 2018 otsikolla ”Vastakkainasettelusta sovinnon rakentamiseen”.

Lahden kohdalla tuo teema on historiallisesti hyvin ajankohtainen. Juuri näihin aikoihin, 100 vuotta sitten, Tampereen ja Helsingin suunnilta perääntyneet punaisten joukot kokoontuivat Lahteen. Saksalaisten myötävaikutuksella valkoiset saartoivat heidät ja Lahteen perustettiin suuria vankileirejä. Lahdessa tapahtui kenttäoikeudenkäyntejä ja teloituksia. Moni kantaa näitä tapahtumia vielä sukunsa muistissa.

Lahteen tuli pari vuotta sitten paljon maahanmuuttajia. Heidän tuloonsa reagoitiin rasistisesti, uutiskynnykset ylittävällä tavalla. Vastakkainasettelusta on vähitellen päästy ja jännitteiden lieventämiseksi on tehty töitä. Seurakunnat ovat availleet oviaan maahanmuuttajille ja tarjonneet turvallisen tavan tutustua suomalaiseen elämään.

Vihapuhetta ei ole liittynyt vain maahanmuuttajiin. Monenlaisilla nettikeskustelufoorumeilla sitä on esiintynyt asiasta kuin asiasta. Vihapuhetta, tai ainakin täydellistä ohipuhumista, on myös kirkollisissa keskusteluissa.

Tästä syystä Lahden seurakuntayhtymän vuositeema ”Vastakkainasettelusta sovinnon rakentamiseen” kuulostaa hyvin ajankohtaiselta ja perustellulta. Tuon sovinnonhakemisen piiriin eivät kuulu vain historian asiat, tai kaukaa tulleet ihmiset. Sovintoa tarvitaan ihmisten keskelle koko ajan. Tässä ja nyt.

”Että te rakastatte”

Päivän evankeliumissa Jeesus kutsui hänen matkassaan vaeltavia ystävikseen. Hän pelkisti opetustaan sanomalla, että ”tämän käskyn minä annan teille: että te rakastatte toisianne.” (Joh. 15:17)

Miten kristilliset kirkon ja yksittäiset kristityt ovat tässä tehtävässä onnistuneet? Kysymykseen voi lähteä hakemaan vastausta historian kirjoihin jääneistä taitekohdista, jotka yleensä liittyvät sotiin, konflikteihin ja jakaantumisiin. Äskettäin päättynyt reformaation merkkivuosi kaikkine jykevine sisältöineen on samalla merkki kirkon pirstaloitumisesta ja kristittyjen keskinäisestä vaikeudesta rakastaa.

Reformaatio ajoi Euroopan lähes vuosisadan kestäneisiin uskonsotiin. Kirkot ryhmittäytyivät tunnustuskunnittain lippujensa alle ja hallitsijat armeijoineen hankkivat kunniaa oikean uskon puolustajina. Nämä sodat jättivät vuosisadoiksi syvän asenteellisen epäluulon toisin tunnustavia kristittyjä kohtaan.

Suomessa 1800-luvulla levittäytyvät herätykset muodostivat johtajiensa ympärille ja vanaveteen liikehdintää. Tuolloin käytiin luterilaisen kirkon sisällä ja rajoilla kiivasta kilpailua oikean uskon ja elämän puolesta. Herätysliikkeet irtisanoutuivat toisistaan ja loivat omia traditioitaan. Ihmisten välille piirtyneet asenteet ja rajat ovat totta tänäänkin.

Kun sisällissota noin 100 vuotta sitten nostatti suomalaisia toisiaan vastaan, rajalinjojen eri puolille jäi saman kirkon kastettuja kristittyjä. Veljessota on vain yksi lenkki siinä ihmiskunnan pitkässä ketjussa, jonka alkupäässä on muistuma veljesten, Kainin ja Abelin kohtaamisesta, toisen surmaamisesta ja siitä, miten veljen veri huutaa maasta (1. Moos. 4:8-10).

Entä tänään?

Esivanhempiemme taival on ollut kompurointia Jeesuksen antaman tehtävän äärellä. Olemmeko me tämän ajan ihmiset onnistuneet tehtävässä paremmin: tunnetaanko meidän siitä, että me rakastamme toisiamme? (Joh. 13:35)

Kristittyjen todistus Suomen Siionissa näkyy ja kuuluu medioissa ja foorumeilla kiistelynä, vastakkainasetteluna, poissulkevuutena, vaatimisena ja kieltämisenä. Onko niin, että kristittyjä leimaa halu olla oikeassa? Oma kokemus, oma vakaumus ja oma usko näyttäytyvät luovuttamattomilta. Rakkaus – ja sen mukana toinen ihminen – jää jalkoihin.

Mitenkä nuo Kristuksen seuraajan tuntomerkit keskinäisestä rakastamisesta istuvat meihin? Sinuun ja minuun? Tunnetaanko meidät siitä, että me rakastamme toisiamme? Kodissani, arjessani, työssäni. Rakennanko luonnostaan rajoja, esteitä ja puolusteluja – vai etsinkö sovintoa ja yhteyttä? 

Ei koko kuva

Maalaamani synkät kuvat kristittyjen kyvyttömyydestä rakastaa eivät ole onneksi koko kuva menneisyydestä. Jo alusta saakka vihanpidon ja kyvyttömyyden äärellä on tunnettu aitoa katumusta, on etsitty sovinto ja annettu anteeksi. Kainin tavoin rakkaudettomuutensa vangitsemat ihmiset ovat tunteneet kodittomuutta ja pelänneet kostoa. Mutta samalla pakenemisen, koston ja pelon yllä on ollut myös muistutus Kainin merkistä: kuolemaa ei tule kostaa kuolemalla (1. Moos. 4:16).

Kirkkokunnat ja yksityiset kristityt etsivät yhteyttä ja kaatavat perintönä vastaanottamiaan viholliskuvia. Matka sovintoon voi kestää sukupovien ajan. Sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä kirkko on neulonut vähiinsä, haparoiden ja vapisevin käsin umpeen syviä haavoja.

Kyösti Kallio aloitti sovinnon rakentamisen 5.5.1918 Nivalan kirkossa pitämässään puheessa. Hän sanoi: ”Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”. Mitä, jos nämä sanat käännettäisiin myös tämän päivän vastakkainasettelujen, vihapuheen ja jakolinjojen ylle. Tämä käsky voisi koskea myös kirkkoa kaikkine jäsenineen: ei ole miestä eikä naista, ei konservatiivia tai liberaalia, ei uskovaa tai epäilijää. On vain Kristuksen läsnäoloa ja rakkautta etsiviä ja tarvitsevia kastettuja, kristittyjä ihmisiä.

Kun kristillinen kirkko puhuu rakastumisesta tai rakkaudesta, siihen sisältyy täydellinen armollisuus: Jumalan rakkaus kannattelee kaikkea elämäämme ja jokaista hengenvetoamme. Me voimme nojata lupaukseen koko painollamme. Antaa sen viedä. Tärkein kysymys ei ole se, pitäisikö meidän tietää ja tuntea Jumala voidaksemme luottaa Häneen. Tärkeitä on se, että Jumala tietää ja tuntee meidät. Rakastuminen ja rakastaminen ajavat liikkeelle ja matkalle kohti Jumalan tuntemista. Jumalan rakkaus luo luottamuksen siltoja.

Vielä pieni kuva sisällissodasta, joka on kerrottu Heikki Ylikankaan ”Tie Tampereelle” -kirjassa: jonnekin Tampereen lähikuntien alueelle oli leiriytynyt joukko valkoisen puolen sotilaita. Heidän ruokapatojensa tuoksu houkutteli esiin piilostaan sotaa paossa olleet pienet punaisen puolen lapset. Lapsilla oli nälkä ja he liittyivät soppajonoon ja pyysivät ”Kiltti setä, anna meille ruokaa, mekin olemme lahtarin lapsia”. Lapset saivat syödäkseen.

Lasten hätä, nälkä ja ahdinko olivat todellisia. He pyysivät apua hätäänsä – mutta sanat olivat vain niin väärät kuten ne ihmisillä monesti ovat. Kristus tulee meidän keskellemme sanassaan. Houkutelkoot se meitä monin tavoin lyötyjä, piileskeleviä ja rikkoneita ulos koloistamme. Valmistakoot se meitä pyytämään apua hätiimme. Vaikka rukouksemme ja pyyntömme olisivat muotoa ”anna mielle ruokaa, mekin olemme lahtarin lapsia”, evankeliumi tulee keskellemme ja ottaa hoitoonsa. ”Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.”

 

Jaa somessa: