Teemu Laajasalon esiintyminen (6.3.2018) Suomen teologisessa Instituutissa sisälsi yhtenä viestinä sen, että oikeastaan vain konservatiivikristityt ovat kiinnostuneita teologiasta ja käyttävät sitä uskonsa ymmärtämiseen. Väite on tietenkin esitetty kontekstissa, jossa kuulijakuntaa rohkaistaan: tehkää edelleenkin teologiaa. Te olette siinä vahvoja.

Toisaalta siitä jää kaikuna soimaan epäilys, että eivätkö muut kirkossa ole kiinnostuneita teologiasta. Vainko konservatiivikristityiksi lukeutuvat harjoittavat teologiaa ja perustelevat sen pohjalta kirkon ratkaisuja? Muut teologiasta kiinnostuneet kristityt voivat kokea väitteen loukkaavana.

Laajasalon ajatus kaikuu Timo Junkkaalan blogissa (Seurakuntalainen 9.3.2018). Junkkala kirjoittaa: ”Mikä olisi meidän Rohkea kirkkomme? Se olisi Jumalan sanalle uskollisia seurakuntalaisia ja herätysliikkeitä yhdistävä verkosto, joka rohkaisee pysymään Jumalan sanassa ja joka varmistaa, että Jumalan kansalla on lauman ruokkimispaikat luterilaisen kirkon sisällä.” Junkkaala jatkaa vielä määrittelemällä, minkälainen kirkko ei ole rohkea: ”On syytä sanoa selvästi, ettei vaihtoehtoiselle ratkaisulle [avioliittolain laajennus] ole mitään perusteita Raamatussa, luterilaisessa tunnustuksessa eikä kirkon historiassa. Virkakysymyksessä, joka tähän asti on eniten koetellut kirkon yhtenäisyyttä, rintaman ohjelmana on ajaa kirkossa tilaa myös niille, jotka pitäytyvät perinteiseen virkanäkemykseen. ”

Näitä Laajasalon ja Junkkaalan ajatuksia lukiessani havahduin jälleen pohtimaan ”varastettuja sanoja”.

Varastetut sanat

Kristittynä pidän ongelmana, että en voi pitkästi selittelemättä käyttää tiettyjä sanoja. Pelkään ja uskon, että ne luetaan eri tavalla kuin ne on kirjoitettu. Aivan sama, onko lukija sitten ”uskovainen” tai ”maallistunut” ihminen. Sanat on varastettu, omittu tai loppuun käytetty.

Mitä sanoja tarkoitan?

Kun sanon kristillinen – ja kuvaan sillä johtamaani kansanopistoa Raudaskylällä – se kuullaan maallistuneen korvalla ehkä: ”ai sellaisena, jotka vastustavat naispappeutta, homoja ja joilla on pipo vähän liian kireällä”. Monille uskoville taas tuo kristillinen lupaa liikaa.

Toinen varastettu sana on raamatullinen: joku katsoo olevansa sitä, koska kokee lukevansa Raamattua niin kuin se on kirjoitettu. Maallistuneelle se merkitsee suurin piirtein samaa, mutta niin, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Minulle raamatullisuus on vaikeampi asia. Se edellyttää historian ja kulttuurien ymmärrystä, kokonaisuuksien hahmottamista ja uskallusta lukea tekstejä ihmisenä kysyen merkityksiä.

Kolmas varastettu sana on synti. Jollekin se on uskonnollinen termi, joka ilmaisee Raamatun tietyn kirjaimellisesti luetun kohdan mukaista Jumalan tahdon vastaista tekoa. Maallistuneelle se voi merkitä kristittyjen käyttämää ahdistavaa ja syyllistävää puhetta, joka olisi syytä lopettaa. Minulle synti merkitsee ihmisen kyvyttömyyttä tietää, uskoa ja rakastaa – ja tunnistaa tämä omana sisäisenä ahdistuksena, pelkona, epäuskona, epätoivona, sijaistoimintoina, pahan heijastamisena ja vihana. Synti on myös yksilöä ja ryhmää laajempi voima, joka luo vääristäviä ja orjuuttavia rakenteita yhteisöihimme, yhteiskuntiin ja maailmaan.

Neljäs varastettu sana on klassinen kristinusko. Käytän sanaa ilmaistakseni uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan, jonka pelastusteoista Raamattu ja kirkon tunnustuksen kertovat. Huomaan kuitenkin, että sillä tarkoitetaan, että henkilö uskoo raamatunkirjaimen tapaan kirjaimellisesti myös uskontunnustuksen ilmaisut ja pystyy niiden varassa tietämään kaiken tarpeellisen kaikesta.

Viides varastettu sana voisi viime viikkoisen perusteella olla teologia. Itse en tietenkään tätä näkemystä jaa, mutta yllä sanottua vasten sekin on vaarassa joutua varastettujen sanojen koriin.

Sanat ovat hylsyjä

Sanat ovat hylsyjä. Ne joilla on vahvin tahto, taito tai voima, lataavat ne omalla ruudillaan. Panostuksessa voi yrittää lähteä kilpasille: katsoa kumman ruuti on kuivempaa ja pamahtaa kovimmin. Toinen reitti olisi etsiä varastettujen sanojen tilalle toisia sanoja. Se ei ole helppo tie sekään. Suomalaisen kirkollisen kielen kohtalona on ollut erkaantua arkea kuvaavasta ja koskevasta kielestä uskonnolliseksi käsitteistöksi. Kun tähän jakoon on totuttu, kummallakaan puolella ei ole välttämättä halua eikä ymmärrystä lähteä tarkistamaan omaa sanastoaan. Seuraa erkaantumisen kierre.

Kieli ja sanat muuttuvat. Kirkko on täynnä sanoittamisen ammattilaisia – ja ihminen tarvitsee olemassaololleen ja elämälleen sanoitusta. Ainut keino muutoksessa on elää siinä mukana, kokea sen sanoittaminen merkitykselliseksi ja yhteiseksi tehtäväksi.

Jaa somessa: