Oulun tuomiokirkko 3.4.2016 klo 10
saarna Jukka Hautala
1. sunnuntai pääsiäisestä (Quasimodo)
* Evankeliumi Joh 20:19-31
Hyvä kuulija,
Tuon teille terveisiä Ylivieskasta. Viimeisen viikon aikana siellä on koettu monenlaisia pelkoja, tunnettu suuttumusta ja vihaa, ja etsitty suuntaa eteenpäin. Yksi jatkumo on katkennut. Palaneen kirkon seinien suojissa olivat istuneet lukuisat sukupolvet. Siellä on kuunneltu uutisia suurvalta Ruotsin sodista, Suomen sodista osana Venäjän suurruhtinaskuntaa ja viimeksi sisällis-, talvi- ja jatkosodista. Sama kirkko on ollut turvapaikka, jonne ihmiset ovat kokoontuneet nuolemaan haavojaan ja kohtaamaan ympärillä sattuneita kriisejä.
Nyt yhden ihmisen yksi teko haihdutti savuna ilmaan tilan, jota oli vaalittu neljän vuosisadan aikoina rakkaudella. Mittasuhteet tuntuvat kohtuuttomilta. Ihmisten mielissä on hämmennys ja kaikenlaiset tuntemukset. Edessä on surutyö ja luopuminen sellaisesta, joka on vaikuttavasti läsnä, vaikkei se näykään ihmisten päivittäisissä toimissa. Surutyötä käynnistettiin heti pääsiäisyön alkaessa kun seurakunta järjesti messun ulkosalle kirkon läheisyyteen. Seurakunnan tueksi tuli naapuriseurakuntien edustajia ja hiippakunnan piispa. Ihmisten ympärille rakentui Jumalan lupausten luoma turvallinen tila.
Tämän sunnuntain evankeliumitekstissä eletään myös hämmennyksen ja monenlaisten tunteiden keskellä. On hakeuduttu turvaan. Ovet on lukittu. Päällimmäisenä tunteena on pelko. Kun Jeesus ilmestyy opetuslastensa keskellä, hän toivottaa heille rauhaa. Opetuslapsissa syntyy ilo.
Olen miettinyt pääsiäisen tapahtumia ja Ylivieskan kirkon tulipaloa rinnakkain ja lukenut niitä suruprosessin näkökulmasta. Suruprosessin voi hahmottaa nelivaiheiseksi tapahtumasarjaksi. Se alkaa shokkina, sitä seuraavat ihmisen reaktiot, käsittelyvaihe ja lopuksi uudelleen suuntautumisen vaihe.
- Shokkivaihe*
Äkillinen tai paha kriisi aiheuttaa ihmisessä shokin. Shokki voi lamauttaa, se voi aiheuttaa asian torjunnan ja kieltämisen tai se laittaa ihmisen toimimaan ja tekemään jotakin konemaisesti niin, että mieli saa olla vielä kohtaamatta kriisissä tapahtunutta lopullisuutta.
Pääsiäisajan tapahtumissa kiirastorstai näyttäytyy opetuslasten elämässä shokkivaiheena. Opetuslasten reaktiot Jeesuksen pidätykseen, kuulusteluihin ja tuomioon ovat erilaisia. Getsemanessa (Mk 14:47-) opetuslapsista yksi taisteli lyömällä Jeesuksen kiinniottajalta korvan irti. Sitten he kaikki pakenivat. Yksi opetuslapsista (Pietari) kielsi tuntevansa Jeesusta mitenkään (Mk 14:66-72). Evankeliumien kertoman mukaan opetuslapsille shokkivaiheessa he piiloutuivat ja hakivat turvaa toisistaan hankkiutumalla lukkojen taakse (Joh 20:19-).
Turvallisuudentunteen palauttaminen on shokkivaiheen keskellä tärkeää. Ylivieskassa tämä tapahtui niin viranomaisten rauhallisen ja asiallisen työskentelyn tuloksena kuin seurakunnan työntekijöiden yhteisöllisyyttä luovan toiminnan kautta.
- Reaktiovaihe
Shokkivaihetta seuraa reaktiovaihe. Reaktiovaiheessa vähitellen muuttunut tilanne alkaa hahmottua. Mieli ryhtyy sitä haparoiden työstämään. Reaktiovaiheessa pinnalle nousevat tunteet: pelko, raivo, viha, masennus, lamaannus, suru.
Opetuslasten kerrotaan piiloutuneen lukkojen taakse. He hakivat turvaa toisistaan kun karu todellisuus alkoi hahmottua. Heidän reaktionsa oli pelko. Mutta kaikki eivät lamautuneet. Oli myös niitä, jotka reagoivat tapahtuneeseen toimimalla. He ottivat huolekseen Jeesuksen hautaamisjärjestelyt. (Mk 15:42-47)
Kun tieto Ylivieskan kirkon nopeasta syttymisestä levisi sosiaaliseen mediaan, seurasi sekä shokki- että reaktiovaiheelle tyypillisiä piirteitä. Ihmiset purkivat pahaa oloaan etsimällä syntipukkia, purkamalla pidäkkeetöntä vihaansa, syyttämällä ja raivoamalla. Toisaalta kirjoituksissa ilmeni voimattomuutta, ivallisuutta, pelkoa ja lamaannusta, sekä syvää surua ja huolta.
Jotta reaktiovaiheesta päästään eteenpäin, on tärkeää, että ihminen tuntee olevansa turvassa ja että hän voi käydä läpi tapahtunutta puhumalla. Reaktiovaiheessa oleva saattaa tarvita käytännöllisiä ohjeita ja tukea, jotta arki voisi asettua raiteilleen.
- Käsittelyvaihe
Varsinainen kriisin käsittely ottaa aikaa. Käsittelyvaiheessa mieli on jo hyväksynyt tapahtuneen ja ymmärtää, että muuttunut tilanne on pysyvä ja totta. Vähitellen ihminen kohtaa tapahtuman vaikutukset koko laajuudessaan samoin kuin omaan identiteettiinsä liittyvät muutokset. Käsittelyvaiheessa tehdään surutyötä. Ihmisten tavat toimia ilmenevät erilaisina. Vähitellen katse suuntautuu eteenpäin.
Luukas kertoo Emmauksen tien kulkijoista (Lk 24:13-). He käsittelivät kohtaamaansa kriisiä ja yrittivät löytää uutta suuntaa elämälleen. He saivat seuraansa lyöttäytyneeltä tuntemattomalta mieheltä tulkinnan avaimia tapahtuneelle. Mutta vasta kun Jeesus mursi leipää heidän kanssaan, he ymmärsivät, kuka heidän seuraansa oli liittynyt. Johannes kertoo evankeliumissaan (21:1-) seitsemästä opetuslapsesta, jotka pääsiäisen jälkeen olivat palanneet kalastamaan. Tekemään siis sitä työtä, mistä Mestari heidät oli kutsunut seuraansa. Apostolien teoissa kerrotaan (Apt 1:13-) opetuslasten, muutamien naisten, Jeesuksen äidin ja veljien kokoontuneen tapansa mukaan tuttuun taloon Jerusalemissa. Nämä kaikki kuvaavat jotenkin sitä, miten tapahtunutta on ryhdytty käsittelemään.
Ylivieskassa tapahtuneen peruuttamattomuus on ymmärretty. Ihmisillä on vielä paljon surua ja kysymyksiä. Toisaalta katse on nostettu eteenpäin. Ihmisten puheenvuoroissa ja seurakunnan luottamuselimissä on lausuttu ääneen ajatus uuden kirkon rakentamisesta. Entisillä sijoilla tilanteen kanssa vielä ollaan, mutta mielet ovat jo alkaneet työstää sitä mikä on edessä.
- Uudelleen suuntautumisen vaihe
Kriisin ja surun kohtaamisen viimeinen vaihe on uudelleen suuntautuminen. Kriisi on muuttunut vähitellen osaksi elämää ja henkilön tai yhteisön identiteettiä. Tapahtunut ei unohdu tai pyyhkiydy pois vaan se tulee hyväksytyksi osaksi elämää. Kriisistä saattaa kasvaa uusia voimavaroja ja näkökulmia elämään. Kriisin jälkeen elämä voi tuntua hauraammalta ja haavoittuvammalta – mutta samalla juuri siksi merkitykselliseltä.
Opetuslasten kohdalla Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen aiheuttama kriisi jäsentyi vähitellen osaksi heidän elämänhistoriaansa. Tapahtumat kasvattivat yksilöihin ja yhteisöön uuden identiteetin ja uuden suuntautumisen. Vähitellen piilottelevista, pelokkaista ja hämmentyneistä opetuslapsista tuli rohkeasti Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen todellisuudesta eläviä ihmisiä. Syntyy kirkko, joka yhä kuuluttaa Kristuksen tuomaa voittoa kuolemasta, synnin ja syyllisyyden taakoista, pelosta ja orjuudesta.
Ylivieskassa uudelleen suuntautumisen vaihe on edessäpäin. Siihen on vielä matkaa. Mutta matka kohti uutta on alkanut. Ihmisten mielet ja sydämet kyselevät Jumalalta voimia ja viisautta.
Suomi ja pysyvä reaktiovaihe?
Suomalaisessa yhteiskunnassa vihapuhe ja erilaiset jakolinjat ovat pakottaneet ihmiset keskelle repivää huutelua. Onko maassamme käynyt niin, että me olemme kadottaneet ne yhteisöt ja paikat, jotka luovat turvallisen tilan kriisien kohdatessa?
Suomessa monenlaiset viranomaistahot tekevät joka päivä hyvää työtä tiettyjen kriisien hoidossa. Mutta entäpä, jos kriisi on laajemmin sitä, mikä järkyttää ja kuormittaa ihmisen mieltä ympärillä tapahtuvien paikallisten, kansallisten ja globaalien tapahtumien muodossa. Näiden käsittelyyn ihminen tarvitsisi turvallisia ja toivoa valavia yhteisöjä.
Netin eri keskustelualustojen vihapuhetta, kyynisyyttä ja raivoa tulkitessa jää kysymään, olemmeko me tämän ajan ihmiset yksilöinä ja irrallisina jääneet kriiseissämme pysyvään reaktiovaiheeseen? Vaiheeseen, jossa ihminen vain huutaa pelkojaan ja pahaa oloaan. Keskustelupalstoilla tunteenpurkauksiin vastataan toisilla purkauksilla mikä on kuin kaataisi bensaa liekkeihin.
Onko keskellämme enää turvallisia tiloja tai foorumeita, joissa ihmisen paha olo saa tulla ulos. Sellaisia paikkoja, joissa ihmisen hätä tulee kuulluksi, missä häntä tuetaan, mutta samalla luodaan myös pelkojen rinnalle mittasuhteita, jotka vähitellen auttavat näkemään omat tunteet osana laajempaa kuvaa. Yksi tällainen reaktiovaiheeseen juuttunut keskustelu on noussut maahanmuuton laukaisemasta hämmennyksestä ja pelosta.
Kristus luo turvallisen tilan
Kirkko on ollut maailmassa kahden vuosituhannen ajan paikka, jossa ihmisen elämään kuuluvia kriisejä on hoidettu turvallisessa tilassa, keskellä yhteisöä, rohkaisun ja toivon sanoja kuunnellen. Kirkko on kiirastorstaista pääsiäiseen kuljettanut yhteisöön kärsimyksen, kuoleman ja elämän äärelle. Näin tehdessään se tehnyt ikään kuin jatkuvaa kriisityötä. Suurten katastrofien keskellä ihmiset hakeutuvat kirkkoihin hiljentymään ja rukoilemaan. Kristillisen kirkon on siksi pidettävä ovensa ja yhteisönsä avoimena tarvitsevien tulla.
Pääsiäisen ilosanoma kaiken inhimillisen epävarmuuden ja hädän keskellä on, että ”perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.” (1. Kor 3:11). Päivän evankeliumissa Jeesus ilmestyy opetuslastensa keskelle yllättäen lukituista ovista huolimatta. Tullessaan hän sanoo: ”Rauha teille!” Meidänkin elämäämme, pelkojen, kriisien, huolten ja merkityksettömyyden keskelle hän tulee yllättäen ja sanoo: ”Rauha teille. Älä pelkää peljätkö. Koko elämänne on Jumalan käsissä.”
* prosessin vaiheiden mallina käytetty: www.tukinet.net
Uusimmat kommentit