Koulu, muutos ja ihminen

Ennen koulutus muutti maailmaa. Nyt on päinvastoin.

Suomalaisen kouluhistorian alkuvuosikymmeninä koulu oli jotakin arjesta irrotettua ja erotettua, mutta ei eristettyä: non scholae sed vitae discimus — emme opiskele koulua vaan elämää varten.

Arjen eriytymättömyys ja sivistymättömyys väistyivät, kun oppilas astui luokkahuoneeseen. Kansankynttilän kertomukset veivät opiskelijan maailmoihin, joita ei arjessa kukaan osannut loihtia esiin. Matematiikassa, historiassa, biologiassa, äidinkielessä ja uskonnossa teksti, numero- ja kuvamuoto loivat todellisuutta, johon ei maalaiselämässä törmännyt.

Koulu loi oman kielen, joka yhdisti kaikkia koulun käyneitä, mutta teki eron kouluja käymättömiin. Opinpolullaan pitkälle edenneistä muodostui 1900-luvulla nuoren yhteiskunnan uusi ja tärkeä kyvykkyyden reservi.

Koulussa opittua sovellettiin ympäröivään maailmaan. Arjesta tuli opittujen asioiden laboratorio. Tieteellinen perustutkimus loi pohjaa päättäjille ja rohkaisi kokeilemaan uusia asioita. Tieto oli valtaa. Koulutus muutti maailmaa.

Yli vuosisata oli koulutuksen avulla pyritty luomaan ennakoivia käytäntöjä. Sitä varten oli hyödynnetty luokkahuoneissa ja tutkijankammioissa löydettyjä totuuksia. 1990-luku oli tässä käänteentekevä.

Globalisaatio, rajojen aukeneminen, mahdollisuuksien moninkertaistuminen ja tietotekninen murros muuttivat koulutuksen aseman ja merkityksen. Ammattikorkeakouluista tuli notkeita, työelämästä sisältöjä ja innovaatioita imuroivia opinahjoja. Yliopistot ryhtyivät tulkitsemaan arjen muutosta. Arki alkoi luoda koulutuksen esityslistaa.

Nyt koulutusjärjestelmä on tiedon digitalisoitumisen ja nopeiden liikkeiden pakottamassa murroksessa. Reaktioherkkyyttä ja suuntaa haetaan sieltä, missä avautuvat bisnesmahdollisuudet. Valta ja tieto kytkeytyvät yhä toisiinsa, mutta tiedon käsittelytaidosta ja nopeasta soveltamisesta on tullut pärjäämisen ehto. Maailma muuttaa koulutusta.

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen kirjoittaa viisaasti ihmisestä. Hän pohtii, mitä on tapahtunut kou­lu­tuk­sen, va­lis­tuk­sen ja ra­jat­to­muu­den vuo­si­na, kun ih­mis­tä suu­rem­mat auk­to­ri­tee­tit on hy­lät­ty ja korvattu pienemmillä, vertaisilla.

”Kou­lu­tuk­sen ja kan­sain­vä­lis­ty­mi­sen voi­si ku­vi­tel­la teh­neen ih­mis­ten vä­li­ses­tä vies­tit­te­lys­tä fik­sua tai ai­na­kin asial­lis­ta. Sel­lais­ta­han se usein on­kin, kun pu­hu­taan kas­vok­kain. Jo­tain kum­mal­lis­ta kui­ten­kin ta­pah­tuu, kun ih­mi­nen ryh­tyy kes­kus­te­le­maan ver­kos­sa. Ilo­kaa­sun vai­ku­tus­ta vil­liin­ty­mi­nen ei ole. Ilo­kaa­su­han saa nau­ra­maan.

On­ko ih­mis­ai­vo­jen ot­sa­loh­koil­le ta­pah­tu­nut jo­tain pa­haa liian ran­kas­sa vauh­dis­sa, vi­rik­kei­den ja vallantun­non ylian­nos­tuk­ses­sa? Loh­kot­han sää­te­le­vät ih­mi­sen so­siaa­lis­ta käyt­täy­ty­mis­tä ja tie­toi­suut­ta mi­näs­tä, myös sen ra­jois­ta. Jos ky­sy­myk­ses­sä ei ole al­ka­va ot­sa­loh­ko­demen­tia, oli­si ter­veel­lis­tä py­säh­tyä. Loppu­matkan ta­kia.” (Helsingin Sanomat 7.5.2013)

Koulun ihmistä kasvattavaa merkitystä voi tuskin liikaa korostaa. Kansankynttilä juurrutti opetuksen lomassa oppilaisiin kansalaistaitojen perussäännöt. Nykykoulunkin täytyy opettaa nuo hitaasti varttuvat ihmissuhdetaidot, vaikka oppilaiden virikeympäristö on niin laaja, että se jo itsessään tuntuu vievän kaiken tilan.

[kirjoitus on julkaistu alun perin www.sivistys.net -blogissa 7.6.2013]