Puheenvuoro kirkolliskokouksen täysistunnossa 6.11.2019
[Asia: Ilmoitus 3/2019 kirkolliskokoukselle Uutta diakonivirkaa koskevien säännösten lisääminen kirkkolakiin jakirkkojärjestykseen]
Mieti hetki mielessäsi, ketkä ovat olleet nuoruudessasi niitä henkilöitä, joiden rohkaisemana olet päätynyt mukaan kirkon elämään ja vastuunkatoon.
Omalla kohdallani nämä henkiöt ovat olleet erityisesti kirkon nuorisotyönohjaajia. He olivat läsnä varhaisnuorten kerhoissa, rippikoulussa, isoskoulutuksessa sekä lukioaikana seurakunnan nuorten toiminnasta vastaavina aikuisina.
Olen toiminut elämästäni noin 22 vuotta kirkon nuorisotyöntekijöiden koulutustehtävissä osana työnkuvaani. Silmieni edestä ovat kulkeneet sadat nuoret. He ovat opiskelleet, suorittaneet tutkintonsa ja työllistyneet pääosin kirkon töihin. Osa nuorisotyönohjaajista on jatkanut opintojaan teologian parissa ja päätynyt papin tehtäviin.
Samana vuonna, kun aloitin kouluttajan tehtävässäni, oli juuri ilmestynyt yksi monista diakonaattia koskevista selvityksistä. Tuo selvitys oli nimeltään ”Yhdessä kirkon virassa” (1997). Sen jälkeen uusia selvityksiä on tullut, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään.
Olen mielessäni surrut kirkon nuorisotyöhön kouluttautuneiden asemaa kirkossa. Se, ettei heidän hengellistä kutsumusta ja asemaa ole pystytty tunnistamaan ja tunnustamaan, vaivaa monia. Uskon, että tämä paine on ollut Diakonia-ammattikorkeakoulun sisällä vielä suurempi. Siellä samankaltaisella orientaatiolla ja samalla tutkintonimikkeellä kirkon töihin kelpoisista nuorista toiset saavat vihkimyksen, toiset eivät.
Diakonaattikyksymyksessä olen hallintotaistelun sijasta pyrkinyt tekemään parhaani kirkon tehtäviin valmistautuvien nuorten ammatillisen itsetunnon vahvistamiseksi. Vihkimisen sijaan rohkaisun lähtökohtia ovat olleet omien vahvuuksien ja kutsumuksen hahmottaminen, kirkon perustehtävään nojautuminen ja erityisesti nuorten elämänkysymysten kohtaaminen aidosti ja nuorten tasolla. Uskaltaisin sanoa, että Suomen evankelisluterilainen kirkkon on saanut Raudaskylältä (nyt Kokkolasta Centriasta) ja DIAKista erittäin hyviä ja sitoutuneita työntekijöitä työhönsä – tosin ilman vihkimystä.
Kirkon tulevaisuus on lapsissa ja nuorissa. Siksi kirkon on pidettävä huolta siitä, että tähän työhön erityisesti kutsutaan, varustetaan, vihitään ja valtuutetaan työntekijät. Tämä jää seuraavan kirkolliskokouksen arvioitavaksi.
Erinomaista, että puutut tähän asiaan. Minä uskoin 80-luvulla, että myönteinen ratkaisu on kulman takana, silloinkin sanoin “vihdoin viimein”. Tiedät puoltavat argumentit kuten minäkin. Asia täytyy saada ratkaistuksi. 70-vuotta on koulutuksen alkamisesta. Enää kirkolla ei ole aikaa.
Raudaskylässä oli hyvä koulutus, joka vahvisti kirkkoidentiteettiä ja sitoutumista Kristuksen seurakunnan hengelliseen työhön.
Usein vuodien varrella olen kokenut, että oma identiteetti, oma kutsumus ja oma jaksaminen ovat nuorisotyöntekijälle välttämättömiä, koska kirkko ei kutsu virkaansa, kirkko ei vahvista jaksamista mutta kirkko murentaa, heikentää identiteettiä etääntyessään nuorisotyönohjaajista.
Tällä viikolla, taas kerran, kirkko erosi minusta.