Kulunut syksy on tarjonnut kirkon lähetyksen osalta kaksi uutista. Evankelinen lähetysyhdistys ry. (ELY) on hakenut itselleen kirkon virallisen lähetysjärjestön statusta. Piispainkokous esittää ELY:n hyväksymistä lähetysjärjestöksi. Päätöksen asiasta tekee kirkolliskokous marraskuussa. Pitäisikö ELY:lle myöntää tuo status? Toinen uutinen liittyy päivitykseen, jonka piispainkokous teki ”Yhteinen todistus” -lähetystyön perussopimusasiakirjaan. Kirkon virkakäsitykseen liittyvää kirjausta on terävöitetty. Mitä tämä tarkoittaa niiden lähetysjärjestöjen osalta, jotka eivät hyväksy pappisviran avaamista naisille?

I

Herätysliikkeillä ja muillakin hengellisillä liikkeillä on laaja ruohonjuuritason kosketuspinta yhteisöihin ja kyky innostaa ihmisiä tekemään, antamaan ja lahjoittamaan. Tätä vasten kuva kirkon yhteisestä lähetyksestä, joka olisi myös organisatorisesti kirkon itsensä luoma ja ylläpitämä, saattaisi ilmetä etäisenä, jäykkänä ja ylätasoisena. On hyvä, että kirkko jäsenineen ja järjestöineen suuntautuu ulospäin tai vahvistaa aktiivisesti yhteisöjensä keskellä evankeliumia koko laajuudessaan.

ELY:n mukaantuloa lähetysjärjestöjen perheeseen voi tästä näkökulmasta tervehtiä ilolla. ELY tuo omat lähetystyön verkostonsa, perinteensä ja kannattajakuntansa kirkon mission yhteyteen. Se saa tästä yhteydestä vertaisryhmätukea, osallistuu yhteiseen koulutukseen ja vuorovaikutuksessa rikastuttaa muitakin.

II

Jatkan kuitenkin ajatusta eteenpäin. Mitä tapahtuisi, jos ELY:n esimerkki rohkaisee toisia herätysliikkeitä hakeutumaan virallisiksi lähetysjärjestöiksi? Mitä jos Herättäjä-Yhdistys, Rauhanyhdistysten keskusyhdistys, Esikoislestadiolaiset, Rauhan sana ja Uusheräys päättäisivät hakeutua virallisiksi lähetysjärjestöiksi? Kirkkomme sisällä on uudempiakin hengellisiä virtauksia. Olisiko niilläkin kiinnostusta päästä mukaan kirkon virallisten lähetysjärjestöjen yhteyteen?

Miten kestävällä pohjalla nykyinen hajautettu lähetystyön malli on? Mitä jos tällainen määrä – tai edes osa edellä mainituista – hakeutuisi ja tulisi hyväksytyksi kirkon virallisiksi lähetysjärjestöiksi? Se merkitsisi jo ennestään vaikeasti hahmotettavan kentän yhä suurempaa pirstaloitumista. Seurakuntien luottamushenkilöiden ja seurakuntalaisten on hyvin vaikea päästä perille järjestöviidakosta. Silti järjestöjen kautta kanavoituvat sekä vapaaehtoiset uhrilahjat, seurakuntien budjettiavustukset, että viralliset kolehdit. Järjestöjen kesken kilpailu seurakuntien niukkenevista budjettimäärärahoista ja kolehdeista kiristyy. Myös kirkkohallitus on vaikean paikan edessä jakaessaan virallisia kolehtipyhiä kaikille järjestöille edes jonkinlaisilla reiluilla perusteilla.

III

Päätäntävalta lähetysjärjestöstatuksesta on kirkolliskokouksella. Kirkolliskokouksella ei ole valmiina mitään ylempiä mittapuita tai ohjenuoria arviointinsa pohjaksi. Argumentaatiossa voivat esiintyä niin käytännölliset, taloudelliset kuin teologiset näkökohdat – ja myös puhtaasti mieltymykselliset. Ratkaisu tehdään tapauskohtaisena harkintana.

ELY on jättänyt hakemuksen, jota piispainkokous esittää kirkolliskokoukselle. Perussopimuksessa hakeutumisen motiivi on todettu varsin selvästi: ”Sopijajärjestö voi saada seurakunnilta kolehtivaroja ja talousarviomäärärahoja sekä vapaaehtoista kannatusta seurakuntien kautta. Sopijajärjestö sitoutuu edistämään kirkon lähetystehtävän toteutumista myös kotimaassa.” (s. 9)

Nykyinen hajautettu ja sirpaleinen malli ei ole kestävä. Ei ole kuitenkaan ELY:n vika, jos se tulee osaltaan lisänneeksi tuota sirpaleisuutta. Vastuullisia ovat kirkolliskokouksen päättäjät. Ennen päätöksentekoa edustajien olisi hyvä pysähtyä miettimään kokonaistilannetta myös siitä näkökulmasta, että lähetysmäärärahoille saattaa ilmestyä vielä muitakin pyytäjiä.

Kirkon missio kaipaa hajaantuvien toimintojen ja osittuvien resurssien sijaan tiiviimpää ja kokoavampaa jäsennystä.

IV

Piispainkokous on juuri päivittänyt (26.10.2022) ”Yhteinen todistus” -asiakirjan. Se luo raamit kirkon ja lähetysjärjestöjen perussopimukselle. Päivitykset ovat pieniä, mutta erityisesti virkateologiaan liittyvää sanamuotoa on laajennettu:

”Kumppanuudet, yhteistyö ja pappisvirkaa koskevat päätökset Kirkolliskokouksen päätöksen (Pappisviran avaaminen naisille 11/1986, § 34) mukaisesti Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pappisvirkaan voidaan vihkiä sekä miehiä että naisia. Piispainkokouksen tehtävänä on seurata kirkolliskokouksen päätöksen toteutumista ja ryhtyä toimenpiteisiin mahdollisissa ongelmatilanteissa. Kirkon sisällä on erilaisia virkateologisia näkemyksiä. Piispainkokous on antanut ohjeistuksen tilanteisiin, joissa virkakäsitysten erilaisuus muodostuu ongelmaksi työyhteisössä (2006). Luterilaisen maailmanliiton jäsenenä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on alttarin ja saarnatuolin yhteydessä kaikkien muiden Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen kanssa. Lisäksi kirkko on ollut mukana hyväksymässä Luterilaisen maailmanliiton linjausta, jossa mahdollisuus teologisiin opintoihin, pappisvirkaan ja johtotehtäviin sekä maallikkona että pappina eivät ole sukupuoleen sidottuja.” (s. 3–4)

Onko muotoilun pohjalta mahdollista olettaa, että SLEY ja Kansanlähetys saattaisivat nykyisten käytäntöjensä ja opetuksen takia joutua ”piispainkokouksen toimenpiteiden kohteeksi”. Mikä on tämän kirjauksen merkitys nykyisille virallisille lähetysjärjestöille? Arvioidaanko sen pohjalta aidosti järjestön nykyistä kelpoisuutta ja mahdollisuuksia jatkaa kirkon virallisena järjestönä vai onko kyseessä retorinen muutos: sanoja ilman tekoja?

Jos piispainkokous ei toimi tässä linjaansa puolustaen ja selkeästi, rajanvedot jäävät paikallisseurakuntien harteille. Tällöin kirkkoneuvostot käyvät omat kamppailunsa ja suuntavat seurakuntiensa kannatukset haluamilleen tahoille. Nykykäytäntöön nähden mikään ei muuttuisi. Mikä merkitys piispainkokouksen linjauksilla tällöin ylipäätään on?

Toivottavasti tuo tekstilaajennus sisältää sanojen lisäksi myös tekoja silloin, kun niitä tarvitaan.

[julkaistu lyhennettynä Kotimaa-lehdessä 2.11.2022 sekä laajempana -sivustolla ]

Jaa somessa: