[kirjaesittely on julkaista Vartija-lehdessä 25.3.2019]
Taustamaisemasta
Maaliskuun alussa vuonna 2018 Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vietettiin yhteisen pappeuden 30-vuotisjuhlaa. Ensimmäiset naiset vihittiin pappisvirkaan 6.3.1988. Juhlatunnelmaa varjostivat kuitenkin muutamat julkisuuden ilmiöt. Ne olivat kirjan toimittaja Anni Tsokkisen mukaan syynä artikkelikokoelman synnylle.
Ensinnäkin helmikuun alussa vuonna 2018 arkkipiispan vaalin ensimmäisen kierroksen tulos kertoi, että naisten pappeuteen kielteisesti suhtautunut ehdokas Ville Auvinen sai 13 % annetuista äänistä äänten jakautuessa viidelle ehdokkaalle. Vaikka kannatus tuskin olisi riittänyt pidemmälle, se kuitenkin kertoi siitä, että kirkossamme on varsin merkittävä joukko – erityisesti pappeja – jotka eivät hyväksy kolmekymmentä vuotta sitten tehtyä virkaratkaisua.
Toiseksi yhteisen pappeuden juhlaa pohjusti myös Kati Tervo-Niemelän tutkimus kirkon työntekijöiden kutsumuksesta ja työn todellisuudesta. Naisia seurakuntapapeista on käytännössä jo puolet. Tästä huolimatta miespuolisten pappien asenteet naisten kirkkoherruutta, johtajuutta tai piispuutta kohtaan olivat nihkeitä. Suorastaan kielteisiä ne olivat kanttoreiden keskuudessa. Kolmanneksi marraskuussa (2018) 28 kirkolliskokousedustajaa julkaisi kirjelmän, jossa vaadittiin naispappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa.
Näiden julkisuuden esimerkkien kohdalla voi kysyä, onko sukupuolten välinen tasa-arvo taantumassa Suomen luterilaisessa kirkossa, tai onko sukupuolten välistä tasa-arvoa kirkossa koskaan ollutkaan.
Sisällöstä
Kirja sisältää 13 artikkelia. Niitä yhdistää laajasti ottaen kysymys, kuinka hyvin kirkkomme on kartalla siitä, missä nyt mennään. Kirjan aihepiirissä ei ole pelkästään kyse naisten asemasta kirkossa. Artikkeleissa pohditaan samalla myös sitä, minkälainen tulkinta ajasta, kulttuurista ja niitä raamittavista arvoista kirkon virallisissa äänenpainoissa annetaan.
Enemmistö kirjoittajista on teologeja. Lisäksi mukana on kaksi uskontototieteilijää, diakoni, lääkäri ja ekonomi. Artikkeleissa pohditaan naisen [kyseenalaistettua] asemaa kirkon työssä, etenkin pappisvirassa. Näkökulma laajentuu vaatimukseen päivittää ja kirkastaa kirkon ihmiskuvaa. Tällä on ulottuvuutensa naisten tasavertaisuuden lisäksi sukupuolisuuden monimuotoisuuden suuntaan ja sitä kautta kysymykseen samansukupuolisten avioliitosta, feminismistä, ruumiillisuudesta ja kirkon sanoman relevanttiudesta tässä ajassa.
Artikkeleiden kehyksen muodostaa patriarkaalisten valtarakenteiden osoittaminen ja läpivalaisu. Taustalla on vahva sukupuolitutkimuksen teoriatausta, vaikka puheenvuorot itsessään ovat hyvin henkilökohtaisia eivätkä vaadi tieteellisen keskustelun tuntemista. Kirjoitukset popularisoivat havainnollisella tavalla feministisen tutkimusotteen pohjalle rakentuvaa analyysia rakenteista, vallasta ja niiden uusintamisesta ja uusiutumisesta. Kirjoittajat tekevät tarkkoja havaintoja siitä, miten patriarkaaliseen perinteeseen nojaava valta, rakenteet ja käytännöt hallitsevat kirkossa ja ovat este uudelle ajattelulle ja toiminnalle. Kirkko on valkoisen miespapin hallitsema alue.
Tästä lähtökohdasta katsoen avautuu kysymys, miksi kirkon sanoman merkityksellisyys on niin suurissa vaikeuksissa ja haastettuna. Ja miksi silloinkin, kun kirkossa puhutaan armosta tai hyväksynnästä, viesti kuullaan vastakohtanaan. Kirkko alkaa olla maineriski yhteistyökumppanien kannalta. Teot puhuvat aina vahvemmin kuin sanat. Annan seuraavassa kirjoittajien puhua omalla äänellään (ja viittaan kirjan sivunumeroihin hakasulkeissa).
Tiina Kristoffersson kuvaa henkilökohtaisella ja koskettavalla tavalla kirkkosuhteensa päättymisen. Hän kysyy [kirkolta]: ”Yllätyitkö, kun ruumiisi jäsenet ensin puutuvat tunnottomiksi, sitten tippuvat pois?” [136] ja jatkaa: ”Olen tuonut kummatkin lapseni kasteellesi, mutta messuusi en ole heitä tuonut. Se on tietoinen valinta. En halua lasteni kohtaavan sitä toiseutta, jota olen itse luonasi kokenut. Haluan lasteni oppivan, että totuus kasvaa alhaalta ylöspäin, ruohonjuuresta kohti tähtitaivasta. Sellaista ei opita sinun luonasi.” [142]
Aino-Maija ja Outi Elonheimo kirjoittavat, mitä merkitsee olla samaa sukupuolta oleva pariskunta kirkossa. He toteavat että ”sisäinen ristiriita kirkon oman rakkauden evankeliumin ja ihmisten eriarvoisen kohtelun välillä on liian suuri. Sanooko kirkko tällä hetkellä jäsenilleen ’Tulkaa kaikki’ vai ’Menkää pois’?” [70]. Heidän mukaansa globaalisti, ja Suomessakin, on menossa muutos sosiaalisesti kestävän ja reilun yhteiskunnan rakentamiseksi. ”Se on raikas voima, joka pyyhkii edeltään vanhan ja tunkkaisen, etuoikeuksiensa vaalijat sekä pelokkaat ja toisten mestarointiin ja normittamiseen pyrkivät voimat. Jos ei kirkko, jolla on hallussaan suuri rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja armon sanoma, jolla on Kristuksen kasvot, kaikkien ihmisten kasvot, ole tässä mukana, kuka on? Espoon vastavalittu piispa Kaisamari Hintikka on rohkeasti ensi töinään vaatinut kirkkoa kirkastamaan ihmiskuvaansa.” [71]
Henna Salo avaa henkilökohtaista polkuaan sateenkaariparien papiksi. Kirkossa toimitaan nyt epäviisaasti. ”Kirkko menettää luotettavuutensa ja ajaa itsensä marginaaliin, jos sen arvot poikkeavat yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyistä arvoista.” [81] ”Kirkollisessa keskustelussa toistuu usein väite, että kysymys samaa sukupuolta olevien vihkimisestä koskee vain pientä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen muodostamaa marginaaliryhmää. Tosiasiassa vastustajat ovat tänä päivänä todella pieni vähemmistö, joka pitää hengellisenä panttivankinaan paljon suurempaa joukkoa. Kyse on siitä, haluaako kirkko olla tämän pienen vähemmistön sulkeutunut yhteisö vai aidosti jäsentensä näköinen.” [80] Mikäli kirkossa jääräpäisesti kieltäydytään tarttumasta tähän asiaan, Salon mukaan ”kirkosta eivät lähde vain vähemmistöt, vaan myös heidän läheisensä. Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttilaa vapaasti lainaten: koko maailma siirtyy eteenpäin ja jättää kirkon väen tappelemaan keskenään.” [82]
Seksuaalisuuden ja ihmiskuvan ongelmia ja lausumattomia taustoja tarkastellaan useassa artikkelissa. Selja Purovaara kiteyttää kirkon lausumattoman ihmiskuvan Harold Garfinkelin luonnehtimaan luonnollisen sukupuolijärjestelmän määritelmiin: ”1. On kaksi, ja vain kaksi sukupuolta. 2. Henkilön sukupuoli on muuttumaton. 3. Sukuelimet ovat sukupuolen olennainen tunnusmerkki. 4. Poikkeamia kahdesta sukupuolesta ei tule ottaa vakavasti. 5. Sukupuolesta toiseen ei voi siirtyä kuin seremoniallisesti. 6. Jokainen henkilö tulee luokitella jompaankumpaan sukupuoleen. 7. Jako miehiin ja naisiin on ’luonnollinen’. 8. Jompaankumpaan sukupuoleen kuuluminen on ’luonnollista’. Luulen, että luterilaisen kirkon virallinen käsitys sukupuolesta tulisi hyvin lähelle tätä Garfinkelin kokoamaa listaa. Varma en toki voi olla, sillä sukupuolen määrittelystä ei tietääkseni ole kirkossa juuri käyty keskustelua.”
Salla Ranta tuo esille kokemuksiaan, joissa hän on joutunut sukupuolistereotypioista juontuviin ristiriitatilanteisiin. Naisen sukupuoleen liitetään kirkossa sekä teologista alistamista että salakavalampaa ’paikalleen laittamista’. [49] Naisen asiantuntemus pukeutuu ’naisnäkökulmaksi’ – ei asiantuntemukseksi sinänsä. [54] ”Tasa-arvon iso kysymys on se, miten puretaan miehen sukupuolelta sen vanha valta-asema pitämättä mitään sukupuolta, myöskään naista, toista parempana. Kaksinapainen sukupuolijärjestelmä pitäisi nostaa kantimiltaan molemmista päistä.” [56]
Rannan aloittama tematiikkaa laajenee Saara Huhanantin kirjoituksessa kirkolliseen mies- ja pappisvaltaan, joka näkyy kirkollisten johtajien kokoontumisissa. Pääasiassa kirkossa johtajina ovat keski-ikäiset pappismiehet. Huhanantti tarkastelee kysymystä pappisviran ylivertaisuudesta diakonian virkaan nähden. Kysymys on hänen mukaansa luterilaisen tunnustusperinteen patriarkaalisesta, pappiskeskeisestä traditiosta. ”Paitsi naisten pappeus ja naisten mahdollisuudet kirkon johtotehtäviin, myös diakonian viran tunnustaminen osaksi kirkon virkaa ovat käytännöllisiä päämääriä ja konkreettisia tapoja uudistaa kristillistä kirkkoa ja uskoa. Juuri nyt, kun nainen on valittu toista kertaa piispaksi Suomessa, jaksan taas uskoa siihen, että uudistuminen on mahdollista.” [122]
Eeva-Kaisa Rossi pohtii kirkon vaikeaa suhdetta [ei vain naisen] ruumiillisuuteen ja siitä avautuvaan laajempaan kosketuspintaan elämän ja uskon välillä. ”Pyhä on irti arjesta, vaikka sen pitäisi olla kiinni siinä”. [154] Pappeuteen kytkeytyy sukupuolisuutta laajempia konnotaatioita ’luokkaisuuden’ synnyttämästä etäisyydestä. Vastapainoksi hän toteaa, että ”käytännöllisyys, maanläheisyys ja eettisyys olisivat hyviä suuntaviivoja sille, miten olemme pappeja – miten kehomme asettuvat tämän materiaalisen todellisuuden joukkoon, miten ne liikkuvat, elehtivät, kyykistyvät ja ojentuvat erilaisten ihmisten keskellä.” [152]
Teemu Ratinen käsittelee maskuliinisuuden kriisiä kirkossamme. Hän kuvaa ajatusta ’terapeuttisesta käänteestä’ kirkollisessa puheessa. ”Kirkon psykologisoituminen on osa laajempaa länsimaisen kulttuurin muutosta, jonka seurauksena erilaiset terapeuttiset ajattelumallit, ihanteet ja käsitteet ovat 1900-luvun puolesta välistä alkaen saaneet jatkuvasti enemmän painoarvoa elämän eri aloilla. Muutosta on nimitetty myös terapeuttiseksi käänteeksi, jonka seurauksena esimerkiksi tunteita, henkilökohtaista kasvua, persoonan aitoutta ja yksilön hyvinvointia on alettu korostaa ja arvostaa aiempaa enemmän.” [99] Ratisen mukaan paluuta menneeseen ei ole. ”Uudenlaiset miehenmallit voisivat antaa miehelle rohkeutta lähestyä myös ehdoitta rakastavaa Jumalaa. On nimittäin täysin mahdollista, että monille miehille Jumala nimenomaan on hyväksyvän ja intiimin vuorovaikutussuhteen vastavuoroinen kumppani – miehuuden kulttuurin sanelemasta pakosta tätä ei vain uskalleta tai kyetä paljastamaan julkisesti.” [110]
Anni Tsokkinen kirjoittaa hengellisen väkivallan teemasta, joka ei ole kirkon sisällä vain ahtaiden ja pakottavien herätysliikkeiden piirre. ”Tosiasia kuitenkin on, ettei pelon logiikkaa hyödyntävä, tinkimättömän oikeassa olemisen maailma ole mihinkään kadonnut. Se on edelleen täällä, keskuudessamme, kirkossamme. Se elää kovissa katseissa ja tuomitsevissa sanoissa. Se elää kristityissä, joilta puuttuu kyky ymmärtää mitä tarkoittaa: katso ihmistä. Tuon
Teoksen toimittaja Anni Tsokkinen. Kuva sivustolta annitsokkinen.fi.
maailman tärkein käsky on alistu! Älä kuvittele, että voisit itse tietää, mikä on oikein ja hyvää sinulle tai toiselle ihmiselle. Usko vain, mitä sinulle sanotaan. Ole kuuliainen. Ole lapsi.” [128] Tsokkinen kuvaa uskonnollista etsintäänsä yksilökeskeisestä alistumisesta lopulta kohti Sally McFaguen tarjoamaa näkyä maailmassa olevasta Jumalasta. ”Entä jos seurakuntalaiset eivät avaa kotikirkkonsa ovea sen vuoksi, että siellä julistettava sanoma on liian taivaallista, irti tästä ajasta ja maailmasta? Entä jos ihmiset odottavat kirkolta jotain muuta kuin opastusta kaikkivaltiaan patriarkan palvontaan? Säröille lyödyn maailman ja ihmisen puolustaminen. Eikö juuri se ole kirkon tehtävä?” [133]
Päivi Vähäkangas, Satu Saarinen ja Helena Kauppila pohtivat kirjoituksissaan naisen ja pappeuden teemoja. Vähäkankaan näkökulma on Uuden testamentin maailmassa ja siitä johdetuissa tulkinnoissa. Paavalia ei voi pitää modernin feminismin saarnaajana, mutta esiin murtautuva uusi uskontulkinta sisälsi myös naisten kannalta enemmän mahdollisuuksia kuin se, mikä myöhemmin Uuden testamentin sisäisessä kehityksessä vakiintui käytännöksi virkojen ja hierarkian muodossa. Vähäkangas alleviivaa sitä, että tasa-arvo ajatuksena on kristinuskolle ”kotoperäistä”, ei vasta myöhäisempää lisää [17].
Pohjoisen Suomen tilanne naisten ja pappisviran osalta on omanlaisensa. Piispa Olavi Rimpiläinen ei suostunut vihkimään naisia hiippakuntaansa. Tilanne muuttui Samuel Salmen aloittaessa piispana vuonna 2001. ”Takatalven” ja ”kevään” merkit kuvaavat hyvin pohjoisen tilannetta. Satu Saarinen näkee ympärillään merkkejä, joissa on jälleen takatalven tuntua. Yksi niistä on kysymys niin sanottujen erillismessujen viettämisestä. Alttarin tulisi olla jakamaton. Saarinen muistuttaa Luterilaisen maailmanliiton (LML) linjauksista sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta. Hänen mukaansa yksi konkreettinen teko olisi poistaa vuonna 1986 päätökseen jätetty ponsi kaikkineen.
”Naisissa on jotakin olemuksellisesti Jumalan sanan vastaista.” [33] Helena Kauppila pohtii artikkelissaan syvyyspsykologisia teemoja – yhteisön ja yksilön varjoja, häpeää, syyllisyyttä, Minää ja Itseä. Kristillinen kirkko on yhteisönä kilvoitellut pyhän suuntaan, mutta kantaa ruumissaan myös varjoansa. Kauppilan mukaan päätös avata pappisvirka naisille on ollut suurempi muutos kuin mitä ehkä ajateltiin: feminiini astui maskuliinin rinnalle [42]. Silti tämä dramaattinen muutos ei ole ulottunut kirkollisen vallankäytön ja vakavan teologisen työskentelyn ytimeen. ”Yksilön ja yhteisön avautuminen ottamaan vastaan omat varjonsa tarkoittaa myös sukupuolen erilaisten puolien hyväksymistä. Hyvyyden ja pahuuden, terveyden ja sairauden, vapauden ja ahdinkoisuuden kantamisen lisäksi kannamme kaikki sekä feminiinistä että maskuliinista mukanamme. Tästä syystä on tärkeää, että kuva sukupuolesta on avara ja dynaaminen, jotta jokainen voi rakentua kohti sitä elämän kutsua, jonka vastaanottajaksi hänet on valittu.” [44]
Kirjan päättää Minna Mannertin tulevaisuuskuva: ”Unelmoin sellaisesta kirkosta, jossa osataan tasa-arvoa edistävät käytännöt ja joka on valmis systeemin tasolla edistämään tasa-arvoista kulttuuria. Kirkon tulee olla monimuotoinen, erilaisia ihmisiä edustava yhteisö, joka tarjoaa mahdollisuuden olla aidosti yhteydessä toisiin ihmisiin ja pyhään. Myös ruohonjuuritasolla tapahtuu.” [167] Mannert toivoo kirkkoa, joka olisi reaktiivisen sijasta proaktiivinen ja joka käyttäisi enemmän aikaa tulevaisuuden rakentamiseen kuin toisten käsitysten korjaamiseen. [181]
Arviointia
Kirjoittajien kokemukset ovat havahduttavia, todellisia ja aitoja. Kritisoimansa vallitsevan todellisuuden näkökulmasta ne olisi helppo myös jättää sellaisiksi, kokemuksiksi. Kokemukset tulevat ja menevät. Kyyninen tai vastakkaisesti ajatteleva voi todeta, että on hänelläkin kokemuksensa, jotka ovat toisenlaisia. Uskova voi uhriutua ja kuvata sitä painolastia, jota joutuu vähemmistön edustajana, pilkattuna ja uskonsa tähden ylenkatsottuna kokemaan. Luterilaisessa teologiassa perinteisesti on vedottu (muuttumattomaan) sanaan ja oikeaan oppiin (häilyvien) kokemusten sijaan. Tätä muuttumattomuutta uskolliset (miehet) peräänantamattomasti puolustavat.
Tämä on kuitenkin vain pintaa. Taantuvan tasa-arvon kirkko-teos asettaa lukijan syvemmän periaatteellisen kysymyksen äärelle: ovatko ihmiset ihmisinä samanarvoisia Kristuksessa? Kysymys on syvempi ja perustavampi kuin esimerkiksi vaatimus, että tasa-arvon nimissä naisten pappeuteen kielteisesti suhtautuville tulisi kirkossa tarjota oikeus olla ja toimia vakaumuksensa mukaisesti. Analogiana jälkimmäiselle vaatimukselle on lähinnä ajatus, eikö reformoitu kirkko Etelä-Afrikassa saisi edelleen opettaa, että on Jumalan tahto, että musta ja valkoinen pidetään erillään ja että vain valkoinen voi johtaa seurakuntaa.
Artikkeleiden takana on vakavia tieteeseen pohjautuvia havaintoja siitä, millä tavalla valta ja hierarkiat rakentuvat ja ylläpitävät itseään. Niiden pohjalta voidaan päätellä, että sukupuolella, rakenteilla, uskomuksilla on merkitystä esimerkiksi siinä, onko nainen täysivaltainen toimija kirkossa. Naisten sivuuttaminen kirkossa ei tarkoita välttämättä sitä, että miehet takertuisivat valtaan tieten tahtoen. Enemmänkin kyse on siitä, ettei yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden ilmiöitä ole tietoisesti läpiajateltu eikä läpiajattelun johtopäätöksiä laitettu käytännön toimiksi. Toki valtaan takertumista ja sen tietoista siirtämistä turvallisiin (miesten) käsiin tapahtuu sitäkin.
Luterilaisen maailmanliiton Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta (2013) tarjoaa hyvän etenemiskartan sukupuoleen tai muuhun sidotun syrjimisen vähentämiseksi ja tasa-arvon edistämiseksi. Toteutus edellyttää sitoutunutta, tietoista ja aktiivista työtä.
Jälkimietteitä
Tasa-arvokysymyksillä on historiansa. Osaltaan ne juontuvat teollistumisen aikakauteen ja naisten oikeuteen saada työstään sama palkka kuin miesten. Nyky-yhteiskunnassa on enää vähän sellaista työtä, joissa miesten ja naisten fyysisen suoritusvoiman ero merkitsisi jotakin. Ero tulee esille lähinnä urheilussa. Euroopassa teollistuminen, kasvava hyvinvointi, yksilönvapaus ja samojen mahdollisuuksien tarjoaminen ihmisille sukupuolesta riippumatta ovat luoneet kulttuuriympäristön, jossa naisen tasavertainen asema tulee kiistetyksi periaatteessa enää väkivallan, voimankäytön ja pakottamisen ääritilanteissa (perheväkivalta, raiskaus).
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat ovat pyrkineet rakentamaan tulevaisuutta, joka pohjaa rauhaan, yhteisiin sopimuksiin, vuorovaikutukseen ja ihmisoikeuksiin. Tämän projektin onnistumisesta kertoo se, että maailma kokonaisuutena on koetusti parempi paikka elää aina vain useammille ihmisille. Rauhanajasta, vuorovaikutuksesta ja sopimusperustaisuudesta on ollut suuri hyöty etenkin pienille maille kuten Suomelle. Maailmanpankin tuore raportti kertoo, että Ruotsi, Tanska, Belgia, Ranska, Latvia ja Luxemburg saivat täydet sata pistettä vertailussa, jossa kartoitettiin tasa-arvon toteutumista työelämässä.
Suomessa sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta merkittävin kehitysvaihe oli 1980-luku. Suomi nosti monia keskeisiä asioita kansainväliselle tasolle ja ratifioi YK:n naisten asemaa koskevan yleissopimuksen. Tuolloin kirkossa toimittiin yhtä jalkaa yhteiskunnallisen kehityksen kanssa (päätös naispappeudesta 1986). Mutta se, mitä lainsäädännön tasolla tapahtui, ei välttämättä ole tapahtunut vieläkään käytännössä. Suomalaisten – sekä miesten että naisten – tavat, asenteet, oletukset ja käytännöt heijastavat toisenlaista todellisuutta. Paljolti kyse on siis tiedostamattomasta tai tahdottomasta tilanteesta. Hofsteden kulttuureja vertaileva malli paljastaa, että Suomi on arvoiltaan muita pohjoismaita ’maskuliinisempi’. Vaikka lainsäädännön tasolla asiat ovat kunnossa, ihmisten asenteet laahaavat jäljessä. Onko kirkolla ollut jokin rooli tämän asennemaailman vahvistamisessa tai ’silleen jättämisessä’?
Itselleni asenteiden ja lainsäädännön kuilu on tullut useasti vastaan niin yhteiskunnallisissa kuin kirkollisissa kuvioissa. Pohjoisessa Suomessa helposti päivitellään sitä, jos johonkin johtotehtävään on tarjolla ’vain’ naisia. Päivittely on sitä kovempaa, jos tehtävän on perinteisesti katsottu kuuluvan miehelle (tekninen johtaja, kaupunginjohtaja, kirkkoherra).
Suomalainen yhteiskunta on koostunut pääsääntöisesti ihmisistä, jotka ovat myös kirkon jäseniä. Kirkossa tosin tiiviin ideologisen ja dogmaattisen vastarintaman muodostanut naispappeuden vastustus tekee tasa-arvokysymyksestä vaikean ja näkyvän. Kirkossa ei ole uskallettu, osattu, nähty tarpeellisena tai haluttu tarttua tasa-arvokysymyksiin määrätietoisesti.
Kokemus naisten aseman taantumisesta on juuri nyt yleisempi. Euroopassa nouseva nationalismi ja maahanmuuttovastaisuus kantavat mukanaan maskuliinisia arvoja ja voimapolitiikka, jotka ovat perinteisesti liitetty patriarkaaliseen toimintaan. Helmikuun lopulla vuonna 2019 joukko maailman tunnettuja naisjohtajia esitti huolensa naisten aseman heikentymisestä. (HS 1.3.2019) He katsovat, että sotien jälkeen rakennettu monenkeskiseen yhteistyöhön perustuva maailmanjärjestys on heikkenemässä ja se on jälleen uhka myös naisen asemalle.
Sukupuolten välinen tasa-arvo tarvitsee kontekstikseen todennäköisimmin rauhan, vakauden, yhteistyön, vuorovaikutuksen ja luottamuksen maaperän. Se voi syntyä vain sukupuolten välisenä yhteistyönä. Patriarkaalinen kulttuuri vahvistuu epäluulojen, kilpailun, voimannäytön ja -käytön konteksteissa. Kun puhutaan tasa-arvosta kirkossa tai yhteiskunnasta, joudutaan ottamaan samalla kantaa myös siihen, minkälaiseen maailmanjärjestykseen me uskomme yksilöinä, yhteisönä, yhteiskuntina tai globaalina yhteisönä. Tasa-arvon konteksti on työläs saavuttaa ja haastava ylläpitää. Mutta kun historian jälkiä tarkastelee, sen eteen kannattaa tehdä töitä hartiavoimin. Eikä vain naiset. Tai miehet. Vaan kaikki ihmiset.
Arvioitu teos: Taantuvan tasa-arvon kirkko. Toim. Anni Tsokkinen. Kustantamo S&S., 2019. 200 s.
Lue myös sarjan muut artikkelit:
Matti Myllykoski: Kohti samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa – hitaasti mutta varmasti
Martti Nissinen & Päivi Vähäkangas: Raamattu ja avioliitto perustevaliokunnan avioliittomietinnössä
Jukka Hautala: Avioliiton siirtymä patriarkaalisesta kontekstista jälkipatriarkaaliseen
Kimmo Ketola: Parisuhteen teologian haasteet yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksessa
Lähteet
Huusko, Jukka: Naisten oikeudet tulkitaan uhkaksi valtarakenteita kohtaan– Kymmenet naisjohtajat varoittavat tasa-arvon takaiskusta. HS 1.3.2019.
Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta. (Gender Justice Policy julkaissut The Lutheran World Federation – A Communionof Churches, Department for Theology and Public Witness,Switzerland 2013).Suomentanut Minna Hietamäki. Kirkkohallituksen julkaisuja.
Mikkonen, Minttu: Raportti: Maailmassa on vain kuusi maata, joissa naiset ja miehet ovat lain mukaan tasa-arvoisia työelämässä– Suomi ei kuulu joukkoon. HS 3.3.2019.
Sukupuolten tasa-arvo Suomessa 2018. Tilastokeskus. Luettavissa: http://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_sts_201800_2018_19722_net.pdf
Tervo-Niemelä, Kati (2018): Kutsumuksen imu ja työn todellisuus. Pappien, teologien ja kanttoreiden suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten jäsentutkimuksessa. – Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 58.
Uusimmat kommentit