Kaksi veljestä ja isä – saarna

Saarna Oulun Herättäjäjuhlilla 10.7.2011

Hyvät ihmiset, sisaret ja veljet,

Kainin ja Abelin perintö

Olipa kerran kaksi veljestä… Olipa kerran kaksi sisarusta…. Tämä luonnehdinta voisi olla monen meidän kasvutarina. Yksi ihmisen tutuimmista rooleista lienee veljen tai sisaren rooli.

Monien raamatunkertomusten juonenkulku suorastaan edellyttää sisaruutta ja siihen liittyviä lainalaisuuksia. Raamatun ensilehdillä vastaan tulevat (1. Moos 4:1-15) veljekset Kain ja Aabel. Heidän kertomuksensa on yksi ihmiskunnan kestävimpiä, ajattomampi ja psykologisesti oivaltavimpia kertomuksia siitä, mitä on jakaa sama perinne ja perintö, miten yrittää miellyttää ’isää’ tai ’suurempaansa’ – siis sitä, jolta odottaa huomiota, tunnustusta, suosiollisuutta ja turvaa. Veljesten välinen kilpailu ”isän suosiosta” on samalla askel veljeskateuteen ja lopulta veljesmurhaan. Niin ei pitäisi olla. Paratiisista poispäin harhailevan ihmisen käsissä kaikki tahtoo mennä pieleen. Pieleenmeno alkaa lähimmistä ihmissuhteista.

Luukkaan kuvausta kahdesta veljeksestä voi lukea Kainin ja Abelin kertomusta vasten. Kun isä jakaa suosiotaan, ihminen kokee sen koskevan paremmin toista kuin toista. Kainin ja Abelin tarina toistuu Iisakin ja Ismaelin kohtaloissa, Esaun ja Jaakobin kohdalla, Jaakobin vanhempien poikien ja Josefin välillä. Tämä ketju on pitkä ja sen lenkkejä näyttää olevan hyvin vaikea murtaa. Paratiisista karkotettu ihminen on altis kartuttamaan Kainin ja Abelin perintöä.

Millä tavalla Kainin ja Abelin perintö elää meissä? Sinussa ja minussa? Kristitty voi nähdä veljiä ja sisaria myös biologisten sisarustensa ulkopuolella. Kehä laajenee. Kuinka paljon me tarjoamme uhrejamme ja kysymme isän suosiota – kuka minkäkin isän? ”Isän hyväksyntää” etsitään ja haetaan syvimmillään sisarusten kesken. Mutta siellä kylvetty siemen varttuu ja kehittyy aina päiväkerhoista tohtoriseminaareihin saakka. Ihminen kilpailee toistaan vastaan harrastuksissa, vähän enemmän verissä päin työelämässä ja aivan avoimesti kilpakentillä – niin kuin tälläkin, jonka päälle on rakennettu tämä juhla-alue. Ja kuitenkin, kilpakenttä ei ole vain tämä, vaan se kulkee mukanamme, kun me täältä lähdemme töihimme, koteihimme ja harrastuksiimme. Tämä osa Kainin ja Abelin perintöä näyttää elävän ihmisessä lujasti.

Pietistien tuhlaajapoika

Päivän evankeliumi on nimetty yksipuolisesti tuhlaajapoikakertomukseksi. Tuossa kertomuksessahan tuhlaajapoikia on kaksi. Miksi se sitten on nimetty näin?

Kristillisen perinteemme ja etenkin sen pietistinen tulkinta on ohjannut ajattelemaan, että maailma on uskonyhteisön ulkopuolella. Se vie mennessään, se viettelee, sinne eksytään, siellä tuhlataan. Ja sieltä voidaan nöyrtymisen ja ”parannuksen teon jälkeen” palata. Tästä syystä kuva nuoremmasta veljestä on noussut etusijalle. Hänen kohtaloaan on helppo käyttää pedagogisena esimerkkinä siitä, miten Jumala kutsuu parannukseen itsepäisyytensä ja uhmakkuutensa tähden moraalisesti epäonnistuneen ihmisen.

Mutta kertomuksessa on kuitenkin kyse kahdesta pojasta, jotka molemmat ovat tuhlanneet ja kadottaneet. Nuorempi heistä kadotti materiaalisen perintönsä. Moraalinenkin perintö sai tahroja ja ryppyjä. Sen sijaan syvin – henkinen tai hengellinen perintö – luottamus rakkauteen, oli tallella – tosin hän ei itse niin edes uskonut olevan.

Vanhempi veli oli pitänyt huolta näistä ulkoisista, materiaalisesta perinnöstä ja moraalisestakin. Ilmeisesti niihin keskittyminen oli estänyt häntä tunnistamasta kaikkein syvintä – rakkauteen ja ihmisarvoon liittyvää perintöä. Kun tuhlaajapoika palasi takaisin, hänessä vanhempi veli näki vain materiaalisen ja moraalisen ulottuvuuden. Tai pikemminkin sen, että nuorempi veli oli ne molemmat tuhlannut.

Isoveli oli valmis kieltämään pikkuveljen ihmisarvon materiaalisin ja moraalisin perustein. Hän ei edes kaivannut kolmatta ja kaikkein perustavinta: ihmisarvoa. Vaikka isolle veljelle siis oli kauhalla ammennettu isän rakkautta ja huolenpitoa, oli hän kuin pohjaton ämpäri. Hän oli tuhlannut ja kadottanut tärkeimmän isänsä perinnöstä. Hän oli tuhlannut rakkauden, joka näkee jokaisessa ihmisessä ehdottoman arvon.

Jos kristillis-pietistinen perinteemme on ohjannut meitä ajattelemaan vain nuorempaa poikaa tuhlaajapoikaa ja hänen helposti nimettäviä epäonnistumisiaan, minkälaista kuvaa kristityistä ja kirkosta se kasvattaa? Nostattaako se ihannetta kristitystä, joka on kotoaan poistumaton kuuliainen käskyläinen. Että kristitty on puurtajia, tunnollinen, mutta samalla armoton ja katkera. Että hän on ulkoisesti oikein toimiva, mutta sisäisesti synkkä? Ovatko Jumalan huoneenhaltijat käyneet ymmärtämättömiksi ja koviksi? Mittaavatko aktiivikristityt lähimmäisten tuloskuntoa materiaalisen tuhlailun ja moraalin mittapuilla?

Luukkaan evankeliumin vertauksessa on kreikan kielen sana ”presbyteros”. Se tarkoittaa kirjaimellisesti ”vanhempaa veljeä”. Juutalaisuudessa seurakunnan luottohenkilöitä kutsutaan Uuden testamentissa presbyteereiksi – ja myös kristillisen seurakunnan vanhimmat perivät tuon nimen. Vanhemmille on uskottu tehtäviä. Tuhlaajapoikakertomus sisältää näin luettuna näpäytyksen: presbyteerin, seurakunnan vanhimman, ei kuulu asettua Isän rakkauden ja syntisen väliin omine mittapuineen ja ehtoineen.

Kolme tasoa ajassamme

Meitä tämän ajan ihmisiä ympäröi todellisuus, jossa ensisijaisesti materiaalinen ja moraalinen määrittävät ihmisen arvon. Materiaalisen lähtökohtana on se, että yhteiskunnat joutuvat yhä suuremmassa määrin arvioimaan ihmistä koskevia ratkaisujaan heidän kansalaiskuntonsa ja suorituskykynsä kautta. Kilpailukykyä jarruttava tai haittaava ihmiskohtalo voidaan muuttaa euromääräiseksi laskuksi, joka tulee yhteiskunnan kannettavaksi.

Yhteiskunta sijoittaa jokaiseen syntyvään lapseen satoja tuhansia euroja hoidattamalla ja kouluttamalla hänet. Vastineeksi se odottaa, että aikuisuuteen autettu maksaa oppirahansa korkojen kautta takaisin tekemällä työtä ja olemalla terve. Maailmassa vallitsee talon laki – ekonomia. Se on realiteetti. Rippikoulukirjastani muistui mieleeni kohta, jossa ihmisen arvo ainesosineen taisi olla nykyvaluutalla noin 16 euroa. Helsingin Sanomissa uutisoitiin ihmisen arvon olevan noin 10.000 euroa. Me joudumme työssämme ja elämässämme näiden laskutoimitusten keskelle. Siitä määräytyy meidän materiaalinen ihmisarvomme.

Materiaalisen ihmisarvon määrittämisen jälkeen on luonteva siirtyä moraalisen määrittämisen tasolle. Eri perustein yhteiskunnan resursseja tuhlaavat voidaan katsoa moraalisesti huonoiksi, ansiottomiksi. Ihminen voidaan katsoa moraalisesti tuhlariksi jo ennen kuin hän on edes syntynyt. Moraalinen arvio voidaan ulottaa sikiöseulonnasta elämäntapoihin, ja sieltä elämän loppumetreille saakka. Moraalinen taso sekin on realiteetti. Me joudumme arvioimaan elämässä hyvää ja pahaa, yhteisöä vahingoittavia ja yhteisöä auttavia asioita – ja pyrkiä valitsemaan hyvä ja yhteisöä auttava ratkaisu. Me joudumme ja meitä velvoitetaan käyttämään moraalisia mittareita perheessämme, yhteisöissämme, yhteiskunnassa ja kirkossa. Näin meidän tuleekin tehdä, mutta juuri tästä syystä kertomus kahdesta veljeksestä on hyvä pitää mielessä.

Moraalisin perustein ihmisen on helppo jakaa toisia ihmisiä hyviin ja huonoihin, pyhiin ja syntisiin, ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin, meikä- ja heikäläisiin. Sisäpuolella olevien ja samanmielisten on helppo tuntea moraalista ylemmyyttä, osoittaa jälkiviisautta tai heiluttaa leimakirvestä.

Tänään moni elämänsä tuhlannut tietää, ja on sisimmässään täysin vakuuttunut, ettei kotiin ole enää asiaa. Sen hän tietää sanomattakin. On pelottavaa, jos kuva kirkossa piirtyy eri tavoin elämän rampauttamien ja haavoittavien silmissä kodiksi, jonne ei ole asiaa. Kodiksi, jossa pitää hävetä ihmisyyttään. Kodiksi, jonka vakituiset asukit näyttäytyvät hänen silmissään virheettöminä ja kovina. Kodiksi, jonka ovella kalkyloidaan tuhlattuja mahdollisuuksia ja mittaillaan moraalisia saavutuksia.

Hyvä ei ole tilanne, jos juuri aktiivikristityt ovat niitä mielensä pahoittajia, joiden ystävällisen ilmeen takaa paljastuu pingottunutta moralismia ja purkkiin sullottua aggressiota. Tämä tihkuu läpi vaikka sitä piilottelisikin. Pahin tilanne on silloin, jos me kristittyinä asetumme isoveljen asenteella Taivaallisen isän ja syntisen väliin portsariksi ja olemme valikoimassa sisälle pääseviä. Jumalan ja hänen lapsensa välissä on vain yksi välimies. Hän ei ole portsari, vaan mieluummin evankeliuminsa kautta etsivää työtä tekevä sisäänheittäjä Kristus.

Vertauksen ydin

Jeesuksen esittämä vertaus ei ole vain vertaus kristillisen sisäsiisteyden ihanteesta, johon tuhlaajapoika sai parannuksen tehtyään palata. Se ei ole ensinkään sitä. Talo ei kaipaa kahta poikaa, jotka aloittavat puhtaalta pöydältä Kainin ja Aabelin tavoin uhreillaan Jumalan miellyttämisen kilpailun.

Jeesuksen vertauksessa Isän rakkauden muotoilema ihmisarvo on yhteinen ja perustavin. Se pysyy vaikka materiaalinen tai moraalinen arvokkuus olisikin tuhlattu. Jeesus puhuu Taivaallisesta isästä, joka katsoo materiaalisen ja moraalisen ohi jokaiseen ihmiseen – ihmisenä itsenään, luomanansa ja lunastamansa. Ihmisen, sinun ja minun, elämä on arvokas – aina. Kaikki mitä meillä on, on lahjaa. Tämä on vaikea läksy – se mikä on helppoa Jumalalle, ja mikä on helppoa suulla sanoa, on ihmiselle vaikea tehdä, paha toteuttaa ja hankala uskoa.

Olisi liian yksinkertaista sijoittaa omaa elämänsä vain tuhlaajapojan tai isonveljen rooliin. Tai lähimmäisen elämä. Lopultakin nuo roolit kertovat yhdestä ja samasta ihmisestä. Ne kertovat Kainista, Abelista, sinusta ja minusta. Rakkautta ja hyväksyntää janoavasta, mutta toisen saamaa huomiota arvioivasta ja kadehtivasta ihmisestä, jonka sisällä elää sekä nuorempi veli että isoveli. Meillä on eri kohden tarve olla niskan päällä. Toisaalta taas torjumme avun kun häpeämme itseämme ja elämäämme. Tätä on ihminen – yhtä kaikki.

Tämän perusteella kirkolla on ainakin kolme perustavaa tehtävää:

Ensinnäkin kirkon äänen pitäisi kuulua selkeänä silloin, kun materiaalisesti ihmistä arvioiva maailma julistaa, toisen ihmisen arvokkaammaksi kuin toisen. Tai kun julistetaan, että joku ei ole minkään arvoinen, tai että hänet voidaan vaihtaa toiseen. Kirkon on asettunut ja sen on yhä uudelleen asetuttava sanomaan, että jokainen ihminen on Jumalan luomana korvaamattoman arvokas – ja että tämä velvoittaa meitä tekemään siitä totta keskellämme.

Toiseksi: Kirkon on pidettävä huolta Jumalan luoman maailman hyvinvoinnista. Sen on puhuttava elämänlaista ja moraalista. Sen on rinta rinnan yhteiskuntien kanssa ratkottava asioita ihmisyhteisöjen parhaaksi. Kirkolla voi olla myös omasta perinteestään nousevia koeteltuja tapoja, joiden kautta se edistää kestävää elämäntapaa. Mutta kirkon ei saa antaa varsinaisen tehtävänsä hämärtyä silloinkaan kun kristittyyn iskee isoveljen sappi ja olisi suuri kiusaus asettaa moraalisin perustein oma elämäntapansa lähimmäiselle mittariksi ja vaatimukseksi.

Kolmanneksi: kirkon ääni pitäisi kaiken tämän jälkeen kuulua kutsuna kotiin ja yhteyteen. Se kutsuu meitä todellisuuteen, joka on vaativa ja käsittämätön. Todellisuuteen, jossa viimekädessä kaikki rakentuu Jumalan rakkauden ja anteeksiannon perustalle. Todellisuuteen, jossa ihminen joutuu luopumaan materian ja moraalinsa turvakyhäelmistä ja ottamaan vastaan toisen ihmisen ihmisenä – Jumalan kuvana. Veljenä ja sisarena Kristuksessa.

Jumalan rakkaus on kaiken olemisemme perusta. Siitä kaikki alkaa ja sen varassa kaikki voi levätä. Jumalan rakkaus on tullut keskellemme Kristuksessa. Siksi kirkon on katsottava Kristukseen. Silloin se ei sorru julistuksessaan ja elämässään materiaalisen tai moraalisen poluille, jotka ovat ihmiselle luontaisesti tutummat. Uusi tie on vaikea: sekä kirkko että me itse kukin joudumme pukemaan päällemme sen heikkouden ja haurauden, joka ristiinnaulitulla oli, mutta samalla saamme kuulla olevamme Jumalan rakastamia, ainutkertaisia ja arvokkaita ihmisiä. Hänen perheväkeään. Hyvät ihmiset, sisaret ja veljet, tässä me olemme, Taivaallisen isän järjestämässä juhlassa. Tässä on sinulle ja minulle on paikka. Sitä ei voi meiltä kukaan viedä. Se on meille annettu. Aamen.