World Trade Centerin terrori-iskut 20 vuotta sitten muuttivat maailmaa. Maailma on hahmottunut kulttuuripiirien ja uskontojen väliseksi taistelukentäksi. Mitä WTC-iskujen jälkeisessä maailmassa on ajateltava järjestä, uskonnoista ihmisten kulttuurien syvänä itseilmaisuna ja yksilön oikeuksista? Onko väkivalta – fyysinen, henkinen tai hengellinen – väistämätön osa uskontoja ja niiden käytäntöjä?
Syyskuussa tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun kaksi lentokonetta iskeytyi 11.9.2001 Word Trade Centerin (WCT) kaksoistorneihin varttitunnin sisällä. Presidentti George W. Bush julisti ”terrorismin vastaisen sodan” alkaneeksi ja kutsui sitä ”ristiretkeksi, joka kestää jonkin aikaa”. Sotaa on kestänyt nyt 20 vuotta. Syyskuulle suunniteltu vetäytyminen sai nolon lopun, kun Taliban otti muutamassa päivässä maan haltuunsa ja asetti valtaan islamilaisen emiraatin.
Kun terrorisminvastainen sota julistettiin alkaneeksi, maailma muuttui. Länsimaisiin metropoleihin syntyi yllättäen erityinen islamistisen terrorismin aiheuttama turvallisuusuhka. ”Historian lopun” maailmasta, jonka kuljettajan paikalla istuu vapaata markkinataloutta ja ihmisten vapausoikeuksia painottava eetos, siirryttiin yllättäen maailmaan, jossa uskonnosta (islam) ja turvallisuudesta tulee poliitikkojen ja kansalaisten katseita kiinnittäviä avainkäsitteitä. Tämä on vaikuttanut myös länsimaisten valtioiden poliittisten karttojen muutokseen.
Kansallisvaltioista kulttuurien ja uskontojen maailmaan
Yhdysvaltalaisen professorin S.P. Huntingtonin teos kulttuuripiirien kamppailusta (The Clash of the Civilizations) vuodelta 1993 tarjoutui avaimeksi ymmärtää syntyvää uutta maailmanjärjestystä. Hänen tarkastelussaan vanha uskontojen ja kulttuuripiirien arvopohja osoittautuu myöhempiä kansallisvaltioita ja ideologioita vahvemmaksi maailmanjärjestystä muovaavaksi tekijäksi. Tästä saattoi tulla myös seuraaviksi vuosiksi itsensä toteuttava teoria: nähtiin, mitä haluttiin nähdä.
Syvällisiin eroavaisuuksiin rakentuva tulkinta on omiaan luomaan myös lukittuja ennakko-oletuksia ja stereotypioita kunkin sivilisaation laadusta. George W. Bushin tapa nimetä sota terrorismia vastaan ”ristiretkeksi” solahtaa hyvin huntingtonilaiseen tulkintaan.
Jumala ei toimi rationaalisuutta vastaan
Tarkalleen viisi vuotta WTC-iskujen jälkeen paavi Benedictus XVI nousi kateederille Regensburgin yliopistossa ja luennoi aiheesta ”Usko, järki ja yliopisto”. Ajoitus aihepiirille ja sen kuvaustavalle ei liene sattuma. Paavi siteerasi Konstantinopolin viimeisimpiin kristillisiin hallitsijoihin kuuluvaa Manuel II Palaiolosta (1350–1425).
Manuel II käsitteli vuodelta 1391 peräisin olevassa kirjoituksessaan muun muassa pakkokäännyttämistä, pyhää sotaa sekä uskon ja järjen suhdetta. Paavi totesi häntä lainaten: ”Näytä minulle se, mitä uutta Muhammed toi, niin huomaat, että kaikki se on vain pahaa ja epäinhimillistä kuten sekin, miten hän käski levittää saarnaamaansa uskontoa miekalla.”
Paavin mukaan Jumala ei milloinkaan toimi rationaalisuutta, logosta, vastaan – toisin kuin islamissa näyttää olevan: Jumalan ehdoton tuonpuoleisuus merkitsee myös rationaalisuuden ohittamista. Tässä on selvä piikki uskonnollisen fundamentalismin suuntaan, mihin islamilaisessa maailmassa myös reagoitiin. Halusiko paavikin vahvistaa Huntingtonin teorian?
Päinvastoin. Arvelen paavin puheen sisältäneen korjausliikkeen Huntingtonin teesille kulttuuripiirien yhteentörmäyksestä. Hän katsoi, että läntisessä kulttuuripiirissä järki (reason) on valistuksen ajasta lähtien tulkittu uskonnon ja uskon (faith) syrjäyttäväksi tavaksi katsoa maailmaa. Universaaliksi lähtökohdaksi asetettuna se ei loukkaa vain muiden kulttuuripiirien uskonnollista pohjavirettä vaan myös kristillisen uskon lähtökohtia. Paavi korosti uskon ja järjen erottamattomuutta. Jumala on sitoutunut logokseensa, ja logoksen kautta me ymmärrämme maailmaa. Tällöin järjen käsite on ymmärrettävä laajempana ja Jumalaan perustuvana.
Enemmän kuin Paavi Benedictuksen toiveet kulttuuripiirien yhteistyöstä, Huntingtonin teesi ja Bushin puhe ”ristiretkestä” ovat tulleet lihaksi islamofobisen asenneilmapiirin tiivistymisessä ja leviämisenä länsimaissa. Nationalismi sekä uskonnollisen ja kulttuurisen yhdenmukaisuuden vaatimukset nostavat päätään. Valtioiden rajoja vahditaan tarkemmin. Tämä kaikki koskee myös Suomea.
Sanan- ja uskonnonvapauden törmäys
Länsimaisessa kahden perusoikeuden eli uskonnon- ja sananvapauden törmätessä sananvapaus on uskonnonvapautta vahvempi oikeus. Tämä on loogista, koska uskonto yhteisönä on järjestelmä, jolta yksilöä on rajatilanteissa suojattava muun muassa sananvapauden osalta. Haluaisin tässä kohtaa ajatella, että tässä toteutuu paavi Benedictus XVI:n rationaalisuuden ja totuuden vaatimus, joka koskee myös uskontoa.
Tilanne maailmanlaajuisesti voi olla toinen. 57:n islamilaisen valtion muodostama islamilainen konferenssi sai Kairon julistuksen (1990) periaatteita osaksi YK:n vuonna 2009 hyväksymää uskontojen halventamisen vastaista julkilausumaa. Julistuksen pyrkimyksenä on estää islamiin kohdistuva arvostelu.
Uskonnon- ja sananvapauden rajapintaa on koeteltu Euroopassa esimerkiksi Jylland-Postenin syyskuussa 2005 julkaisemien profeettapilakuvien myötä. Ranskalainen satiirilehti Charlie Hebdon julkaisi Jylland- Postenin kuvat kokonaisuudessaan. Vuonna 2011 samaiseen lehtitaloon tehtiin polttopulloisku, kun se erikoisnumerossaan oli loukannut profeetta Muhammedia. Vuonna 2015 Charlie Hebdonin tiloihin tehtiin terrori-isku, jossa surmansa sai 12 ihmistä. Sananvapaudella on kova hinta. Saako huntigtonilainen tulkinta läntisen (kristillinen) ja islamilaisen maailman yhteentörmäyksestä tässä vahvistuksen?
Suomessa on kuljettu hieman varovaisempaa reittiä. Uskontoa, erityisesti kristillistä uskoa, on suojattu sananvapaudelta. Suomen laista löytyy yhä maininta Jumalan pilkasta (uskonrauhan rikkominen), mitä pidetään eurooppalaisittain ajatellen poikkeuksellisena. Lain tarpeellisuutta on perusteltu yhteiskuntarauhalla. Silti kehitys Suomessakin on käytännössä ollut se, että uskonnon- ja sananvapauden joutuessa törmäyskurssille sananvapaus nauttii vahvempaa suojaa
Läntiselle ihmiselle voi kokemuksellisesti olla vaikea hyväksyä islam näkyvänä uskontona keskellä länsimaista sekulaaria elämäntapaa. Toisaalta uskonnonvapaus perusoikeutena nähdään tärkeäksi –etenkin, kun sillä tarkoitetaan vapautta (mistä tahansa) uskonnosta. Lisäksi läntiseen uskonnonvapausajatteluun on kuulunut se, että on oikeus uskontoon. Miten instituutioiltaan alati sekularisoituva yhteiskunta jaksaa pitää kiinni uskonnonvapausperiaatteesta ja toimillaan samalla suojella uskontoja?
Toisaalta miten uskontojen keskuudessa on ymmärrettävä, ettei niiden piirissä tulisi harjoittaa minkäänlaista pakkoa, ei henkistä eikä fyysistä väkivaltaa? Tulkitsen paavin vastanneen Regensburgin luennollaan molempiin näihin kysymyksiin etsimällä logokseen kytkeytyvää järkeä.
Minkä esimerkin kirkko antaa?
Suomessa tapahtuu myös asioita uskonnon- ja sananvapauden rintamalla. Uskonnonvapauden ja yksilön muiden perusoikeuksien välillä on jännitteitä. Esimerkiksi Päivi Räsästä odottava rikosoikeudenkäynti tulee vetämään rajalinjaa uskonnonvapauden suojista lausutun, mahdollisesti yksilönvapauksia ja yksilöä halventavien näkemysten esittämisestä.
Uskonnonvapauden suojaa ja valtiollista erityisasemaa nauttivalla Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on myös omat haasteensa. Kirkko on varsin hitaasti päivittänyt omaa ajatteluaan, suosituksiaan ja käytäntöjään vastaamaan kansainvälisissä ihmisoikeuksissa ja lainsäädännössä tapahtuneisiin muutoksiin. Monista ennen kirkon hallitsemista asioista – jotka liittyvä erityisesti yksilö- ja seksuaalietiikkaan sekä sukupuoleen – näyttää tulevan nyt kirkon ylintä päätöksentekoa rampauttavia ongelmia. Kirkon ”sielusta” käydään nyt kovaa kamppailua.
Minkälaisen esimerkin kirkko itse tarjoaa vaikkapa islamilaisille yhdyskunnille osana suomalaista yhteiskuntaa? Uskonnonvapauden suojaan vetoamalla ja sitä käyttämällä lopputulos voi näyttää samalta kuin teokratiaa vaativan islamilaisen valtion käytännöt.
Paavi Benedictus XVI peräsi puheenvuorossaan logoksen – järkiperäisyyden – kuljettamista uskon rinnalla. Hän katsoi, että se on myös avain pienentyneen maailman ja sen erilaisten kulttuuri- ja uskontojärjestelmien yhteisymmärryksen kasvattamiseksi. Synkempi vaihtoehto on se, jos niin Suomessa kuin muualla läntisessä maailmassa kristinusko rakentuu fundamentalististyyppisen uskon varaan ja hylkää logoksensa. Se kehitys johtaa väkivaltaan, joka alkaa henkisestä ja hengellisestä muuntuu sitten fyysiseksi. Tällöin Huntingtonin teesi alkaa toden teolla toteuttaa itseään.
[Kirjoitus on julkaistu alun perin Henki-lehdessä syyskuussa 2021]
Uusimmat kommentit