Jälkimietteitä kirkon lähetystyöstä

Kirkolliskokous hyväksyi 11.11.2022 Evankelinen lähetysyhdistys (ELY) ry:n kirkon lähetysjärjestöksi. Lämpimät onnittelut ja siunauksen toivotukset ELYlle! Päätös on historiallinen, sillä viimeksi vastaava myönteinen päätös tehtiin, kun Medialähetys Sanansaattajat hyväksyttiin lähetysjärjestöksi 28 vuotta sitten (1994).

Kirkolliskokouksessa asiaan liittyi (vähintään) kahden eri tason pohdintaa. Sekä lähetekeskustelussa että valiokuntakäsittelyssä ELYn hakemus nähtiin myönteisenä eikä sitä kyseenalaistettu yhdessäkään puheenvuorossa. Järjestö voi siis lähteä hyvin mielin ja kirkolliskokouksen vahvalla etenemään kohti perussopimuksen allekirjoittamista.

Tämän rinnalla ja taustalla käytiin viikon aikana laajempaa keskustelua siitä, miten kestävällä pohjalla nykyinen malli on. ELYstä tulee nyt kirkon kahdeksas lähetysjärjestö. Miten seurakunnat pärjäävät lukuisten järjestöjen kanssa? Miltä Suomen evankelisluterilaisen kirkon lähetystyö näyttäytyy kansainvälisesti ja ekumeenisista näkökulmista? Millä tavalla hajautettu järjestelmä toimii kumppaneiden näkökulmasta? Mitä nykymuotoisen järjestelmän ylläpito ja hallinta edellyttää kirkon omilta elimiltä? Onko näin hajautetusti toteutettu tehtävä toiminnallisesti tehokasta tai taloudellisesti järkevää? Miten evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ymmärretään ja määritellään ”lähetystyö”?

Jos ELYn hyväksymisestä kirkon lähetysjärjestöksi vallitsi yksimielisyys, jakautuivat mielipiteet nykymallin tutkistelun suhteen sekä valiokunnassa että kirkolliskokouksen käsittelyssä. Valiokunnan mietintöön liittyi eriävä mielipide. Eriävä mielipide koski ainoastaan sitä, olisiko (muuten yksimieliseen) mietintöön pitänyt sisällyttää vielä kolmas ponsi, jossa todettaisiin: ”Kirkolliskokous pyytää piispainkokoukselta arviota nykyjärjestelmän toimivuudesta seurakuntien, järjestöjen ja kumppanien näkökulmasta.” Ponnesta äänestettiin valiokunnassa. Äänestys päättyi 9–9, mikä merkitsi sitä, että puheenjohtajan äänellä lisäponsi jäi pois varsinaisesta mietinnöstä.

Kirkolliskokouksen salikäsittelyssä eriävän mielipiteen sisältämästä ponnesta äänestettiin. Sen sisällyttämisen puolesta äänesti 47 edustajaa ja 51 pitäytyi mietinnön pohjaehdotukseen, yksi äänesti tyhjää. Poissa oli 10 edustajaa. Sekä valiokunnan että salin äänet jakautuivat kutakuinkin tasan kahtia (ehkä taustalla kummitteli Amerikassa meneillään olevat välivaalit!).

Valiokunnan tai salin äänten jakautumista eivät mielestäni selitä toimivalta- tai tarkoituksenmukaisuussyyt. Toisin sanoen, jakautuminen ei koskenut vain sitä, onko asia jo vahvasti myös tästä laajemmasta näkökulmasta piispainkokouksen turvallisissa käsissä vai tulisiko asian salin toivomuksesta vielä alleviivata. Kyse ei ollut ensi sijassa myöskään siitä, kumman toimivallalla – kirkollis- vai piispainkokouksen – kokonaisarviointia pitäisi tehdä.

Sen sijaan kokonaisarviointiin viittaaminen näytti herättävän jonkin verran pelkoa ja epäilyksiä piilotetuista tarkoitusperistä. Tämä kävi keskustelun sävyssä esille joko suoraan tai epäsuorasti lausuttuna. Tunteet ajoivat itse asian ohi. En jatka tätä pohdintaa pidemmälle, mutta totean vain, että ilmassa oli epäluottamusta ja varuillaan oloa. Asia ratkesi nyt ”säilyttävällä” tavalla, eli jatketaan kuten ennenkin.

Piirteitä lähetystyön kokonaisuuden arvioinnista

Perustevaliokunnan mietintöön sisällytettiin kuvausta siitä, miten kirkossa lähetystyön kokonaisuutta arvioidaan. Tämä arviointityö on käytännössä kirkon lähetystoimikunnan vastuulla. Sen tehtävänä on suorittaa säännöllistä arviointia (vuosittain) lähetysjärjestöjen toiminnasta. Lisäksi se arvionsa pohjalta kehittää perussopimusjärjestelmää, joka nyt ohjaa kirkon ja järjestöjen yhteistyötä. Perussopimusta on juuri päivitetty (Yhteinen todistus 2023) ja sen voimassa viisi vuotta. Kirkon lähetystoimikunta raportoi lähetystyön tilasta piispainkokoukselle, jolle lähetystyön valvonta kuuluu.

Perustevaliokunnan mietintöön kirjattiin kirkon tunnistamia kehittämiskohteita, liittyen järjestöjen toiminnasta saatavien tietojen laatuun, perussopimusjärjestelmän tunnettuuden parantamiseen seurakunnissa, ohjauskeskustelujen skaalaamiseen järjestön koon mukaan. Niin ikään tavoitteena on kehittää erilaisia mittareita, joiden pohjalta toiminnan seuranta olisi systemaattisempaa.

Kirkon lähetystyön keskus (KLK) järjestää vuonna 2024 lähetyskumppanuusneuvottelut, mihin osoitettiin talousarviossa 230 000 euron määräraha vuosille 2023–2024. Neuvottelut tarjoavat tilaisuuden kirkon lähetystoiminnan arviointiin. Mietinnössä todetaan: ”Lähetyskumppanuusneuvottelussa kuullaan yhteistyötahojen odotuksia yhteisen lähetystehtävän toteuttamisesta ja arvioidaan sen rakenteita. Sen yhteydessä voidaan vahvistaa käsitystä lähetyksestä kirkon omana tehtävänä. Nykyjärjestelmän toimivuutta arvioidaan suhteessa yhteistyökirkkoihin ja muihin kansainvälisiin yhteistyökumppaneihin sekä seurakuntien tekemään lähetystyöhön. Seuraavan kerran sopimusjärjestelmää arvioidaan, kun lähetyksen peruslinjausta päivitetään.”

Vaikka valiokunnassa käytiin tiukkaa keskustelua ja vaikka kirkolliskokous jakautui äänestyksessä, kokonaisarviointiin liittyvä tarve tunnistettiin yleisesti. Erimielisyys koski lähinnä sitä, tulisiko kirkon lähetyksen toimivuutta, tehokkuutta, arvioinnin systemaattisuutta ja läpinäkyvyyttä lisätä yllä esitetyn ponnen vauhdittamana kirkolliskokouksen pyyntönä piispainkokoukselle, vai todetaanko, että piispainkokous lähetystyön kokonaisuudesta vastaavana joka tapauksessa arvioi lähetyksen kokonaisuutta kirkossamme. Vaikka äänestys ja äänenpainot näyttivät hieman jakavan salia ja ehkä nostattavan tunteitakin, ei arviointiin liittyvä sisällöllinen lopputulos olisi ollut ehkä kovin toisenlainen, vaikka äänet olisivat valiokunnassa ja salissa jakautuneet toisinkin päin.

Johtopäätöksiä

Itselleni tämän viikon keskusteluista jäi päällimmäiseksi kaksi havaintoa.

Ensinnäkin edelleen kaipaisin laajempaa keskustelua lähetyksestä kirkossamme. Kirkkohallitus julkaisi vuonna 2018 missiologisen raportin ”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt”. Sen yksi tavoite on esittää päivitetty näkemys kirkon mission piirteistä tänään. Dokumentin painopiste on kotimaassa. Yhtä kaikki, se kuvaa missiota, joka irrotetaan maantieteestä ja jolla on kokonaisvaltaisesti määritelty sisältö.

Niin sanottu ”ekumeeninen lähetysparadigma” on tehnyt tuloaan jo 1980-luvulta saakka. Ekumeeninen paradigma painottaa mission näkemistä kokonaisvaltaisena. Siihen liittyvät evankeliumin julistamiseen liittyvän työn ohella kysymykset ihmisen perustarpeista, oikeudenmukaisuudesta sekä ympäristön tilasta. Karkeasti voi todeta, että suomalaisessa seurakuntatodellisuudessa ekumeeninen paradigma on paljolti tuntematon. Seurakunnallisessa puheessa lähetystyö erotetaan mieluusti omaksi erityisalueekseen, jossa evankeliumin sanallinen julistaminen ja tietyn kristillisen moraalikoodiston opettaminen koetaan sen ytimeksi.

Lähetystyöhön liitetty kapeampi näkemys johtuu nähdäkseni ainakin kahdesta syystä: kirkon oma tapa jakaa lähetys yhdeksi työalaksi seurakunnassa estää sen integroitumista laajemmin pohdintaan kirkon missiosta. Toinen pääsyy liittyy todennäköisesti lähetysjärjestöjen omaan perinteeseen ja tapaan määritellä, markkinoida ja viestiä tekemästään työstä. Nämä molemmat yhdessä piirtävät edelleen moniin toimintoihin kirkon eri tasoilla jaon lähetystyöhön ja muuhun työhön (on se sitten kansainvälistä diakoniaa, kehitysyhteistyötä, katastrofityötä tai vaikuttamistyötä). Tämä terminologinen maailma on nähdäkseni seurausta lähetystyömme (pietistisestä) historiallisesta kehityksestä. Tätä ”pietististä paradigmaa” ei ole kirkon omassa lähetyksenmäärittelyssä pystytty voittamaan, vaikka esimerkiksi Yhteinen todistus -dokumentissa kirkon missio määritellään kokonaisvaltaisuuden kautta. Mallit elävät rinnakkain.

Toinen havainto liittyy toimivaltakysymyksiin. Kirkkolaissa (KL 20, §7, 7 mom.) kirkolliskokouksen tehtäväksi on määritelty vain lähetysjärjestöksi ottamisesta päättäminen tai myönnetyn statuksen peruuttaminen. Lähetystyön kokonaisuuden toimivuudesta ja toiminnan valvonnasta vastaa piispainkokous. Kysymys kuluneen viikon perusteella kuuluukin, tulisiko kirkolliskokouksen ottaa aktiivisempi vastuu linjata siitä, miten lähetystyö on tarkoituksenmukaisinta järjestää, miten lähetystyö määritellään, minkälaisia resursseja siihen kirkon omaan päätäntävaltaan kuuluvissa asioissa kohdennetaan? Mielestäni näitä kysymyksiä on kysyttävä samalla, kun pohditaan kirkon tulevaisuutta sekä sisällön että rakenteiden osalta.

[kirjoitus on julkaistu Kotimaa24-vierasblogina 14.11.2022]