[2. adventtisunnuntai ”Kuninkaasi tulee kunniassa” – saarna Korson kirkossa 9.12.2018 klo 10. Evankeliulmi Luuk. 21: 25-33]
Hyvä kuulija,
Terveisiä Raudaskylältä, Ylivieskasta. Terveisiä Raudaskylän Kristilliseltä Opistolta, joka on kohta sadan vuoden ajan tehnyt työtä ihmisten kanssa tähtäimessään kestävä elämäntapa, sikäli kuin se on ihmisestä kiinni. Viimeisinä vuosina olen nimennyt perustehtäväksemme ”globaalisivistyksen”. Se tuo kansallisen sivistyskäsityksen rinnalle laajemman pyrkimyksen ymmärtää ihmistä, maailmaa ja tulevaisuutta. Sivistyksen täytyy sisältää ajatuksen yhdestä, yhteisestä maailmasta.
Olen elänyt lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni niin sanotun kolmannen maailmansodan uhan alla. Sitä voi kutsua avainkokemukseksi, joka tuolloin, 1970-80-lukujen vaihteessa yhdisti ihmisiä. Tänä päivänä vielä paljon suuremman huolen ja yhteisen avainkokemuksen on synnyttänyt huoli ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamista moninaisista, arvaamattomista, dramaattisista ja laaja-alaisista seurauksista.
Jos ihminen ei kykene hillitsemään aloittamaansa ilmaston lämpenemistä, ei vain ilmasto muutu. Moni muukin asia muuttuu: satojen miljoonien ihmisten kodit jäävät nousevien merivesien alle, toisaalla kuivuus ajaa ihmiset liikkeelle, jossakin päin maailmaa tuhomyrskyt voimistuvat, herkkä ekosysteemi on vaarassa sortua. Nämä asiat eivät kosketa vain heitä, jotka niitä tutkivat tai niistä tietävät. Nämä asiat eivät koske vain ihmisiä jossakin päin maailmaa. Muualla. Nämä asiat koskevat tämän maailman kaikkia ihmisiä. Tavalla tai toisella.
Ilmastonmuutos on ainakin oman elinaikani laajin, kaikkialle ulottuvin, kohtalokkain ja dramaattisin ilmiö. Samaan aikaan kun se on sitä, se on myös kiistetty, kiistelty ja vaikeasti hahmotettava asia. Joku kysyy, onko ilmastonmuutosta edes olemassa? Tai kiistellään siitä, onko muutos ihmisen aiheuttamaa, ja siitä, voiko ilmastonmuutokselle tehdä mitään, oli se sitten luonnostaan tapahtuvaa tai ihmisen aiheuttamaa. Lisäksi kiistellään mittausten pohjalta tuloksista, niiden edustavuudesta, oikeellisuudesta ja yleistettävyydestä. Kiistellään siitä, millä keinoilla epätoivottua kehitystä voidaan kääntää toivotuksi. Ja siitä, kenen tai keiden syytä ilmastonmuutoksen vauhdittaminen on. Ja siitä, onko ensisijainen vastuu yhtiöillä, valtioilla, yhteisöillä vai yksittäisillä ihmisillä.
Näistä lähtökohdista olen joskus leikitellyt ajatuksella, että itse asiassa ilmastonmuutos ilmiönä muistuttaa monella tapaa kysymystä Jumalasta. Hänen olemassaoloonsa suhtaudutaan myöntävästi, kieltävästi tai kantaa ottamatta. Ihmisen ja Jumalan suhteessa pohditaan sitä, tapahtuuko kaikki vain Jumalan tahdon mukaan ja mikä siinä voi olla ihmisen vastuu. Ja yhtä lailla, kun ilmastonmuutokseen liittyvistä havainnoista ja tiedoista käydään moniin suuntiin johtavaa keskustelua, ovat myös Raamattu ja kristillinen perinne eri suuntiin kurkottavien tulkintojen alueita.
Tilastojen mukaan näyttää siltä, että kristinuskon elintila on modernissa länsimaisessa ympäristössä käynyt ahtaammaksi tieteen, hyvinvoinnin, kulutuksen ja materialismin syleilyssä. Ajassamme kysymykset Jumalasta, elämän tarkoituksesta, ihmisestä, pelastuksesta ja armosta ovat käyneet etäisiksi ja mykiksi. (vrt. Matt. 24:45-51) Ilmastonmuutos tuo tähän pohdintaan mielenkiintoisen lisän. Näyttää nimittäin siltä, että juuri ne asiat, jotka ovat painaneet uskonnon peruskysymykset taka-alalle, ovatkin nyt uhattuna maailmanlaajuisesti ilmastonmuutoksen seurauksena.
Jos olemme tottuneet ajattelemaan, että kehitys merkitsee korkeampaa elintasoa, lisääntyviä mahdollisuuksia ja kasvavaa kulutusta – ilmastonmuutoksen näkökulmasta se osoittautuukin tuhon tieksi. Jollakin tavalla ilmastonmuutos herättää uudelleen kysymyksen, joka on ihmisen hallintaa laajempi. Raamatullisesti voisi todeta, että jos kirkon ääni olisikin yhteiskunnassa vaikenemassa, niin nyt ”kivet huutavat” (Luuk. 19:40) ilmastonmuutoksen muodossa.
Ihmiskunnan kohdatessa ilmastonmuutoksen näköalat ja vaikutukset saattavat avata uudelleen myös jotakin siitä, mitä kristinuskossa on perinteisesti ymmärretty Jumalasta, tuomion tunnusta, pelastuksesta, ihmisen mahdottomuudesta ja vastuusta, syyllisyydestä, armosta ja toivosta.
Päivän evankeliumi
Päivän evankeliumissa todettiin:
”Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät.”
Puolan Katowicessa (3.-14.12.) pidetään parhaillaan YK:n ilmastokokousta. Lähes jokainen maailman valtio on lähettänyt sinne edustajansa. Asia tuntuu olevan niin vakava, ettei sieltä voi tai kannata olla pois. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres sanoi kokouksen aluksi: ”Emme vieläkään tee riittävästi tai liiku tarpeeksi nopeasti välttääksemme peruuttamattoman ja katastrofaalisen ilmastonmuutoksen”. Moni ihminen, erityisesti nuoret, ovat huolissaan ilmastosta ja omasta tulevaisuudestaan. Tutkimusten mukaan ilmastouhkaa pidetään tällä hetkellä kaikkein pelottavimpana tulevaisuuteen liittyvänä tekijänä. Entisaikoina pahimmat ihmistä uhkaavat asiat olivat lapsikuolleisuus, nälkä, taudit ja sairaudet – sekä sota. Nämä kaikki vaativat uhrikseen ihmishenkiä.
Ilmastonmuutos ja sen torjunta edellyttävät myös uhria. Mutta uhri on aivan erilainen kuin se, minkä eteen aikaisemmat sukupolvet ovat joutuneet. Ilmastonmuutos vaatii uhrikseen sitä, että ihmisten etenkin länsimaissa, mutta myös muualla maailmassa, pitää muuttaa elintapojaan ja tottumuksiaan. Se tarkoittaa vaihtoehtojen ja uusien keksintöjen rivakkaa hakemista ja etsintää. Toisaalta se tarkoittaa monenlaisesta kuluttamisesta ja haitallisesta käyttäytymisestä luopumista. Vaikka tässä ei olisi kyseessä ihmishenki, luopuminen vaurauden keskellä ja toisten ihmisten ympäröimänä tuntuu vaikealta, jopa mahdottomalta.
Katowicen kokouksen avajaisissa brittiläinen luontodokumentaristi David Attenborough suuntasi viestinsä johtajille: ”Kansa on puhunut. Maailman johtajat: Teidän on johdettava. Sivilisaatioidemme ja maailman, josta olemme riippuvaisia, jatkuminen on teidän käsissänne.” Attenborough laittaa paljon toivoa johtajiin. Onko niin, että johtajat ovat kuitenkin riippuvaisia kansasta eivätkä uskalla viedä tätä tehtävää loppuun saakka? Maailman, ja sen tulevaisuuden tähden pitäisi. Ja meidän pitäisi osoittaa tukemme tälle.
Meidän uhriksi ei kysytä nyt sitä, että lähdemme rintamalle taistelemaan toista ihmistä vastaan. Uhriksi ei kysytä henkeämme. Meiltä kysytään nyt jopa vaikeampaa: oman ja yhteisen elämäntapamme arviointia, mielenmuutosta ja tekoja. Sellaisiakin tekoja, joita ei ole vielä edes keksitty. Käynnit sankarihaudoilla ja menneisyyden muistelu eivät auta, jos me emme katso tätä – ja monta muuta meitä ympäröivää yhteistä tehtävää. Sankarihautojen uhrit eivät olleet kertakaikkisia. Meidän on tehtävä osamme tänään, huomenna, ylihuomenna ja pidempäänkin.
Evankeliumin tekstissä näkyy kaksoisnäköala: toisaalta ihmisen on tehtävä ja ihminen voi tehdä – toisaalta, asiat tapahtuvat ihmisestä riippumatta. Me tunnistamme ehkä ilmastonmuutoksen edessä ahdistavana juuri sen, että kuka voi tehdä ja mitä? Ja sen, mitkä syyt estävät minua, muita tai kaikkia tekemästä sen, minkä tiedämme hyväksi. Olemme monessa sidotut vahvaan keskinäiseen riippuvuuksien verkostoon, josta yksittäisen ihmisen, ryhmän tai jopa valtion on vaikea pyristellä irti. Oma mahdottomuus on tunnistettavissa.
Toivon näkökala
Vaikka olen vienyt teidät vakaviin aatoksiin, on katsottava eteenpäin. Luukkaan evankeliumi kehottaa nostamaan rohkeasti katseet ylöspäin (Luuk. 21:28). ”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä.” (Luuk. 21:29-30)
Lehden tulo puuhun kertoo jo tulevasta kesästä. Kristus on jo kerran tullut. Hän on keskellämme, ja sanassaan hän tulee yhä uudelleen keskellemme. Niin tänäkin juuri alkaneena kirkkovuonna, adventin aikana, päivittäin ja joka hetki.
”Vaikka maailma loppuisi huomenna, tänään istutan omenapuun.” Jokainen vanhempi tai isovanhempi istuttaa omenapuun antaessaan rakkautta, läsnäoloaan ja huolenpitoaan. Jokainen kasvattaja istuttaa omenapuun jokaisena työpäivänään. Jokainen koululainen ja opiskelija ponnistellessaan opintojensa eteen istuttaa tulevaisuutensa omenapuuta. Jokainen elämän kauneuden ja rajallisuuden äärelle pysähtyvä istuttaa omenapuun. Jokainen yhteen tuleminen, itsetutkistelu ja evankeliumista tulevan rohkaisun saaminen on omenapuun istuttamista. Ja kun niitä istutetaan yhdessä ja paljon, maailmalla on toivoa.
Tulevaisuutta me emme tiedä. Se tehdään päivän matka ja askel kerrallaan. Minä toivon ja pyydän, että voisitte tehdä omaa tulevaisuuden matkaanne luottavaisin askelin. Luottakaa sisimpänne ääneen, luottakaa lähimmäisiin, luottakaa hyvän voittoon, luottakaa valoon. Luottakaa Jumalaan. Kristuksessa meillä on toivo.
Uusimmat kommentit