”Kulttuuri syö strategian aamupalaksi”
Jokaisella ihmisyhteisöllä, yrityksellä tai organisaatiolla on toimintakulttuurinsa. Se on, vaikkei siitä tietäisikään. Tai se voi olla kovin toisenlainen käytännössä kuin mitä sen teoriassa halutaan olevan. Jos toimintakulttuuria tahdotaan muuttaa, on vastassa kova työ. On sanottu, että ”(toiminta)kulttuuri syö strategian aamupalaksi” (Peter Drucker). Ensin näkymätön pitää saada näkyväksi, se pitää sanoittaa ja kohdata. Vasta sitten sitä voi ryhtyä luotsaamaan haluttuun suuntaan.
Olen asettunut itselleni uuteen toimintakulttuuriympäristöön aloittaessani kirkolliskokousedustajana noin 1½ vuotta sitten. Pelkään, että olen ollut mukana kohta jo liian pitkään enää huomatakseni sen lausumattomia mutta läsnä olevia signaaleja. Tästä syystä ajattelin laittaa kirkolliskokouksen toimintakulttuurista esille muutamia havaintojani. Korostan, että jokainen havaintoni on subjektiivinen, rajallinen ja siten myös altis virhepäätelmille. Minä ilahdun suuresti, jos edustajakollegani ovat päätyneet itsetutkistelun kautta toisenlaisiin johtopäätöksiin.
Ensivaikutelmia
Kirkolliskokouksen kokoonpano vaihtui vuoden 2016 kirkollisvaaleissa ja lähes puolet (44/96) edustajista oli uusia. Uudet ihmiset eivät tuo uutta kulttuuria, vaan he todennäköisimmin ”sosiaalistuvat” vallitsevaan toimintakulttuuriin. Tämä pitää nähdä pääsääntöisesti hyvänä asiana. Näin on käynyt: aluksi uusista, aroista ja hieman epävarmoista edustajista on puolessatoista vuodessa kuoriutunut tehtäviensä tasalla olevia persoonia.
Kirkolliskokouskulttuurissa – millä en tarkoita vain täysistuntoja, vaan kaikkea kokousviikkoon liittyvää –olen havainnut piirteitä, jotka kaikki eivät ole positiivisia.
Leimaava piirre tunneilmastossa on varautuneisuus ja pelko. Tämä on ilmennyt voimakkaasti ehkä juuri siksi, että uusi kokoonpano on saanut käsiteltäväkseen vaikean aiheen (avioliitto). Alkuasetelmaa leimasivat hämmentyneisyys, pelko, hyökkäävyys ja ivallisuus. Tässä liioittelen hieman: suurin osa kohtaamisista on ollut täysin asiallisia, jopa myönteisiä, mutta silti fasadien takaa pilkottavat jännittyneisyyden ja varautuneisuuden hännät. Tervehtiminen tai tervehtimättömyys viestivät paljon.
Piispat
Piispojen käyttäytymisessä tämä näkyy salissa ”vaikenevana muurina”. Eturivistä kuuluu puhetta vain viran puolesta. Kehonkieli viestii väsymystä, turhautumista ja suurta yksinäisyyttä. Iloa tai energiaa en osaa siitä lukea. Piispat ovat kuitenkin kirkon johtajia. Myös tällainen johtajuus välittyy. Toisaalta ymmärrän johtajien yksinäisyyttä. On varjeltava itseään koska ihmisille virka näyttäytyy toiveiden tynnyriltä.
Kirkkohallituksen viranhaltijat
Kirkkohallituksen viranhaltijat ovat roolinsa puolesta luonnollisesti ahtaassa raossa. He ovat laajan esimieskunnan tarkasteltavana ja valiokunnissa kuultavina. Heidän työnsä tuloksia arvioidaan, harkiten tekemiään esityksiä muutetaan (jopa pieleen). Kirkolliskokouksen tekemät linjaukset vaikuttavat monesti välittömimmin juuri heidän tehtäviinsä ja toimenkuviinsa. Uskon, että torstaina 9.11. kirkolliskokouksen tekemä päätös yhden prosenttiyksikön keskusrahastomaksun alennuksesta saattaa hirvittää. Mutta hyvin he ovat pärjänneet. Silti havaintona voi todeta, että virkakunta osittain ruokailee muusta kokousväestä erillään ja osallistuu iltojen rientoihin tai harrasteisiin vain yksittäisinä henkilöinä. Luottamustehtävänhoito ja operatiivinen toiminta voi olla viisas pitää erillään, mutta hyvien käytöstapojen (tervehtiminen, silmiin katsominen) runsas käyttö on viisaampaa kuin kitsaus niiden suhteen. Ne luovat happea päivään.
Edustajakollegat
Täysistunto ei ole luonteva kohtaamisen paikka virallisuusasteensa takia. Käytävän keskustelun muotoa säätelee hyvä käytös ja kunnioittava puhetapa. Kuluvana vuonna puheenjohtaja on joutunut kahdesti keskeyttämään edustajan puheen loukkaavana pidetyn puhetavan takia. Tällainen voimakas ohjaus herättää tunteita. Puheenjohtajisto on tarttunut asiaan ja etsinyt kunnioittavan puhetavan rajoja suhteessa sanan- ja vakaumuksenvapauteen.
Kirkolliskokousedustajat vastasivat keväällä kyselyyn (vastausprosentti noin 50). Vastaajat pitivät kirkolliskokoustyöskentelyä kunnioittavana (noin 70%) mutta tehottomana (noin 60%). Puheenvuorojen rajaamista kannatti noin 75% vastaajista.
Täysistunnoissa tunteella on vahva rooli. Tunne herättelee, puhuttelee, luo yhteyttä ja motivoi. Tätä ”ethosta” käytetään paljon ja pääsääntöisesti hyvin. Toinen riemastuttava piirre on huumori. Myös sitä viljellään laajasti.
Avioliitto ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat ovat luoneet oman taustakuvansa tunneilmastolle. Tässä yhteydessä huumorikin voi kääntyä kokemuksena ivallisuudeksi, kun sen varjolla asetutaan ihmisten kokemusten yläpuolelle. Siksi edelleenkin ajattelen, että monien olemista ja puhumista leimaa pelon ja ahdistuksen tunne. Se rajoittaa. Salista kuultaa luottamus- ja luovuusvaje.
Käsiteltäessä vaikeita ja syvästi yksilöiden vakaumuksiin ja arvoihin liittyviä asioita, kokoustyyppinen asetelma on huono. Arvokysymysten kohdalla olisi syytä miettiä tapoja käydä pohdintaa ilman päätöksenteon ja näyttämisen painetta salissa. Jälkiviisaana (mutta tulevia vaikeita teemoja ennakoiden) kysyn, olisiko kirkolliskokousistuntojen välissä syytä kokoontua johonkin viikonlopputilaisuuteen, joka sisältäisi asiantuntijoiden lyhyitä alustuksia ja sen pohjalta tapahtuvaa työskentelyä ja keskustelua.
Opisto henkilökunta
Opiston henkilökunta toimii, kuten kunnon asiakaspalveluammattilaisten kuuluu: ovat kohteliaita, iloisia, tervehtivät, palvelevat ja ovat tarvittaessa läsnä. Miltähän kirkolliskokousviikko maistuisikaan, jos edustajien kesken valitsisi samanlainen ”moodi”?
Valta näkyvänä ja näkymättömänä
Kirkolliskokouksessa käytetään valtaa. Siksi olisi olennaisen tärkeää, että vallankäyttö on julkista. Salissa puhutaan kyllä paljon, mutta toisaalta tuntuu, että todellinen valta ja vallankäyttö tapahtuvat näkymättömissä. Salissa ei kuulla kaikkea sitä, mikä kuitenkin olennaisesti ohjaa ratkaisuja. Tämä ”kaksoisstandardi” ei tietenkään ole vain kirkon ongelma. Se luultavasti vaivaa kaikkea inhimillistä päätöksentekoa. Toivon, että kirkossa toimintakulttuuri kehittyisi siihen suuntaan, ettei se heti kättelyssä söisi sanoitettuja strategioita aamupalakseen. Jos kirkko on kohtaamisen ja läsnäolon kirkko, sen todella soisi olevan sitä – ei vain nimellisesti vaan ihan todella.
Toisaalta on kuitenkin niin, että käytävillä kohdataan, keskustellaan, opitaan toisenlaisista kokemuksista ja näkökulmista. Syksyn kirkolliskokous synnytti myös kokemuksen siitä, että sitkeällä ”sylipainilla” ymmärrys lisääntyy ja ihmiset liikkuvat alkuasetelmistaan lähemmäksi toisiaan.
Visiona ihannetilasta olisi se, että noin 100 valittua edustajaa voisivat pelotta antaa osaamistaan kirkon yhteiseksi hyväksi. Jokaisella on oma erityisosaamisensa, ammatillinen tai muuten elämässä hankittu. Miten hyvin sen varaan voisikaan rakentaa, jos se olisi ilman jännitteitä ja pelkoja yhteisessä käytössä. Vastaavasti pelko ja puolustautuminen jäädyttävät kaiken hyvän. Ihmiselle turvallinen ja pelosta vapaa ympäristö synnyttää jo sinällään pieniä ihmeitä. Se ei ole itsestään selvyys ja siksi sen saamiseksi on lupa odottaa myös Jumalalta jotakin.
Uusimmat kommentit