Kohtaaminen Kallion kirkolla 1997
Oli vuosi 1997, ja minä noin vuoden vanha pappi. Olin valmistautumassa Kallion kirkon sakastissa sunnuntaiaamun messuun. Yhtäkkiä sakastin sivuoveen koputettiin rajusti. Suntion kanssa menimme avaamaan ovea. Oven takana oli itsetehtyyn papin kaftaaniin ja lipereihin sonnustautunut nuori mies. Pitkät hiukset hujan hajan, kasvot punottavana ja silmät itkuisina. Mies oli selvästi humalassa, mutta samalla järkyttyneenoloinen ja hädissään. Hän ei pyrkinyt sisään, mutta hänellä oli minulle ja meille sakastissa oleville vakava viesti, jonka hän halusi välttämättä kertoa.
Hän kertoi, miten oli edellisenä iltana pilailumielessä vetäissyt papin vaatteet ylleen ja lähtenyt Kallion kaupunginosan kaduille kapakkakierrokselle. Pilailu oli kuitenkin muuttunut tositoimiksi. Ihmiset olivat tulleet hänen luokseen ja ryhtyneet kertomaan vaikeuksistaan, sairauksistaan, avioeroistaan ja rötöksistään. Vaikka hän kertoi olevansa valepuvussa, se ei ollut saanut ihmisiä lopettamaan. Tämä oli järkyttänyt häntä. Jossakin vaiheessa iltaa mitta oli tullut täyteen ja hän ahdistui: ei hän pysty kuuntelemaan ihmisten uskoutumisia. Tämä oli ajanut hänet sekavassa tilassa Kallion kirkolle kertomaan, että ”te olette väärässä paikassa. Teidän pitäisi olla siellä, missä ihmisillä on hätä.”
Tämä oli yksi merkittävimmistä pappeuteen liittyvistä kokemuksistani. Se ravisteli melko syvältä. Ei vain sen haasteen osalta, minkä mies heitti: menkää sinne, missä ihmisillä on hätä. Se ravisteli myös siksi, että miehen kertoman mukaan jo pelkkä pilailutarkoitukseen tehty papin puku kapakassa laittoi ihmiset ripittäytymään. Miten vahva signaali papin puku ja ulkoiset tunnukset ovat. Sitä sanotaan, että virka kantaa ja suojaa. Totisesti, ei vain pappia itseään, vaan sillä näyttää olevan katetta myös oletetun maallisessa ympäristössä, yhteisön keskellä.
Kuva valepapista yhdistyi mielessäni toiseen kuvaan.
Frakkipukuinen Kristus
Osallistuin ensimmäisenä pappisvuotenani 1996 Kouvolan kirkossa seuroihin. Rovasti Juhani Kalmanlehto (1927-2000) puhui seurapuheessaan frakkipukuisesta Kristuksesta. Yksityiskohdat hänen taitavasta puheestaan ovat unohtuneet, mutta puheen sisältö oli seuraava. Hän kertoi, miten Neuvostoliitossa 1950-1960-luvun paikkeilla ateistinen nuorisoteatteri valmisteli näytelmää. Näytelmän tarkoitus oli osoittaa ateistisen ideologian ylemmyys suhteessa kristinuskoon.
Näytelmän päähenkilö, Kristus, oli kuvattu porvariksi. Käsikirjoituksessa oli haettu suurinta mahdollista ristiriitaa laittamalla frakkiin puettu Kristus lukemaan Matteuksen vuorisaarnasta muutamia jakeita. Seurasi lukuisia harjoituksia. Näytelmän pääosan (Kristus) esittäjä harjoitteli omaa roolinsa, johon kuului myös evankeliumipätkän opettelu. Näytelmän valmistuttua koitti ensi-ilta. Kaikki meni hyvin aina siihen saakka, kunnes frakkiin puettu Kristus alkoi lukea vuorisaarnaa. Kristusta esittänyt henkilö ei lopettanutkaan vuorisaarnan lukua sovittuun kohtaan, vaan hän luki sen kokonaan. Vuorisaarna oli tehnyt nuorukaiseen niin syvän vaikutuksen, että hän katsoi velvollisuudekseen asettua sen puolelle. Sali kuunteli hiiskumatta evankeliumin.
En enää muista, mitä Kalmanlehto tiesi roolista poikenneen näyttelijänuorukaisen kohtalosta. Luultavasti se ei ollut hyvä.
Minulle nämä kaksi kuvaa: valepukuinen pappi ja frakkipukuinen Kristus muodostavat toisiaan täydentävät kuvat. Jopa ilveilyn läpi evankeliumin voima voi puhutella ihmisiä. Jopa pilailumielessä hankittu virka-asu laittaa ihmiset etsimään armoa. Nämä ovat vähän kuin Joonan retkiä: paetessaan ja kieltäessään Jumalan ihmiset ympärillä ryhtyvät etsimään Häntä.
Laki on ihmisten keskellä jo ennen papin saarnaa. Voi myös olla, että evankeliumi, anteeksiantamus ja toivo on löydetty ennen kuin pappi ehtii sen kertomaan. Tämä vetää nöyräksi. Kristus ei ole papin varassa.
Toisaalta, olenko pappina oikeassa paikassa? Pysynkö mielelläni mukavuusalueellani, hallitussa tilassa, sovitussa aikataulussa ja osoitetussa tehtävässä? Pysynkö kernaasti pyhyyden suojassa sakastissa, kirkkotilassa ja valmiissa suojaavassa kaavassa? Roolissa.
Kirkko tilana ja pappi kirkon edustajana kertovat monelle pyhyydestä, jota ei omassa mahdottomuudessaan voi lähestyä. Vaikka pappi ajattelisi, että kaikki ovat tervetulleita, pyhyyden, liikkumattomuuden ja etäisyyden tuntu karkottaa ja estää tulemasta. Miten pappeudestani tai kirkkomme papeista yhä kuoriutuu valepapin kaltaisia profeettoja tai frakkipukuisia Kristuksia? Ihmisiä, jotka ovat kosketettuja, ja jotka lähtevät liikkeelle.
Uusimmat kommentit