Moni on asettunut piispa Seppo Häkkisen näkemysten taakse hänen kommentoidessaan omaa kirjoitustaan (26.7.2019) Itä-Häme -lehdessä ja sen saamaa palautetta (Seppo Häkkisen fb-seinä 11.7.2019).

Tämä piispan näkemyksiä myötäilevä palaute on ymmärrettävää: oma vakaumus, mielipide tai epävarmuus saa näin kanavansa ja sanoituksensa. Itse olen asiassa Seppo Häkkisen näkemyksen kanssa eri mieltä, se tulkoon tässä heti todettua.

Häkkisen kirjoitus nostaa mielessäni ainakin kolme huomiota:

1) Häkkisen päähuolena kuulen olevan sen, että 1.3.2017 voimana tullut uusi avioliittolaki ajaa ”uskonnolliset yhdyskunnat syrjittyyn asemaan ja niihin kohdistetaan syrjintäväitteitä opetuksensa ja vihkikäytäntöjensä vuoksi.” Tätä näkemystä vahvistaisi saamansa viestit siitä, että moni joutuu nyt piilottelemaan ”perinteistä avioliittokantaansa” ettei joutuisi vihapuheen tai erilaisten boikottitoimien kohteeksi.

Itse olen tästä asiasta sitä mieltä, että tämä on syvimmiltään ja ensisijaisesti luterilaisen kirkon sisäinen ongelma. Luterilaisessa kirkkoperheessä (muut Pohjoismaat) tämä muutos on jo eletty eri vaiheissa. Meillä se on työnalla ja se ymmärrettävästi herättää voimakkaita puolesta-ja-vastaan -näkemyksiä. Kyseessä on iso kulttuurinen ja oman perinteen tulkintaan liittyvä muutos. Lähes yhtä suuri, kuin oli Martti Lutherin aikoinaan esittämä ”protesti” ja sen ”re-formaatio”. Siitä seurasi kristillistä Eurooppaa vuosisadan piinanneet uskonsodat ja –vainot. Tällaiseen meidän ei tarvitse ajautua. Emmekä me sellaiseen ajaudukaan. Tämä kysymys on kuitenkin näitä ”ensimmäisen maailman ongelmia”, ainakin perinteistä avioliittokäsitystä kannattavien näkökulmasta: tämä ei vie pöydästä leipää, tämän takia ei vangita, kiduteta eikä ajeta maanpakoon. Mutta luterilaisen kirkon on pystyttävä tästä esittämään oman päätöksentekojärjestelmänsä mukainen ”kirkon kanta”. Ja todella toivon, että Kirkolliskokous sellaisen päätöksen pystyy tekemään – muuten sen tekevät hallinto-oikeudet tai tarvittaessa korkein oikeus. Ja se olisi kirkon autonomian kannalta kaikkein noloin tilanne.

Sen sijaan Häkkisen huoli on mielestäni liioiteltu muiden uskonnollisten yhdyskuntien osalta. Ortodoksinen kirkko – sikäli kun sillä on oma selkeä kyky ratkaista kantansa uuteen avioliittolakiin – saa varmuudella elää ja opettaa autonomiansa mukaan. Niin se on saanut tehdä naispappeudenkin osalta. Niin ikään muut vähemmistökirkkokunnat pystyvät oman päätöksentekojärjestelmänsä pohjalta linjaamaan avioliittokantansa ja saavat varmasti säilyttää autonomiansa ja kannattajakuntansa näköisen avioliittokäsityksen. Paine tässä asiassa kohdistuu siis valtakirkkoon, johon kuuluu vielä lähes 4/5 suomalaisista. Ja tältä kirkolta odotetaan asiaan omaa autonomista ratkaisuaan. Ja tämän päätöksentekokyvyttömyyden kohdalla tätä keskustelua käydään ja tuskaa tunnetaan – puolin ja toisin (ja sivusta katsoenkin).

2) Mitä tulee sitten itse avioliittokysymykseen, siitäkin joku ajatus. Kun olen seurannut argumentointia asian suhteen, näyttelevät siinä pääroolia totuttu tapa, perinne, auktoriteetti ja Raamattu. Häkkistä komppaavista vastauksistakin nämä asiat helposti löytyvät.

Tältä osin ongelma liittyy hieman kohdassa yksi todettuun asiaan: se kulttuurinen ympäristö, jonka keskuudessa suomalainen luterilainen kansakirkko on köllötellyt vuosisatoja, on muuttunut. Tämä muutos ei sinällään ole uhka, vääristymä tms., vaan realiteetti, johon kirkon opin ja elämän sanoituksessa on pakko reagoida, mikäli aikoo sanomansa kanssa olla merkityksellinen ihmisten elämänkysymysten keskellä.

”Hauki on kala” toistamisen sijaan on pysähdyttävä kysymään: millainen kala hauki oikein on. Tätä näkökulmaa olen vaatimattomalta osaltani yrittänyt tässä nimenomaisessa kysymyksessä (avioliitto) saada ihmiset yhdessä pohtimaan (tästä lisää esim: https://turustajatoreilta.wordpress.com/lahteita-ja-linkkeja/avioliittolain-muutos-ja-kirkko/).

Tänä päivänä ei keskustelun pohjaksi toreilla eikä kirkossa riitä, että parin raamatunlauseen pohjalta me linnoittaudumme ikuisesti muuttumattomiin kantoihin. Kirkossa jos missä pitää olla hereillä oman perinteen vastuullisen tulkinnan äärellä. Sen pitäisi olla erityisesti teologisen koulutuksen saaneiden erityisalaa, mutta apuja siihen tarvitaan eri tieteenaloilta. Siksi koen tehtäväkseni kannustaa ensi sijassa saman koulutuksen saaneita, paimenia, opettajia, sananviljelijöitä jälleen kerran palaamaan perusteiseen, lähteille (ad fontes). Niin on aina murroksen ja uuden kynnyksellä ollut pakko tehdä. Se on kulttuurisen kestävyyden ja jatkuvuuden välttämätön harjoitus. Perinteinen avioliitto ei katoa mihinkään. Se tulee olemaan maailmanhistorian tappiin saakka juuri niin luonnollinen, yleinen ja vallitseva kuin se on nytkin. Sen rinnalle tulee nyt vain uutta (vrt. 1.3.2017 avioliittolaki).

3) Keskustelua asiasta on pakko käydä yhä lisää ja tiivistetymmin. Omien näkökantojen lukitsemisen sijasta on oltava avoin uudelle. Keskustelussa on hyvä noudattaa kunnioittavan keskustelun periaatetta. Yksi hyvä lisäjuonne tulee aivan yleisestä työelämän ohjeistuksesta, jossa linjataan asioita haitallisesta häirinnästä ja epäasiallisesta käyttäytymisestä:

    • ”HÄIRINTÄÄ ja epäasiallista kohtelua EIVÄT OLE työtä ja työnjakoa koskevat asialliset päätökset ja ohjeet sekä työn ja työyhteisön ongelmien yhteinen käsittely, vaikka ne herättäisivätkin epävarmuutta, ahdistusta tai muita kielteisiä tunteita.”
    • Vastaavasti HÄIRINTÄÄ ON KIELTEINEN KÄYTTÄYTYMINEN, joka voi ilmetä mm. 1) sanattomina viesteinä (esim. ilmeet, eleet) 2) yhteisöstä eristämisenä (esim. ei puhuta tai kielletään muitakin puhumasta ko. henkilön kanssa, ei tervehditä, ei kuunnella, rajoitetaan mielipiteen ilmaisua tai keskeytetään toisen puhe jatkuvasti, eristetään työskentelemään muista erillään) 3) maineen tai aseman kyseenalaistamisena (esim. levitetään vääriä tietoja, puhutaan pahaa selän takana, haukutaan, nöyryytetään tai pilkataan) 4) henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaamisena (esim. huutaminen, suulliset ja kirjalliset uhkaukset, käsiksi käyminen, suora väkivalta tai sukupuolinen häirintä ja ahdistelu).”
Jaa somessa: