[Puheenvuoro edustaja-aloitteesta: Pyyntö piispainkokoukselle valmistella esitys kirkolliskokoukselle samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta]

Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille! Kiinnitän vielä osaltani huomiota kahteen asiakokonaisuuteen.

Ensinnäkin onko tilannekuva nyt selvä?

Paljo puhe voi auttaa vastaamaan tähän kysymykseen, mutta se voi myös hämärtää itse perusasian. Onko tilannekuva nyt selvä? Hahmotammeko tilanteen samalla tavalla?

Minkälaisena itse näen tilannekuvan nyt?

Kirkko on voinut vuosisatojen kuluessa Suomessa kulkea yhtä jalkaa julkisen vallan kanssa avioliittoasiassa. Tämä ”nojaaminen” valtioon näkyy esimerkiksi siinä, ettei kirkkomme ole omassa lainsäädännössään määritellyt avioliittoa kuin vain osin, viittauksin ja hyvin muodollisesti. Sen ei ole tarvinnut.

Kuin valtio on tehnyt muutoksia lainsäädäntöönsä, on kirkko itse eräällä tavalla kenttäpiispa Särkiön kuvaamassa tilanteessa: sen avioliittokannalta puuttuu nyt pohja, jonka se olisi itse päätösten kautta määritellyt, kun valtion lakiin ”nojaaminen” lakkaa.

Olkaamme nyt tämän suhteen rehelliset: Jos saisimme kirkolliskokoukselle pyynnön, että kertokaa meille mitä opetatte avioliitosta, emme pystyisi sitä oman järjestyksemme puitteissa tekemään. Siis muutoin kuin ilmaisemalla, että olemme erimielisiä. Ajatelkaa! Nyt kun meidän on ilman valtion tukea, määriteltävä tälle ajalle kirkon kanta avioliittoon, meillä ei ole antaa selkeää vastausta. Eikö olekin traagista! Emme pysty määrittämään omaa identiteettiämme.

Kuvaan tämän tragiikan hieman toisin: jos joku tekisi aloitteen, jossa pyydetään lisäämään kirkkojärjestykseen avioliiton solmimiseksi lisäehtoja, esimerkiksi sen, että vihittävien puolisoiden täytyy olla mies ja nainen, saisimmeko sen taakse ¾ enemmistön?

Entä jos joku tekisi aloitteen, jossa pyydetään sisällyttämään solmittavan avioliiton piiriin myös maininta samaa sukupuolta olevista pareista, saisimmeko sen taakse ¾ enemmistön?

Molempiin vaihtoehtoihin vastaus on ymmärrykseni mukaan juuri nyt ”ei”. Tämä on nyt se tilannekuva, mikä itselläni on silmieni edessä. Olemme harmaalla alueella. Siksi keskustelua olisi nyt ohjattava kohti ratkaisua, jossa myönnämme sen, 1) että emme itse pysty nyt ilmaisemaan kirkon kantaa ja sen, 2) että olemme harmaalla alueella. Mielestäni pitäisi pystyä antamaan kolmaskin viesti: 3) me yritämme tosissamme yhdessä etsiä ongelmaan ratkaisua. Olemme matkalla.

Toinen asia, mihin kiinnitän huomiota aloitteen osalta, on ilman keskustelua jäänyt kysymys avioliittoon vihkimisen ja siunaamisen merkityksistä. Piispainkokous totesi vastauksessaan, että ”kyse on pitkälti hyvin samasta asiasta…” Toivon, että valiokunta pohtii, onko mietinnössä syytä evästää tästä. Pohdintaa tulisi tehdä mielestäni – ei vain menneisyyden tai nykytilanteen puitteissa, vaan tulevaisuusorientoituneesti. Tarkoitan tällä sitä, että kirkon pitäisi itse selventää vihkimisen ja siunaamisen sisällöt.

Vihkiminen juridisena toimenpiteenä on valtion kontrollissa. Nyt ministeri Kurvinen lupasi kaiken säilyvän ennallaan. Kirkon olisi tehtävä selkoa avioliittoon siunaamisen merkityksestä, sillä ajatuksella, että sillä ei joku päivä ole enää vihkioikeutta tai se itse päättää siitä luopua.

Tulevaisuus on valoisa, kun tunnustamme ongelman, hahmotamme tilannekuvan ja haemme siihen yhteisen ratkaisun. Tähän me todella tarvitsemme Jumalan apua.

Jaa somessa: