[3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Septuagesima) 28.1.2018, Haapavesi]
Luuk. 17: 7-10
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’”
Ansaittu ja ansaitsematon
Mitä ovat ne tilanteet, joissa ajattelet, että joku ei ansaitse jotakin? Mitkä ovat niitä asioita, jotka ovat vain tehtävä, joita ei voi saada ”kuin manulle illallista”? Mistä rakentuu oma mittapuuni, kun jonkin henkilön kohdalla totean, että hän ei totisesti ole ansainnut sitä mitä on saanut?
Luulen, että tällaisia tilanteita elämässä tulee vastaan päivittäin. Monet arviomme ansiottomuudesta voivat olla varsin oikeutettuja. Ne perustuvat siihen vanhaan toteamukseen, että ”joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä.”
Samalla arvioihimme ansaitsemattomuudesta todennäköisesti aina liittyy ”astian makua”. Jotakin sellaista, joka kertoo enemmän minusta itsestäni kuin jonkin saamasta yllättävästä hyvästä. Enkö minä pidä vääränä ansiottomuutena sellaista, jonka joku toinen saa helposti, ja itse olen joutunut sen eteen tekemään kovasti töitä.
Äärimmäinen esimerkki tästä voisi olla palkkatyöllä rikastumisen suhde kaveriin, joka on voittanut lotossa miljoonan tai pari. Luulen, että ihmisen ajattelussa ansiottomuuden arviointiin liittyy aina joitakin negatiivisia tuntemuksia. Kateutta, vähättelyä, närkästystä. Tämä on mielenkiintoista. Eikö juuri ansiottoman armon kohdalle osumisen pitäisi olla kaikkineen hyvin positiivinen ja iloinen asia?
Suomessa viime päivinä on ihmisiä laajasti puhututtanut hallituksen luoma ns. aktiivimalli. Sen tavoitteena on nostaa suomalaisten työllisyystasoa. Tämän takia työtöntä patistellaan toimiin ja liikkeelle. Professori Juha Siltalan mukaan tässä patistelussa ja sen vastustamisessa väikkyy takana myös talousjärjestelmämme peruseetos:
”Moraalitaloudessa hyveen pitäisi saada palkinto ja paheen rangaistuksensa. Ahkeran pitäisi voittaa ja laiskan hävitä. — Sattuman vaikutuksen tunnustaminen romahduttaisi moraalin.” (YLE 26.1.18)
Minkälainen tila ulkoisessa, jokapäiväisessä toiminnassa ja elämässä, jää armolle? Tarvitsemmeko me sitä mihinkään, jos kuitenkin uskomme siihen, että asiat pitää ansaita. Ne eivät tule itsestään. Tai jos ne tulevat, se koetaan epäoikeudenmukaisena, tai sitä kadehditaan. Mihin me armoa tarvitsemme?
Sisäinen kysely
Entä kun asian kääntää omaksi sisäiseksi kysymykseksi: mitä minä haluan ansaita? Haluanko ansaita rahaa, arvostusta, asemaa, kunnioitusta. Tai voi kysyä myös, mitä minä oletan muiden odottavan minulta. Siis: mitä minun on tehtävä, jotta ansaitsisin toisten luottamuksen, täyttäisin odotukset, saisin toisten kiitoksen?
Näihin kysymyksiin ihmisyhteisöt ovat etsineet ja löytäneet käytännöllisiä ratkaisuja. Palkka ansaitaan tehdystä työstä. Kiitosta ei tule, jos tekee vain sen minkä pitää tehdä. Kiitos saattaa tulla vasta kun on selkeästi tehty enemmän tai paremmin kuin mitä piti.
Vastaavasti luottamus, joka yhdistää aviopuolisoita, pareja, ystäviä tai työyhteisöjä, kantaa kyllä melko pitkälle, mutta myös siihen liittyy vastavuoroisuuden vaatimus: jos luottamusta ei voikaan varsinaisesti ansaita, sen voi toiminnallaan kyllä menettää.
Hyvä kuulijani, olenko esittänyt liian yksinuottisia kysymyksiä?
Nämä asiat nousivat väistämättä mieleeni evankeliumitekstin äärellä. Sunnuntain otsikko alleviivaa ansiotonta armoa, mutta luettu evankeliumi kertoo enemmän niistä asioita, mistä yllä puhelin. Palvelijan tehtävänä oli palvella loppuun asti. Edes kiitosta ei ollut luvassa. Ei velvollisuuden täyttämisestä kiitetä.
Emmekö me luterilaisina, suomalaisina tai sitkeinä ja vähäpuheisina pohjoispohjanmaalaisina ole oppineet tästä paljon. Kiitoksia ei jaella. Turhia ei puhuta. Töitä tehdään, vaikka hampaat irvessä. Ja mieluummin vähän yli kuin alle, jotta kenelläkään ei olisi negatiivista sanomista. Nämä arviot voivat olla kärjistettyjä, mutta voi niissä olla totuuden siemen. Tämä mielenmaisema on monelle suomalaiselle kuitenkin melko tuttu. Tätä kulttuurimme on arvostanut. Näin yhteiskunnallisissa asioissa meitä on opetettu toimimaan, ja tämän suomalaiset mielestäni kovin hyvin sisäistäneet.
Joudun kysymään, toimiiko tämä sama ajatus myös kristillisyydessämme? Kuuluuko uskonnollisuuteemme aito sisäinen vapaus tai kulloinenkin tarve, vai ohjaako sitä vahva velvollisuuden, yrittämisen ja suorittamisen tunne? Olemmeko kristittyinä palvelijoita, jotka suoritamme Isäntämme valvovan silmän alla töitämme. Tai olemmeko kristillisenä seurakuntana arvioimassa toistemme suoriutumista kristillisessä vaelluksessaan. Koemmeko me itse, että olemme ansainneet paikkamme kristittyinä, seurakunnassa, luottamus- tai työtehtävässä? Tai onko kokemuksesi mieluummin se, että ei ole ansainnut?
Missä kohden meidän kristillisyydessämme näkyy armo? Missä tulee ilmi armon tuoma yllätyksellisyys? Missä kohtaa esiin puhkeavat kiitollisuus, vapaus ja ilo?
Armo Raamatussa
VT:n osalta molemmat tekstit kääntävät ihmisten luoman ja totutun ansaintajärjestyksen ylösalaisin. Isä sai yllättävän arvonnousun yhteisössään saadessaan tarjota esikoispoikaansa kuningaskandidaatiksi (1. Sam). Mutta seurasi toinen yllätys. Hänen piti lopulta hakea kahdeksan veljeksen sarjasta nuorin, pahnanpohjimmainen. Tämä David valittiin ohi selkeän järjestyksen ja jonon. Samoin kävi Eesaun ja Jaakobin kohdalla: nuorempi valittiin, vanhempi jätettiin.
Evankeliumien mukaan Jeesus opetti tätä yllätyksellisyyttä kehottaessaan ihmisiä ottamaan oppia lapsista: ”sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta.” (Mk. 10:14-15) Tai se, kun viinitarhaan haettiin työntekijöitä pitkin päivää, ja kaikki saivat lopulta saman palkan: ”Viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” (Mt. 20:1-16)
Armon perusluonteesta
Armon synonyymeja kreikan kielessä ovat suloisuus, kauneus, suosio, hyväntahtoisuus, rakkaudenosoitus ja kiitos. Miten nämä asiat näyttäytyvät elämässä?
Armon kokemus on yleisesti ottaen hyvin universaali: ”Jumala [Hän] antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Mt 5:45) Me saamme ansiotta uuden päivän. Luomakunta on täynnä kauneutta.
Mieleeni tulee erään ugandalaisen opettajan kertomus kriisistään. Hän oli tehnyt töitä AIDS:iin sairastuneiden keskellä. Sairastuneiden määrä, tilanteen toivottomuus ja ihmisten kuolemat ajoivat hänet toivottomuuden partaalle. Hän oli valmis lyömään hanskansa tiskiin. Tehtävä oli ylivoimainen. Tämän pimeyden keskellä kuitenkin eräänä aamuna herätessään häneen iski toisenlainen kokemus: Nouseva auringonsarastus ja heräävän luomakunnan äärimmäinen kauneus sytyttivät häneen uuden rohkeuden. Tämän maailman ja sen ihmisten eteen kannattaa tehdä töitä. Jumalan armo voi rohkaista ihmistä eteenpäin monella tavoin.
Armoa on saada lapsi käsivarsilleen. Armoa vauvalle, että äiti ja isä tarjoavat hänelle suojan ja turvan. Lapsen ei tarvitse ansaita vanhempiensa huolenpitoa, hän saa sen.
Ansaitsematonta on kaikki: se että isä saa lahjaksi jälkeläisen. Tai lahjaa on syntyä esikoiseksi. Täysin ansiotonta saajansa kannalta. Lahjaa on se, että esikoisen ohi Jumala voi valita tehtävään toisen.
Armoon kuuluu ansiottomuuden ja lahjaluonteen lisäksi aina väistämättä myös toinen ominaisuus. Armo ei ole ihmisestä lähtöisin. Ihminen ei voi sitä ansaita. Se on lahjaa. Armo ei ole hallittavissa, mitattavissa eikä laskelmoitavissa. Armo on suvereeni. Yllättävä. Hallitsematon. Armo tulee Jumalalta. Parhaimmillaan ihminen voi sitä heijastaa ja sen hipaisusta saada uutta voimaa.
Jokainen hengen vetomme ja sydämen lyöntimme on lahjaa. Armoa. Jokainen koettu apu, kiitos, tuki ja hoiva ovat jo armoa. Mutta kaikkein tiiviimmin ja keskittyneimmin Jumalan armon välittää Kristus: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Hän tulee sanassaan keskellemme.
Hän on meissä. Me emme ole vain palvelijoita, joiden on tehtävä velvollisuutensa ilman kiitosta, vaan me olemme Jumalan rakkaita lapsia. Sitä asemaa me emme ole ansainneet. Me olemme armon lapsia. Lopulta kaikki on armoa.
Uusimmat kommentit