“Lopeta huolehtiminen – Jumalaa ei ehkä ole olemassa.” Tämä mainoslause kiersi taannoin kaupunkibussien kyljissä ja rohkaisi ihmisiä eräänlaiseen murheettomuuteen (alupos) ja tuskattomuuteen.

Uudessa testamentissa sana murheeton (alupos) esiintyy vain kerran (Fil. 2:28), mutta lukuisia kertoja vastakohtanaan (lupee). ’Lupee’ on murhetta (2. Kor. 7:10), raskassydämisyyttä ja mielipahaa (1. Kor. 2:3-6). Jeesus tapasi Getsemaneen mukaansa ottamat opetuslapset “murheen (lupees) uuvuttamina” (Luuk. 22:45). Jäähyväispuheessaan (Joh. 16:6) hän sanoo sydämensä olevan täynnä murhetta.

Elämä on kovaa. Siinä on sairauden ja huolen painoa sekä aina lopulta kuoleman varjoa. Elämä ohjannut ihmistä mieluummin huolehtimaan ja murehtimaan kuin rallattelemaan. Virressä (VK 622:1) todetaan, ettei ihmisellä ole täällä maailmassa ’surutonta’ majaa. Elämäntunto on laittanut ihmiset karttamaan murheettomuutta aina äärimmäisyyteen saakka. Pietismin veti rajaviivan ’heränneiden’ ja ’suruttomien’ (lat. securus) väliin.

Huolipuhe ja sen kritiikki tuntuvat olevan ihmisyhteisöissä pysyvä ilmiö. On paradoksaalista, että vaikka uskossa on kysymys turvasta ja huolettomuudesta (Matt. 6:31), näyttäytyy käytännön kristillisyys usein murehtimisena. Usko saattaa muodostua harjoitukseksi, jossa varotaan takertumasta varmuuteen. Tämä vastaavasti voi johtaa kovuuteen sekä itseä että lähimmäistä kohtaan.

Teologi Paul Tillichin puhui ihmisen perimmäisestä huolesta tai asiasta (ultimate concern): Jumalasta. Jos usko(nto) tuottaa vain raskasmielisyyttä, tuo alun pyyntö laittaa Jumala sivuun saattaa käydä järkeen. Silti ajattelen, että vaikka Jumalasta puhuminen lopetettaisiin, elämän yllättävyys ja hauraus opettavat itsessään huolta. Eikö sen keskellä ole evankeliumia sanat ”älkää huolehtiko huomispäivästä” (Matt. 6:34).

Jaa somessa: