Henkilökohtaista
Vierailin saamelaiskeskus Siidassa (Inari) ensimmäisen kerran vasta loppukesällä vuonna 2016. Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa ja suomalaisena tietämykseni siitä on kovin fragmentaarista ja ohutta.
Mikä tähän ohuuteen on ollut syynä? Läpäisemäni suomalainen koulutusjärjestelmä ei tarjonnut käytännössä mitään tietoa saamelaisuudesta muutamaa knoppitietoa lukuun ottamatta. Saamelaisuutta käsiteltiin nuoruudessani 1980-luvulla lähinnä stereotypioiden valossa, ei vielä lainkaan omana itsenään.
Vasta työelämässä saamelaisuus on tullut vastaan oikeina ihmisinä ja asioina. Raudaskylän Kristillisen Opiston historiasta tiedän, että opiston johtaja Juho Kytömäen poika Elias Kytömäki, lähti Inarin kansanopistoon johtajaksi. Opiston yhtenä opetuskielenä oli saame ja sen ilmapiiri poikkesi sotien jälkeisestä yleisestä pyrkimyksestä yhdenmukaistaa kaikki suomalaiset. Tämä vahvisti saamelaisnuorten itsetuntoa.
Muutama vuosi sitten kutsuimme Raudaskylän Kristilliselle Opistolle saamelaisia vieraita. He esittelevät seminaariin osallistuville eurooppalaisille kumppaneillemme (Comenius) kulttuuriaan ja kieltään. Jotenkin hätkähdyttävältä tuntui se, että oli mentävä kauas nähdäkseen tässä(kin) asiassa lähelle.
Kolmas työelämään liittyvä ulottuvuus tulee kirkon työn kautta. Osallistuin Oulun hiippakunnan järjestämään Barentsin alueen yhteistyöseminaariin alustuksellani (2012). Lisäksi hiippakunnan edustajien kanssa kartoitin joitakin vuosia sitten mahdollisuutta hankeyhteistyöhön kirkon nuorisotyönohjaajakoulutuksen osalta. Tämä hanke ei edennyt konkretiaan, mutta jätti mielen päälle tietoisuuden saamelaisuuden ja kirkon kasvatustyön kysymyksistä.
Yleisempää
Saamelaisuuden ja valtakulttuurin raja on samalla läntisen modernisaation raja. Modernisaatio toteutettiin suomalaiskansallisena sivistyspyrkimyksenä yhdessä teollistumisen edetessä 1800-luvun lopulta lähtien. Maa- ja metsätalouteen pohjautuva elämäntapa kaikkialla Suomessa koki perustavan muutoksen koulun tultua vähitellen pakolliseksi kaikille (yleinen oppivelvollisuus 1921). Saamelainen kulttuuri on säilyttänyt tässä muutoksen aallossa voimakkaista sulauttamispyrkimyksistä huolimatta omaleimaisen identiteettinsä.
Itselleni tämä eurooppalaisen modernisaation laajentumisen historia kirkastui eteläisessä Afrikassa, Botswanassa. Namibiaa ja Botswanaa erottaa viivoittimella piirretty satojen kilometrien mittainen raja. Namibian, Botswana ja Angolan rajaseuduilla on elänyt ennen rajojen ilmestymistä vahvaidentiteettisiä Herero- ja San-heimoja. Rajojen tultua myös heimojen luontainen liikkuminen vaikeutui. Namibian Hererot kokivat kansanmurhan, osa onnistui pakenemaan brittien hallinnoimalle (nyk. Botswana) alueelle. Afrikassa eurooppalaisen modernisaation kädenjälki näkyy yhä karttakuvien lisäksi lukuisissa käynnissä olevissa konflikteissa. Monien vihamielisyyksien syntysyyt ovat peräisin kolonialismin ajalta.
Saamelaisten asema on nykyään ehkä parempi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Suomen Pipliaseura on tehnyt yhteistyötä Norjan ja Ruotsin sekä Venäjän kanssa raamatunkäännöstyössä. Koko Raamatun on määrä ilmestyä pohjoissaameksi ensi vuonna (2019). Se on yksi merkittävä virstanpylväs toteutuessaan.
Saamelaisesta perinteestä ammentava uusimuotoinen kansanmusiikki on tullut tunnetuksi laajasti eri muodoissa. Viime vuonna (2017) saamelaisten kipeää historiaa on käsitelty elokuvissa (Saamelaisveri) ja teatterin lavoilla (Arktinen Odysseia). Näistä näkökulmista tarkasteltuna moniarvoisuus on rikastuttanut suomalaista kulttuuria. Silti uskon, että oman perinteen ja valtakulttuurin paine ovat jatkuvasti läsnä. Niin ikään pohjoisen luonnon kantokyky ja porotalous saattavat olla uhattuna sekä sisä- että ulkopuolisista tekijöistä johtuen. Ylilaiduntaminen ja ilmastonmuutos muodostavat yhtälön, jota ei voi jättää ratkaisematta.
Kristillinen kirkko pohjoismaissa on toiminut aikaisemman valtionkirkkoasemansa seurauksena valtion tarkoitusperiä tukien. Kirkko on kristillistänyt, opettanut ja tarjonnut parhaimpina pitämiään ihanteita saamelaisten keskuuteen. Tämä kohtaaminen, niin kuin kaikki inhimillinen kohtaaminen, on sisältänyt sekä hyvää että pahaa. Toivottavasti tänä päivänä avoin vuorovaikutus antaa mahdollisuuden puhua menneistä ja nykyisistä kipukohdista, mutta myös siitä hyvästä, joka kristittyjä kaikkialla maailmassa yhdistää.
Saamelaisessa perinteessä luonnon ja ihmisen suhde on jotakin sellaista, mitä moderniin tietoisuuteen sosiaalistuneiden olisi kuunneltava hyvin tarkasti. Oulun hiippakunnan alueella tämä oppimisprosessi ja vuorovaikutus ovat rikkaus koko kirkollemme.
Jo alkumetreiltään kristinusko ylitti rajoja. Se karisti piirteistään joitakin juutalaisuuteen kiinteästi liittyneitä tapoja ja käytäntöjä levitessään Rooman valtakunnan eri alueille. Se omaksui uusien kulttuurien keskellä uusia asioita. Kristinusko ylittelee – toivon mukaan – yhä rajoja ihmisten, kansojen ja kansakuntien välillä. Kyse ei ole vallasta, vaan Jumalan rakkaudesta ja anteeksiannon välittämisestä, yhteydestä ja ihmisen arvokkuuden tunnustamisesta.
Hyvää saamelaisten kansallispäivää 6.2.!
Uusimmat kommentit