Ei niinkään Kai Sadinmaa ja hänen tempauksensa, vaan itse asian käsittely havahdutti minut pohtimaan (byrokraattisuuteen taipuvan) kirkon ja (rakentavan) teologian suhdetta.
Sadinmaan asiaa käsitellyt Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli pöytäkirjasi tarkasti tapahtuman käsittelyn kaikkine lausuntoineen ja vastineineen. Päätösasiakirjan pituus on 27 liuskaa. Näin tarkka tilanteen dokumentointi on herkullista aineistoa tulevien vuosisatojen historiantutkijoille. Kirkon teologia rakentuu hallintomenettelylle.
Jäin siis pohtimaan sitä, millä tavalla kirkko tekee tällä hetkellä tulevaisuuteen tähtäävää rakentavaa teologista työskentelyä. Onko sitä? Missä sitä tehdään? Onko siihen resursseja?
Täytyy todeta, että kirkon piirissä ajantasainen ja tulevaisuutta terävästi peilaava teologinen ajattelu on vähäistä ja näkymättömissä. Proaktiivinen ote, ajan ilmiöiden nivominen osaksi teologista työskentelyä ja rohkeus ovat kadoksissa. Jossakin sitä voi olla, mutta se on näkymätöntä. Se on siroteltuna yksittäisten ja yksinäisten ajattelijoiden hartioille.
Kirkolle elintärkeää proaktiivista teologista työskentelyä ei tehdä sen omissa instansseissa: ei Kirkon tutkimuskeskuksessa, ei Kirkkohallituksessa, ei Kirkolliskokouksessa, ei tuomiokapituleissa eikä seurakunnissa. Näissä kaikissa tehdään reaktiivista teologia ja käydään taaksepäin katsovaa viivytystaistelua. Mikäli nämä kaikki instanssit – jos eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa – toimisivat samaan suuntaan, kirkkoa ajantasaistavaan ja uudistavaan teologiseen työskentelyyn olisi käytössä ruhtinaalliset resurssit.
Palaan Helsingin tuomiokapitulin päätösasiakirjaan. Sen valmistuminen kesti noin puoli vuotta. Asiakirjassa olevien näkökulmien laatimiseen, asiantuntijakuulemisiin, vastineiden keräämiseen, kokoustamisiin ja päätöksentekoon on käytetty runsaasti kohtalaisen hyväpalkkaisten ihmisten työtä. En voi tarkasti ynnätä tuota työmäärää henkilötyövuosiksi tai muuntaa sitä euroiksi, mutta oletan, että hintalappu asiakirjan julkaisukuntoon saattamiseksi on ollut melko korkea. Hintaan voi tulla vielä lisäystä, mikäli päätöksestä alkaa (ei toivottava) valituskierros.
Tätä pohtiessa olin tajuavinani, että näin kirkossa itse asiassa tehdään teologiaa sen kaikilla tasoilla aina Kirkkohallituksesta seurakuntatasolle saakka. Teologian tekeminen tapahtuu byrokraattisena ja reaktiivisena virkamiestyönä. Sadinmaa-casen tarkka dokumentaatio toimii teologisen harkinnan ennakkotapauksena. Työssä on edetty – niin kuin tässä kontekstissa kuuluukin – kieli keskellä suuta juridiikan kehyksessä. Työ on sinällään ollut varmasti tarkkaa, perusteltua ja hyvää. Mutta jotenkin siitä puuttuu ”henki”.
Kirkkomme on (jo menneeseen) valtiokirkolliseen ja yhteiskunnallisesti vahvaan asemaan tottuneena voinut ja pystynyt rakentamaan teologisen ajattelunsa proaktiivisen sijaan reaktiiviseksi. Mahtuisiko kirkon nykyisten hallintotasojen sisälle juonnetta toisenlaisesta lähestymistavasta? Suomessa on paljon tietoa, paljon koulutettua teologivoimaa ja muuta monitieteellistä taitoa puhumattakaan käytännön osaamisista. Nämä eivät kuitenkaan pääse oikeuksiinsa, jos yleisilmapiiri kirkon eri toiminnan tasoilla on lukkiutunut, pelokas ja puolustautuva. Proaktiivinen työskentely voi kasvaa kunnolla vain luottamuksen ja rohkeuden ilmapiirissä. Saisimmeko me sitä jostakin – vaikka vain kirkon oman teologian tähden –ihan taivaan lahjana?
Uusimmat kommentit