Kysymys 1. Keitä ovat oikeat lähetystyöntekijät?
Vastaus: Kaikkein ahkerimpia lähetystyöntekijöitä ovat kirkon kokoavaan toimintaan osallistumattomat, äänettömät seurakunnan kastetut ja kirkollisveroansa maksavat jäsenet.
Perustelu: He tekevät mahdolliseksi sen, että pienelle kokoontuvalle seurakunnalle on Suomen jokaisessa kolkassa mahdollisuus tulla kuuntelemaan ilosanomaa Kristuksessa joka sunnuntai, ja muina aikoina ja muissakin käänteissä.
Pietistinen kirkkokäsitys ja lähetystyö
Usein kuulee todettavan, että ihmiset ovat vieraantuneet kirkosta – se on: meidän keskeltämme, seurakunnan kokoavasta toiminnasta, jumalanpalveluksista. Seurakuntien järjestämiin tilaisuuksiin osallistuu yhä vähemmän väkeä. Yhä useampi jättää seurakunnan jäsenyyden ja lakkaa maksamasta kirkollisveroa. Tässä arviossa on osaltaan kysymys pietistispohjaisesta kirkkokäsityksestä. Se on Suomessa varsin tavallinen. Yhtä tavallinen kuin ilma, jota hengitämme.
Pietistisestä kirkkokäsityksestä katsoen ihmiset ovat jättäytymässä tai jättäytyneet seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Oikea seurakunta ahkeroi kokoontumalla erilaisiin tilaisuuksiin, jossa evankeliumia ja muuta sisältöä on tarjolla. Oikea seurakunta miettii, miten saisi osallistettua ja kutsuttua uusia ihmisiä mukaan seurakunnan toimintaan. Seurakunnan toimintaa ei mielellään sekoiteta yhteistyöhön minkään muun järjestön tai toimijan kanssa, koska sillä on aivan oma tehtävänsä.
Pietistisen kirkkokäsityksen mukaan on hyvä, jos kirkollisvaalien äänestysprosentti pysyy kohtuullisen alhaisena. Silloin todennäköisesti äänestäjät ovat hyvin samoja henkilöitä kuin ne, jotka kokoontuvat säännölliseen toimintaan ja joiden keskuudesta myös luottamushenkilöt valitaan hoitamaan seurakunnan asioita. Aktiivisuus palkitaan ja aktiiviset saavat määrätä sisällöstä. Vastaavasti on harmi, jos vaalien alla syntyy sellaista laajempaa liikehdintää, joissa passiivisia seurakunnan jäseniä houkutellaan jollakin tempulla uurnille ja vaikuttamaan seurakunnan päätöksentekijöiden valintaan ja valittujen edustamaan arvomaailmaan.
Pietistinen seurakunta tekee lähetystyötä jakamalla kirkollisveroista irrotettua osaa jonkin lähetysjärjestön kautta maailmalle. Mieluiten tuo raha olisi kanavoitava järjestöille, jotka tekevät selkeää lähetystyötä julistamalla evankeliumia niiden kansojen keskuudessa, jotka eivät ole vielä kuulleet Jeesuksesta Kristuksesta.
Näkymätön seurakunta lähetystyön tekijänä
Luterilaisessa perinteessä arkinen työ on nähty kristityn luonnollisena kutsumuksena ja palvelutehtävänä. Vastuuta kantamalla ja työtä tekemällä ihminen palvelee sekä lähimmäistä että Jumalaa. Nämä tehtävät ovat usein muita kuin seurakuntatilaisuuksiin osallistumista tai niissä avustamista.
Seurakunnan uudet luottamushenkilöiksi valitut saavat tuon yleisen kutsumuksen ohella ja lisäksi varsin arkisia tehtäviä seurakunnan yhteisten asioiden hoitoon liittyen. Nämä tehtävät eivät ole vallankäytön tai -näytön tehtäviä, vaan palvelua, joka tapahtuu yhteiseksi hyväksi. Luottamushenkilö ei tee palvelutehtäväänsä vain nimettyjen valtuutettujen ja seurakunnan työntekijöiden kesken, eikä pelkästään seurakunnan kokoaviin tilaisuuksiin kokoontuvien hyväksi, vaan koko seurakunnan tähden.
Seurakunta kokonaisuudessaan on kastettujen kristittyjen joukko. Se on käytännössä lähes kaikkialla. Tuon paljolti piilossa olevan ja kätkeytyvän seurakunnan olemassaolo mahdollistaa ne ulkoiset ja näkyvät puitteet, joissa seurakunnan työntekijät toimivat ja joiden hoitamisesta luottamushenkilöt vastaavat. Käytännössä se tapahtuu kirkollisveron kautta. Näkymättömän seurakunnan vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. Se antaa, se jakaa ja lähettää panoksensa näkyvän seurakunnan rakentumiseksi.
Näkymättömän seurakunnan työ on mitä arkisinta työtä. Niin tavallista, että sitä ei kirkon elämässä aina tahdo edes huomata. Ja kuitenkin se kannattelee paljolti sitä seurakunnan osaa, mistä valitut luottamushenkilöt työllään vastaavat. Näkymätön seurakunta tekee seurakunnan työn näkyväksi.
Luottamushenkilöt vastaavat kerätyn rahan kohdentamisesta niiltä osin, kuin päätöksenteko on seurakunnan omassa vallassa. Verorahoja ohjataan työntekijöiden palkkaukseen, eri työmuotojen resurssiksi, rakennusten ylläpitoon ja uusien rakentamiseen. Varoja ohjataan toimintaan ja jaettavaksi erilaisina avustuksina eteenpäin.
Eikö tästä näkökulmasta tarkastellen seurakuntien välttämättömimpiä ja uskollisimpia ”lähetystyöntekijöitä” ole juuri nämä passiiviset seurakuntalaiset? Maksamalla kirkollisveronsa he mahdollistavat sen, että evankeliumia julistetaan hyvissä tiloissa, säännöllisesti ja ammattitaitoisesti. He myös mahdollistavat sen, että seurakunnat saattavat jakaa kerätystä veropotista jotakin myös maailman laajan kirkon hyväksi eri lähetys- ja avustusjärjestöjen kautta.
Jos siis kysyn, missä ovat oikeat ja uskollisimmat lähetystyöntekijät, niin ne löytyvät tästä passiivisten, näkymättömien ja uskollisten seurakuntalaisten joukosta. Heidän varassaan lepää niin kirkkomme evankeliumin julistus nykymuodossaan kuin myös se lähetystyö, jota kirkkomme eri lähetysjärjestöjen kautta tehdään. Kastettujen kristittyjen joukossa, ihmisissä oman arkensa keskellä, sykkii missionäärisen seurakunnan sydän.
Kysymys 2: Mitä jos Suomi olisi lähetyskenttä tai kansainvälisen kehitysavun vastaanottaja?
Vastaus: Apu saattaisi kohdistua sellaisiin asioihin, joita itse olemme tottuneet maailmalla parantamaan, mutta kotimaassamme emme ymmärrä niitä kristityn vastuun piiriin kuuluviksi tehtäviksi.
Perustelu: Kirkon mission kokonaisvaltaisuuden piirteitä ovat sosiaalieettinen vastuu, heikompien puolesta puhuminen, profeetallinen toiminta sekä evankeliumin julistus uskon synnyttämiseksi (”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt”).
Suomen kansa vastaanottajana
Suomi on tehnyt lähetystyötä rajojensa ulkopuolella jo noin 150 vuoden ajan. Lähetystyö on viime vuosikymmeninä ymmärretty kokonaisvaltaisena – mitä se on ehkä alusta pitäen ollutkin. Koko ihmisen elämäntilanteeseen halutaan tuoda apua. Nykyään lähetystyössä painottuu ajatus siitä, että se on ankkuroitu kirkon perustehtävään, Jumala missioon. Missio tapahtuu koko luomakunnan ja ihmisyyden horisontissa.
Mutta entäpä jos käännämme näkökulmaa kysymällä, että miltä asiat näyttäisivät, jos Suomi olisi ”lähetyskenttä”? Entä jos Suomi muuttuisi avun antajan sijasta avun vastaanottajaksi. Pysähdyin pohtimaan tätä asiaa Suomen lähetysseuran järjestämässä kumppanikonsultaatiossa (14.-17.5.2019) Jyväskylän Vesalassa kuunnellessani esimerkkejä siitä työstä, mitä Lähetysseura tekee kumppaneidensa kanssa heidän kotimaissaan.
Mitä olisivat ne kohteet, joihin ulkomaiset avustus- ja lähetysjärjestöt suuntaisivat kohdeavustuksiaan? Ketkä ne tunnistaisivat vähäväkisiksi, avun ja tuen tarpeessa oleviksi, syrjityiksi ja jopa vainotuksi? Keiden piirissä he tekisivät työtään? Keitä he ottaisivat kumppaneikseen? Keiden piirissä he kertoisivat Jumalasta tai opettaisivat kristinuskon perusteita? Mikäli tuo kuviteltu Suomeen suuntautuva lähetystyö noudattaisi yhtään kokonaisvaltaisen mission ajatusta, sen lähtökohtana olisi ihmisoikeuspohjainen ja koko ihmisyyttä huomioivat työote.
Etsisivätkö Suomeen tulevat missionääriset järjestöt yhteistyötä saamelaisten kanssa? Saamelaiset ovat Euroopan ainut alkuperäiskansa. He ovat joutuneet etelästä työntyneen modernisaatoin ja myöhemmin suomalaisen kansallistamisen kohteeksi. Heidän kulttuuriaan ja kieltään on yritetty juuria. Heitä on yritetty harmonisoida valtakulttuurin mukaiseksi. Heidän alueilleen kohdistuu yhä teknistaloudellisia hankkeita, joita he itse eivät ole toivoneet, mutta jotka uhkaavat heidän elinympäristöään. Pyrkisivätkö ulkomailta tulevat järjestöt rakentamaan sovintoa saamelaisten ja suomalaisten välille? Pyrkisivätkö ne tekemään näkyvämmäksi heidän omaa kulttuuriaan osana suomalaista yhteiskunta ja myös kristillistä ilmaisua?
Entä maahanmuuttajat? Tulisivatko ulkomaalaiset lähetys- ja avustusjärjestöt tukemaan nimenmaan maahanmuuttajien ihmisarvoa ja integroitumista Suomeen? Mahtaisivatko ne tunnistaa ne ennakkoluulot, joita monilla kantasuomalaisilla on maahanmuuttajia kohtaan. Raivasivatko ne esteitä suomalaisten yritysten keskuudessa palkata työntekijöikseen toisenlaisista kulttuureista tulevia työntekijöitä? Perustaisivatko ne kouluja tai opintopiirejä, joissa kaikenikäisten maahanmuuttajien keskuudessa tehtäisiin luku- ja kirjoitustaitoa kohentavaa työtä? Opettaisivatko he suomalaisille uskonnon näkymistä julkisessa tilassa niin, ettei sitä tarvitse kokea uhkana?
Romanit ovat asustaneet Suomessa jo useiden vuosisatojen ajan. Mahtaisivatko maahamme tulevat missionaarit ottaa heidän piirissä tehtävän työn silmäteräkseen? Huomaisivatko he sen sosioekonomisen kuilun, joka erottaa romani- ja kantaväestöä toisistaan? Tai sen yhteiskunnallisen aseman ja siihen liitettyjen ennakko-oletusten periytyvyyden, joka estää romaninuoria pääsemästä mukaan koulutuksen kautta tapahtuvaan yhteiskunnalliseen nosteeseen. Mitä ne ajattelisivat romanikulttuurin ominaispiirteiden arvokkuudesta?
Kiinnittäisivätkö kehitysyhteistyö- ja lähetysjärjestöt huomiota suomalaisen naisen asemaan. Muodollisesta tasa-arvoisesta lainsäädännöstä huolimatta suomalainen työelämä on yksi Euroopan jyrkimmin segregoituneimpia. Suomessa on vahva jako miesten ja naisten ammatteihin. Ryhtyisivätkö ne työskentelemään naisten hyväksi huomatessaan, miten julkisessa vallankäytössä – erityisesti kirkossa – johtopaikat ja vallan jako on pidetty miesten käsissä.
Entäpä seksuaalivähemmistöjen asema Suomessa. Katsoisivatko auttamisjärjestöt kumppaneikseen niitä, joiden asema yhteiskunnallisesti on stigmatisoitu ja rasitettu? Mitä ne sanoisivat siitä, jos törmäisivät hyvin kielteisiin asenteisiin ja syrjiviin tekoihin suomalaisen valtauskonnollisuuden (luterilaisuus) piirissä?
Miten ulkomaiset avustusjärjestöt suhtautuisivat Suomessa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen? Näkisivätkö ne populismin ja uusoikeiston nousun syyksi sen, että suomalaiset nuoret miehet ovat yhteiskunnallisesti syrjäytymiskierteessä. Heidän koulutustasonsa jää matalaksi ja päättötutkinto puuttuu monelta kokonaan. Heidän mahdollisuutensa hahmottaa ja rakentaa kuvaa maailmasta keskustelun ja vuorovaikutuksen kautta ovat kaventuneet. Minkälaisia lääkkeitä avustusjärjestöt tähän olisivat tarjoamassa?
Lopuksi
Kahden käänteisen näkökulman jälkeen on vielä kysyttävä suora kysymys: Miten hyvin Suomen evankelis-luterilainen kirkko organisaationa ja toiminnallisena kokonaisuutena on itse onnistunut kotimaassaan toteuttamaan kirkon kokonaisvaltaisen mission ajatusta?
Uusimmat kommentit