’Aioni’ (aioon) sana saattaa vilahtaa myös nykypuheessa: ”Tästä alkaa uusi aioni!”. Ihmisellä on ilmeinen tarve hahmottaa kulloinkin elämäänsä aikaa päivittäistä ajanseurantaa suuremmassa kehyksessä. Aionille (aikakaudelle) sukua ovat sanat epookki, kronos ja kairos.

Raamatussa sana on varsin yleinen. Useimmiten aionilla viitataan iankaikkisesti jatkuvaan (Jumalan) aikaan. Uudessa testamentissa tehdään erottelu tämän väistyvän aionin ja tulevan aionin välille (Mk. 1:15). Ajan keskuksena on Kristus ja hänen valtakuntansa tuleminen. Ihmisten on osattava lukea ajan merkkejä ja ymmärrettävä ottaa niistä opiksi (Matt. 12:33; 13:22; 1. Kor. 10:11).

Väistyvä aika saa negatiivisia sävyjä: sen menoon ei saisi mukautua (Ef. 2:2). Aioni on myös synonyymi sanalle ’maailma’. Siihen täytyy tehdä pesäero (mm. Gal. 4:1) ja valmistaa itsensä tulevaan aikaan (Joh. 11:26).

Augustinus (354–430) hahmotteli De civitate Dei-teoksessaan tulkintaa, joka tekisi ymmärrettäväksi yhtäältä maallisten valtakuntien historian ja toisaalta Jumalan ajan, pelastushistorian. Hän ei ollut historioitsija modernissa mielessä, mutta hänen tapansa tarkastella historiaa alusta alkavana, kehittyvänä ja kohti loppuaan kurottavana ajan prosessina oli tärkeä oivallus.

Kristillisen ajanlasku syntyi 500-luvulla. Munkki Dionosiys Exguusin teki laskelmia Kristuksen oletetusta syntymävuodesta. Vähitellen järjestelmä syrjäytti hallitsijoihin kytketyt ajanlaskut. Juutalaisuuden piirissä syntyi vastaavasti tarve erottautua kristillisestä ajanlaskusta. Niinpä he keskustelujen jälkeen päätyivät 600-luvulle tultaessa siihen, että aikaa lasketaan maailman luomisesta (anno mundi), nyt 5780. Vastaavasti islamin piirissä ’aioni’ hahmottuu profeetta Muhammedin pakomatkasta Mekasta Medinaan (622 jKr.).

Jaa somessa: