Fysiikka, fysiologia, fysioterapia ja fysikaalinen hoito ovat arkisia käsitteitä. Osa niistä vie luonnontieteen ytimeen, osa lääketieteen, hoidon ja kuntoutuksen maailmaan. Käsitteellä ’fysis’ on ollut erittäin suuri merkitys kreikkalaisessa filosofiassa, kristillisessä teologiassa ja länsimaissa tieteenhistoriassa.

Fysis käännettiin latinaksi ’naturae’ (engl. nature). Sisällöltään se viittaa ulkomaailmaan eli luontoon, mitä esimerkiksi fysiikka tutkii. Samalla se voi olla jonkin asian ’luonteen’ tutkimista. Tällöin sen käyttö lähestyy olemuksen määrittelyä. Näin ’fysis’ siirtyy fysikaalisesta todellisuudesta käsitteelliseksi, jopa metafyysiseksi, pohdinnaksi.

’Fysis’ vilahtaa vain pari kertaa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa (4. Makk.). Uudessa testamentissa ’fysis’ esiintyy 14 kertaa, pääasiassa Paavalin käyttämänä.

Paavalille ’fysis’ tarkoitti syntyperää (Gal. 2:15), epäjumalia (Gal. 4:8) sekä ylipäätään luonnollista. Se on luonnollinen laki, jonka kaikki tunnistavat (Room. 2:14-15; 1. Kor. 11:14), se on oikeaa ja väärää sukupuolista suuntautumista (Room. 1:26-27) sekä moraalittomuutta, kun ihminen seuraa luonnollisia haluja (Room. 4:8; Ef. 2:3).

Kristillinen teologia hyödynsi fysiksen käsitettä Kristuksen persoonaa koskevassa määrittelyssä ja toisaalta erotellessaan armon ja luonnon suhdetta. Keskiössä se oli Khalkedonin konsiilissa vuonna 451. Sen mukaan Kristuksella on kaksi luontoa (fysis) – inhimillinen ja jumalallinen – ”erottamatta, jakamatta, sekoittamatta, muuttamatta”. Kristus on kokonaan ihminen ja Jumala. Tämä lausuttiin, kun asiasta oli jompaankumpaan luontoon palauttavia näkemyksiä (mm. monofysitismi).

Katolinen kirkko opettaa, että ”armo ei kumoa luontoa, vaan täydellistää sen”. Luterilaisessa teologiassa armon ja luonnon suhde on ollut kinkkisempi. Molemmat ovat eläneet omaa elämäänsä tahoillaan. Tässä on selvä parannuksen paikka.

Jaa somessa: