Sydän, kardia, on osa arkikieltämme. Saleilla puhutaan ’cardiosta’, jonka tarkoituksena on vahvistaa sydänlihasta sopivalla rasituksella. Sydän- ja verisuonitautien luvatussa maassa myös kardiologi on melko tuttu nimike.

Egyptiläisessä ihmiskuvassa sydän oli koko inhimillisen toiminnan risteyskohta. Aristoteles seurasi tätä ajatuskulkua ihmisen anatomiaa koskevissa käsityksissään. Tapa, jolla raamatunkirjoittajat kuvaavat sydäntä, on helppo sijoittaa tähän kehykseen.

Juutalais-kristillisessä perinteessä tärkeintä on rakastaa Jumalaa ”koko sydämestä (kardia), mielestä ja voimasta” (5. Moos. 6:5). Sydän on toimintoja summaava kokonaisuus. Se on ymmärryksen (2. Moos. 35:5,10) päätöksenteon, vilpittömyyden, tuntemisen, uskomisen, luottamisen, muistamisen ja taidon (2. Moos 36:2) lähde. Sanaa ’sydän’ ei ole aina käännetty, vaikka se tekstissä esiintyykin (Matt. 24:48; Luuk. 1:66; 24:25,38 ja Ap.t. 5:4).

Jumala tuntee ihmisen sydämen. Ihmistä kehotetaan toimimaan vilpittömin mielin (kardia). Jeesus julisti autuaiksi puhdassydämiset (Matt. 5:8). Ihmisellä on kyky paaduttaa sydämensä – eli sulkea asioita kaikella voimallaan ymmärryksensä ulkopuolelle (Matt. 13:15).

Joskus puhtaan julkisivun takana on sydän, joka ajattelee toisin (Jes. 29:13; 2. Kor. 5:12). Tähän ristiriitaan erityisesti profeetat painoivat sormensa. Hesekiel (11:19; 36:26) lupaa Jumalan tekevän kardiologisen toimenpiteen: ”Minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.”

Paavalilla sydämen usko on pelastuksen avain (Room. 10:9-10). Tämän varaan myös Luther rakensi ajattelunsa – ja vaakunansa, jonka keskellä on risti, sen taustana punainen sydän (sydämen usko).

Tekisi mieli ajatella, että kardinaalihyveet (harkitsevaisuus, rohkeus, oikeamielisyys, kohtuullisuus, usko, toivo ja rakkaus), eli ”päähyveet” ovat olleet Aristoteleella ja Raamatussa nimenomaan ”sydänhyveitä” (kardia).

Jaa somessa: