”Toivo [elpis] kuolee viimeisenä”. Tämän afrikkalaisen sananlaskun voi lukea kahdella tavalla. Positiivisesti se vakuuttaa, että ihmisellä on aina toivoa. Sarkastisesti ajatellen siinä lausutaan, että ihminen voi toivoa loppuun asti, kunnes kaikki menee. Toivokin kuolee. Optimisti toivoo ja pessimisti ei pety koskaan.

”Niin kauan kuin ihminen elää, hänellä on toivoa. ’Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona’” (Saarn. 9:4). Vanhassa testamentissa toivo on synonyymi luottamukselle ja turvalle (esim. Ps. 4:6, 61:8-9).

Paavali on toivon apostoli. Hänelle Kristuksen ylösnousemus on perimmäisen toivon perusta (Ap.t. 23:6; 1. Tess. 4:13; 5:8). Toivo ei olisi toivoa, jos se olisi näkemistä (Room. 8:24). Paavalin maailmankuvassa kantavimmat ainesosat ovat usko (pistis), toivo (elpis) ja rakkaus (agape, 1. Kor. 13:13).

Uskontunnustuksen aikaperspektiivi on kolmiulotteinen: se kuvaa menneet pelastushistorian tapahtumat (usko), se ajankohtaistaa ne meille nyt (rakkaus) ja se ulottaa lupauksensa tulevaisuuteen (toivo): ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”.

Ankkurista tuli kristillinen symboli ristinmuotonsa vuoksi. Se symboloi uskoa ja toivoa, joka kantaa yli kuoleman. Toivo on elämää kannatteleva perusvoima. Se on sukua optimismille, sisulle ja päämäärän tavoittelulle.

Mutta miten toivo saadaan, jos se on menetetty? Surunsa syvässä vaiheessa oleva, masentunut tai suuren menetyksen kokenut on keskellä epätoivoa. Jalat eivät tavoita pitävää maata. Vain ihmisen myötäelävä läsnäolo tai Elämän ihme voivat sytyttää uuden toivon. Ikävöivä ja odottava uskonasenne nojaa vahvasti toivoon – ja toivoo, vaikkei toivoa olisikaan (VK 631:4).

Siinä ikuisen ja ajallisen toivon maastossa liikkuu myös Ismo Alanko laulaessaan: ”Rakkauden paino tekee sydämestä ankkurin. Se pitää meitä paikoillaan, kun maailma karkaa radaltaan.” (Turta, 2020).

Jaa somessa: