Barbaarilla (barbaros) on tarkoitettu antiikin kreikassa henkilöä, joka ei ole kreikkalainen. Barbaari ei osaa kieltä eikä tunne sivistyksen saavutuksia. Vähintään barbaari on vierasmaalainen, ja rujoimmillaan moukka tai raakalainen.

Barbaari on muukalaisten puhetapaa matkivasta äänneleikistä muodostettu (onomatopoettinen) sana. Barbaarin tapaa ainakin naisen (Barbara) ja nuken (barbi) nimissä, ehkä myös elokuvissa.

Yleensä vallassa oleva katsoo oikeudekseen mitata muiden kehitystasoa omilla mittapuillaan. Nykyään kristillistaustaiset länsimaat katsovat, että kansojen sivistys mitataan sillä, miten niissä toteutuvat demokratia ja ihmisoikeudet. Ne valtiot, jotka eivät näitä ehtoja täytä, vastaavat kuta kuinkin antiikin barbaaria.

Barbaari-sana löytyy ensimmäisen kerran 2. Makkabilaiskirjasta (LXX, 2:21). Juutalainen itsenäisyysliike, joka oli vallannut Jerusalemin takaisin kreikkalaiselta alistajalta, kutsui heitä ’raakalaisiksi’ (barbara). Näin kreikkalaiset saivat bumerangina takaisin itse käyttämänsä pilkkanimen. Juutalaisesta näkökulmasta ”barbaareja” olivat kaikki ympärileikkaamattomat kansat.

Uuden testamentin kirjeissä barbaarilla tarkoitetaan vain yksinkertaisesti toisen kansan edustajaa. Paavalin mukaan Jeesusta julistavien velvollisuus on puhua niin, tai opetella puhumaan niin, että kaikki ymmärtävät (1. Kor. 14:11). Apostolien teoissa (28:2) ’saaren asukkaita’ (barbaroi) kuvataan hyvin ystävällisiksi ja kohteliaiksi. Kolossalaiskirje (3:11) alleviivaa ajatusta siitä, ettei Kristuksessa ole ’kreikkalaista’ (elleen) ’juutalaista’ (ioudaios), ei ympärileikattua tai -leikkaamatonta, eikä ’barbaaria’ (barbaros), ei orjaa eikä vapaata, sillä kaikki ovat yhtä Kristuksessa.

Kristinuskon sitkeässä pyrkimyksessä ylittää kulttuurien, kielten ja kansallisuuksien raja-aitoja on jotakin hyvin omaleimasta ja luovuttamatonta.

Jaa somessa: