Kaste (baptismos) on tunnettu käsite. Luterilaisuudessa (lapsi)kaste on ollut hyvin keskeinen. Kirkon tehtävänä on ollut pitää huolta siitä, että lapset tulevat kastetuiksi. Kasteiden määrä on kuitenkin vähentynyt nopeasti samalla kun siihen liittyvä yhteisöllisyys on ohentunut.

Vanhassa testamentissa vedellä puhdistautuminen ja rituaalinen puhtaus olivat tärkeitä. Silti kaste-sana esiintyy Vanhassa testamentissa harvoin – mutta kerran mielenkiintoisessa yhteydessä (2. Kun. 5:14): pitaalia sairastava Naaman tulee puhtaaksi peseytyessään (baptisato) Jordanvirrassa. Tähän tapahtumaan Jeesus viittaa (Luuk. 4:28) julistaessaan kotisynagogassa omaa tehtäväänsä.

Kasteen (baptismos) lanseeraa Johannes Kastaja (baptizoon). Hän kastoi myös Jeesuksen (Mark. 1:9-11). Jeesuksen opetuslapset kastoivat (Joh. 4:1) ihmisiä Jeesuksen nimeen tai ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’. Kristillisessä kasteessa yhtyvät vesi ja (pyhä) henki (Ap.t. 1:5, 8:16; 10:45, Joh. 3:5).

Kastetuista muodostuu Jeesuksen seuraajien uusi yhteisö (1. Kor. 12:12-13; Gal. 3:27-29). Kaste vastaa ympärileikkausta, joka juutalaiselle pojalle oli jo lapsuudessa saatu näkyvä merkki kuulumisesta yhteisöön.

Jeesus puhui kasteesta kärsimisenä (Mark. 10:38-39; Luuk. 12:49-50). Myös Paavali opetti, että kastettu on kastettu Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3-6; Kol. 2:12). Vanha ihminen hukutetaan (veden alle) ja uusi nousee elämään. ’Hukuttamisen’ ja ’syvyyden’ ulottuvuutta kuvaavat ruotsin (dop) ja saksan (Taufen) kielen kastetta tarkoittavat sanat.

Luterilainen kirkko on pitänyt kiinni lapsikasteesta (vrt. juutalaisen pojan ympärileikkaus) ja toisaalta kasteen sakramenttiluonteesta. Kaste lahjoittaa kastetulle Pyhän Hengen ja liittää hänet Jumalan lapseksi.

Nikean uskontunnustuksessa tunnustaudutaan yhteen kasteeseen (en baptisma) syntien anteeksiantamiseksi.

Jaa somessa: